Pitkä parisuhde, jokin tökkii
Pitkä liitto takana, taloudellisesti ei voisi paremmin olla. Mutta….tunnen oloni ahdistuneeksi, masentuneeksi. Olen paljon yksin kotona, ei ole ns. omaa elämää, ei henkireikää. Mustasukkaisuutakin on ollut, mieheni puolelta, varsinkin nuorempana, hyvin vaikeaa. Nyt iän myötä luulin sen jo kadonneen, kunnes tässä eräänä päivänä puhelimessani oli vieraan miehen nimi ja mieheni huomasi sen, silloin tuli kova yhteen otto. Yritin kyllä selittää, että tekaistu nimi, jonka takana on pankkikortin salasana, ei menny perille, ei sitte millään, vaati ja tivasi parempaa selitystä, lopultahan siinä minunkin käämit paloi ja tuli hirmu riita, jonka seurauksena kärsin masennuksesta noin kolme viikkoa.
Nyt olen miettinyt, että mitä tekis ja miten tuohon mustasukkaisuuteen pitäis suhtautua.
Olen nyt kuitenkin päättänyt, että en anna sen haitata elämääni, vaan panen sen entistä enemmän koitokseen, eli hommasin itselleni talkoohommia Lauantai-illoiksi, jolloin saan olla ihmisten parissa, sekä myös arki-illoiksi aina silloin tällöin, sekä muuta siihen liityvää. Saanpahan ainakin olla ihmisten kans tekemisissä ja myös testata että pystynkö jatkamaan mieheni kans yhteistä elämää.
Mieheni on ahkera ja huomaavainen, kuin myös voimakastahtoinen, on aina jyrännyt minut ja minusta on tullut arka, pelokas, minä on jossain hukassa.
Myös minun tunteet häntä kohtaan ovat valitettavasti hukassa, avioliitto on paperilla toimiva, ei muuta. Olemme kuitenkin jo likempänä kuuttakymentä, kuin viittä, eipä erokaan kannata, eihän meillä ole edessä muuta kuin vanhuus ja raihnaisuus.
Haluaisin nyt vinkkejä tuohon mustasukkaisuuden käsittelyyn, se on minulle niinkuin punainen vaate härälle, en voi sietää sitä ollenkaan, saattaa johtua siitä että nuorempana mieheni kävi minuun käsiksi, kylläkin kaikki oli aina turhaa, mutta…..eikait ne koskaan ole aihetta tarvinneet, joilla se sairaus on…mene ja tiedä..
Heippa
Joo kaunis kiitos kiitoksesta.
Mut kyllä kiitos kuuluu sulle sillä mielestäni olet urhoollisesti lapsetkasvattanut ja
elämäsi uhrannut vaikeuksista huolimatta.
Alistavalla, narsistisella, mustasukkaisella puolisolla onkin se tarkoitus että toista vähättelee,
alistaa, jne pitää toista otteessa ja hallinnassa et sitä kun aikansa toinen kestää niin varmasti omatunto on nollassa ja siitä on vaikea nousta.
mut hiljakseen vaan kehität itseäsi ja nouset kuopasta ylös.
ja olet viellä sitä ikäluokkaa joka on joutunut olemaan enimmäkseen miehen alistamana
mutta kyllä sitä tapahtuu vielläkin ihan liikaakin suomessa.
Jos tuntuu että olet väsynyt / masentunut niin sillon kannattaa hakea ammattiapua
sillä yleensä noi asiat vaan tahtoo ajanoloon pahentua.
Kirjoita vaan jatkoa miten olet jaksanut niin olisi edes vähän apua.
Kaunista kesää sulle
Hei kukkanen2 ja helemi!Olipa surullista ja mieltäraastavaa lukea tarinoitanne. Eipä kuulu sairaalloinen ja aiheeton mustasukkaisuus hyvään parisuhteeseen. Toivon sydämestäni teille molemmille hyvää!🙂Olen ollut naimisissa jo 19-vuotta. Eikä sekään ole ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Mustasukkaisuutta meillä onneksi ei ole. Mä vaan osaan olla joskus niin ärsyttävä, että turpaani olen kyllä saanut. Tönäisyn tuloksena on tullut ruhjeita. Pahin mitä on käynyt on mieheni käynyt kurkusta kiinni. Silloin luulin kuolevani. Mun täytyy vaan varoa, etten tahallani aiheuta miehelleni raivokohtausta. Ei hän onneksi ole vähään aikaan käynyt käsiksi, mutta pelkään, jos hän hermostuu.☹️
Pala lasia..kuule kyllä tuo väkivaltaisuus on ihan miehesi ongelma eikä se, että sinä jotenkin sen aiheuttaisit että sinua lyödään tai tönitään!! Onko miehesi istuttanut päähäsi tuon ajatuksen, että sinä jotenkin olisit syypää hänen raivokohtauksiinsa? Varmasti on tilanteita, joissa toista ärsyttää ehkä tahallaankin, mutta koskaan vika väkivaltaisuuteen ei ole siinä jota hakataan. Hae äkkiä apua, jos pelkäät jo henkesikin puolesta. Koita saada mies kanssasi pariterapiaan tai soittamaan Lyömättömään linjaan. Eihän kenenkään tarvitse sietää väkivaltaa parisuhteessa, se ei kuulu terveeseen parisuhteeseen. Mustasukkaisuus, sairaalloinen sellainen on myös henkistä väkivaltaa..
Niinpä niin...ei kenenkään tarvitse sietää väkivaltaa, mutta kuitenkin niin moni sitä joutuu sietämään. Siinä tilanteessa ei auta rukoukset , kyyneleet, puhe eikä lasten suuret silmät, ei mikään. Kauniisti voi sanoa, että lyöjän pitäisi hakea apua, jonka lyöjä viimeiseksi tekee, jos kokee olevansa oikeassa, muissa se vika on eikä hänessä. Avun hakeminenkin on siinä tilanteesa hyvin vaikeaa, yleensä puhelin on ensimmäisenä lyöty seinään ja ovella seisoo riski mies, joten sekin tie on tukossa. Kerran apua hakenut tietää jo kokemuksesta sen seuraukset, tilanne voi rauhoittua, sillä kertaa, mutta kertautuu seuraavalla kerralla. Miksi nämä liitot sitten pysyy koossa ja koetetaan yhdessä jatkaa, siihen on monta syytä, on lapset, yhteinen asunto, toinen niin kylmästi alistettu, ehkä työ siinä kotona (maanviljelys) ja se kaikkein painavin syy, yhteiset velat. Jos kyse on maataloudesta, niin jonkun on oltava senverran selväjärkinen joka sitä pyörittää ja usein mies on se isäntä, isoilla kirjaimilla ja taloon naitu vaimo se joka tekee ne paskaset hommat, hoitaa lapset ja naulaa iltatöikseen kulisseja pystyyn, ettei vaan kukaan ulkopuolinen saa salaisuutta selville. Jossakin vaiheessa kaikki alkaa paljastua ja katasrofi on valmis, aikaa on voinut kulua vuodesta kolmeenkymmeneen, visummat ei paljastu koskaan.
Omakohtaisten kokemusten peruteella voi sanoa, että tämä sitä elämää suomalaismetsissä, kuten myös kaupungeissakin, niin arkipäiväistä tapahtumaa, ettei siihen paljoa huomiota kiinnitetä, uhrit "on osansa valinneet" ja jos eivät osaa siitä lähteä, niin "mitä se muille kuuluu???" ja mikä parasta ja pahinta, "mies saa akkaansa kouluttaa"...nämä ovat julmia tosiasioita, jotka pitävät vielä paikkansa vaikka maailma menee eteenpäin ja muuttuu, mutta ihminen elää vielä kivikautta.
Ihminen on mukautuvainen elukka ja jos paremmasta ei ole tietoa, ei sitä osaa kaivatakkaan, kunhan nyt tästä taas huomiseen pääsee. Kukaan ei omista niin toivorikasta mieltä kuin alkoholistin ja pieksäjän vaimo, "jospa se huomenna lopettaa", no huomisen jälkeen on aina uusi huominen.
Toivoisin, että naiset uskaltaisi ottaa asian puheeksi, parempi olisi edes jollekiin kertoa, tuntematonta kuolemaa ei ole, mutta turhia kylläkin.
Minä olen selvinnyt jotenkin siitä ajasta, mutta jälkensä se on jättänyt, itseluottamus on vasta polven korkeudella ja ihmisiin luottaminen vieläkin alempana. Koetan näistä elämäni sirpaleista koota jonkinlaista posliinipottaa, moni palanen on aikojen saatossa kadonnut kokonaan, mutta hyvällä liimalla ja kärsivällisyydellä tästä jonkinlainen vedenpitävä pysti tulee.