Pitkä parisuhde ja puolison rakastuminen toiseen
Olen täällä jo pettämiseen liittyviä keskusteluja katsellutkin läpi, mutta halusin avata oman ketjun, kun mikään ei ihan sopinut omaan tilanteeseeni.
Olemme puolisoni kanssa olleet yhdessä 18 vuotta joista naimisissa 8. Lapsia löytyy kaksi ala-asteikäisiä. Sain tietää, että miehelläni on ollut suhde ainakin vuoden verran toiseen naiseen. Tämä nainen on mieheni vanha ystävä ja ilmeisesti kipinää on ollut jo ennen meidän yhteenalkamista. Tämä nainen ei missään vaiheessa ole minua pystynyt kunnolla hyväksymään, koska hänestä ilmeisesti tuntuu että nappasin miehen hänen nenänsä edestä. Missään vaiheessa he eivät ole olleet yhtäaikaa ns vapaalla jalalla, joten kunnon tilaisuutta kokeilla parisuhdetta ei ole ollut. Vuosien aikana ollaan kyllä oltu väleissä ja mieheni on myös välillä tarkoituksella pitänyt vähän etäisyyttä, mutta ilmeisesti kokee naisen ”sydänystävänä” kelle on helppo puhua.
Meidän parisuhteessamme on ollut useampi rankka vuosi. Mieheni sairastuminen, rahahuolet, lapsen kriisiytynyt tilanne, tutkimukset -》 nepsydiagnoosiin. Ja kaikkea muuta pientä päälle. Molemmat olemme vetäneet itsemme äärimmilleen ja parisuhteen hoito on jäänyt kaiken muun alle. Parisuhdetta ei oikeastaan edes ollut, olimme vain kämppiksiä joilla oli yhteiset lapset. Näin jälkeenpäin kun mietin tuota neljän vuoden ajanjaksoa, tunnistan että itselläni on hyvin todennäköisesti ollut aika pitkään jonkinasteinen masennus. Olen sen tyyppinen, etten kovin herkästi osaa pyytää apua. ”Kyllä minä pärjään” on minun perusajatus ja osaan näytellä hyvin että kaikki on ok.
Kun sain tietää suhteesta, mieheni oli asennoitunut siihen, että me eroamme. Itsekin olen aina ajatellut, että pettämisen jälkeen se on varma ero. Nyt vain tuo kiinni jääminen aukaisi jonkin lukon ja olemme puhuneet paljon ja parisuhteen tila on parempi kuin vuosiin, myös fyysisella tasolla. Olemme rakastuneet toisiimme uudelleen.
Muutama viikko kiinnijäämisen jälkeen, mieheni kertoi, että on pistänyt välit poikki tämän naisen kanssa. Tiesin jo silloin, että välirikko ei olisi miehelleni mitenkään helppo, hän on kertonut rakastavansa tätä naista ja kokee naisen ”pelastaneen” hänen elämänsä, mies on uinut paikoin melko mustissa vesissä. Sain tietää että he ovat nähneet viimeisen parin kuukauden aikana useampaan otteeseen ja yhteyttä on pidetty myös soittamalla ja viestein. Näistä hän ei itse minulle kertonut mutta pitkin hampain myönsi kun kysyin. Eikä siinäkään vaiheessa kertonut kaikkea mitä jo itse tiesin. Kun kysyin valehtelemisesta, hän sanoi ettei halua loukata ketään. Myöskin tästä naisesta irti päästäminen on todella hankalaa. Valinnan tekeminen meidän kahden välillä tuntuu olevan melkein mahdotonta.
Nyt päätinkin, että ns rauhoitan tilanteen omalta osaltani. En kysele naisesta, tapaamisista tms mitään. Yritän elää tässä päivässä, keskittyen lapsiin, parisuhteeseen ja erityisesti omaan itseeni. Sitä en tiedä kuinka pitkään jaksan elää epätietoisuudessa tai kuinka kauan miehellä kestää päätöksen teko, sen näkee sitten kumpi tulee ensin.
En oikeastaan tiedä mitä tällä avauksella hain. Vertaistukea ehkä samassa tilanteessa olleilta tai vinkkejä miten minun kannattaisi toimia.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Muokkasin tunnistettavia osia
Hei!
Jotenkin hienon järkevästi osaat suhtautua teidän hankalaan tilanteeseen. Yleensä asiat eivät ole niin mustavalkoisia miten joku ulkopuolinen voi ne nähdä. Teidänkin tilanteessa moni asia ollut vaikuttamassa siihen missä nyt olette. Ehkä juuri se, ettei nyt ole tarve kiirehtiä päätösten kanssa on järkevää!
Itsestä kyllä tuntuisi todella hankalalta olla tuossa tilanteessa, että odottelisin kumman puoliso valitsee...
Tsempit teille tähän hetkeen ja lohdutukseksi haluan sanoa, että kaikki selviää ennemmin tai myöhemmin 🙂
Ihailtavaa pitkämielisyyttä! Ja tosiaankin miksi heittää jotenkin ns. hukkaan yhteinen elämä, jokainenhan meistä tekee virheitä. Ja eihän jo eletyt hyvät asiat ja muistot tietenkään mihinkään hukkaan mene.
Ehkä tuossa voisi tehdä itselleen jonkin päivämäärän johon saakka on valmis odottamaan kumppanin päätöstä jonka jälkeen tekee itse omat johtopäätökset ja ohjaa omaa tulevaisuuttaan siihen suuntaan mihin itse haluaa. Vai voiko sen päivämäärän myös kommunikoida kumppanille, tästä en osaa sanoa? Ja tämän ajan ennen asettamaasi päivämäärää tekee kaiken järjellisen hyvän parisuhteen eteen, menee ns. täysillä. Tietenkin niin ettei nyt itseään uuvuta. Mikäli tämä ei kanna/ riitä niin omat johtopäätökset sitten kun sopimasi päivämäärä koittaa.
Kovasti tsemppiä ja välittyy vahvasti että selviät tästä kaikesta kävi miten kävi. Olet turvassa aina <3
Kiitos teille molemmille tsempeistä ja kauniista sanoista.
Juurikin tuo mitä LiikaaAjatteleva kirjoitit oli itsellänikin suunnitelmana. En vain oikein osaa päättää mikä se sopiva päivämäärä olisi, kuinka pitkään jaksan/haluan vain "kuulostella" tilannetta.
Helppo tämä tilanne ei todellakaan ole. Itselläni tunteet heittelevätkin aivan laidasta laitaan, aivan totaalisesta rakastumisen ja onnen tunteesta, aivan mahottomaan ahistukseen. Nyt on kuitenkin miehen puheissa alkanut kuulumaan lausahduksia, jotka antavat minulle toivoa meidän suhteen jatkosta. ❤ "Onhan meillä koko loppuelämä aikaa..." "En minä ole menossa minnekään" yms. Mutta se kuitenkin mietityttää, vaikka hän meidän elämämme valitsisikin, niin pystyisikö hän katkaisemaan välit kokonaan tähän toiseen naiseen? Itse en sitä kuitenkaan näe mahdollisena, että meidän jatkaessa yhdessä, heidän yhteydenpitonsa, edes ystävinä, olisi mahdollista jatkua. Sitä ei minun pääni kestäisi, minusta tulisi aivan älyttömän mustasukkainen ja vainoharhainen.
Olemme mieheni kanssa todellakin puhuneet paljon ja puolin ja toisin avauduttu toisillemme monista vaikeistakin asioista, mistä emme ole aiemmin jostain syystä saaneet aikaiseksi puhuttua (itseasiassa kenenkään kanssa). Olemme molemmat tässä asiassa samanlaisia. Molemmat olemme ns hyviä kuuntelijoita muiden murheille ja toisten asioissa pystymme neuvomaan/auttamaan muita ja olemaan tukena vaikeina hetkinä. Mutta kummallakin on aivan tajuttoman vaikea alkaa puhumaan muille niistä omista, oikeasti vaikeista asioista. Johtuuko lie siitä ettei halua "vaivata" muita omilla murheilla tai uskalla näyttää omia heikkouksia toisille. Molemmat olemme alkaneet huolehtimaan itsestämme melko nuorena ja tunne siitä, että pitää pärjätä itse on aina ollut todella vahva. Näistä nyt olemme opetelleet toistemme kohdalla pois, vaikka helppoa sekään ei ole, mutta ilmeisesti ainakin tässä asiassa vanhakin koira voi oppia uusia temppuja 😁
Mieheni ei – tietääkseni – ole fyysisesti pettänyt, mutta henkinen uskottomuus ja luottamuksen pettäminen tuhosivat tehokkaasti pitkäaikaisen parisuhteemme, jota olin pitänyt varsin hyvänä. Asumme edelleen yhdessä, ja pystyn tuntemaan myötätuntoa miestäni kohtaan, mutta keskinäinen suhteemme on mennyttä.
Aluksi mä tukeuduin mieheeni, niin ristiriitaista kuin se olikin, koska niinhän olin aina ennenkin tehnyt. Puolisohan on se läheisin ihminen maailmassa, jonka kanssa voi jakaa kaiken! Koin ensin samoin kuin sinä, Hempu567, että puhuimme asioista enemmän kuin koskaan ennen. Sitäkin julmemmalta tuntui, kun tajusin, ettei mies muuttanut toimintaansa. Yritin todella panostaa parisuhteeseen. En pystynyt olemaan uusi ja kiinnostava, mutta yritin saada mieheni näkemään, mitä hän menettäisi. Kun mieheni jäi uudelleen kiinni yhteydenpidosta, se tuntui vieläkin pahemmalta. Silti jaksoin toivoa kaiken muuttuvan, kunhan saan hänet näkemään, miten kärsin, ja ymmärtämään, mitä on pelissä. Mutta nyt tiedän: kyllä hän näki, kyllä hän ymmärsi – hän ei vain välittänyt.
Kun luovuin toivosta, tajusin, että mähän tässä olin tehnyt suurimman osan työstä ja projisoinut omia toiveitani mieheeni ja avioliittoomme. Tajusin, että mieheni oli jotain muuta kuin olin kuvitellut. Elämältä ja tulevaisuudelta meni pohja: mikä on ollut totta, mikä näyteltyä, mitä nyt tapahtuu? Muistot tuntuivat saastuneilta, asiat loksahtelivat paikoilleen. Epäuskon, toivon, epätoivon ja vihan jälkeen tuli suru. Luulen, että halusin toivoa ja luottaa niin pitkään, koska pelkäsin katsoa totuutta. Viha tuli välillä aivan järjettöminä aaltoina. Toisaalta viha veti ylös lamaannuksesta ja oli helpompi kestää kuin suru.
Mä en siis päässyt uskottomuudesta yli enkä oikein jaksa uskoa, että kovin moni muukaan pari pettämisestä selviää erityisen hyvin. Se vaatii pettäjältä niin ison muutoksen, ja mun on vaikea nähdä, mikä pettäjää siihen motivoisi, kun tämä on jo ollut valmis riskeeraamaan parisuhteensa ja perheensä. Olen varmaan aika kyyninen, mutta oli kenenkin ratkaisu sitten mikä tahansa, on hyvä miettiä muutamaa asiaa:
Pettämiseen ei tarvita muuta syytä kuin että se oli mahdollista. Jos on vaikeaa tai suhteessa on ongelmia, pettäminen ei tilannetta yleensä helpota. Jälkikäteen on toki houkuttelevaa etsiä selityksiä ja keinoja oikeuttaa pettäminen.
Viikkoja, kuukausia tai vuosia kestänyt pettäminen ei ole ”erehdys”. Se on valinta, monta valintaa, monta päätöstä, monta valhetta, monta laiminlyöntiä. Niillä valinnoilla viedään puolisolta oikeus totuuteen ja päätäntävaltaan omasta elämästään. Pettäjä sulkee valehtelemalla puolisonsa ulos, ja puolisosta tulee vastustaja.
Millä perusteilla voi olettaa, että pettäjä tekee valinnan puolisonsa ja sen toisen välillä? Miksi valita, jos voi saada molemmat – ennenkin on saanut? "Onhan meillä koko loppuelämä aikaa..." Eli minä tässä vähän seikkailen/katson, mihin tämä johtaa ja sinä odotat kärsivällisesti, koska rakkaus, pitkä parisuhde ja lapset? "En minä ole menossa minnekään" Eli en ole menossa minnekään, koska minulle sopii todella hyvin, että joku huolehtii arkisista asioista ja tarpeistani, ja samalla voin hakea ymmärrystä/jännitystä/pakoa arjesta/egoboostia muualta. Kunhan jatkossa olen vain vähän varovaisempi.
Hempu567, mitä sinä haluat? Onko miehesi kiinnostunut siitä? Ettehän keskity vain siihen, mitä hän tarvitsee pysyäkseen suhteessa kanssasi? Onko sinulla mahdollisuus näyttää tunteesi? Saatko olla heikoilla, loukkaantunut, pettynyt, vihainen jne. vai koetko, ettei sinun ole viisasta näyttää tällaisia tunteita miehellesi, ettet saa tässä tilanteessa vaikuttaa vaativalta tai hankalalta? Onko suhteenne sinulle hyväksyttävä? Et pysty kilpailemaan toisen naisen kanssa eikä sinun tarvitse. Se ei määritä arvoasi. Sinulla ei ole velvollisuutta antaa toista mahdollisuutta (tai kolmatta). Jos suhde ei tunnu hyvältä, se riittää – muita perusteluja ei tarvita. Parisuhteessa molemmat ovat vastuussa suhteesta, mutta kumpikin on yksin vastuussa omista teoistaan. Keskity oman elämäsi vahvistamiseen ja anna puolisosi selvittää omat ongelmansa ja pettämiseen johtaneet syyt, tarvittaessa ammatilaisen kanssa. Voit olla siinä tukena, mutta et voi ratkaista asioita hänen puolestaan. Kuuntele miestäsi tarkkaan ja tutkiskele itseäsi, mutta älä tulkitse sen mukaan, miten haluaisit asioiden olevan. Yritä asettua vähän niin kuin ulkopuolelle ja tarkastella tilannetta rauhassa. Jos tuntuu, että olet umpikujassa, tee olosi mukavaksi: jonakin päivänä näet taas uusia reittejä.
Entä, jos päivämäärän sijaan tai lisäksi asettaisit omat ehtosi ja rajasi: Mitä hyväksyt, mitä et hyväksy? Mitä odotat miehesi tekevän tilanteen korjaamiseksi? Mitä on korjattavissa? Minkä asioiden pitäisi muuttua eli mistä voit konkreettisesti nähdä, että suunta on oikea? Mitä teet, jos niin ei tapahdu?
Voi Tamarindi, olet kyllä yksi viisaimmista naisista. Olen lukenut paljon muitakin ketjuja miettiessäni omaa päätöstäni vuosien varrella ja sinun viisaat ajatuksesi ovat auttaneet ainakin minua merkittävästi. Itse olen päätynyt pettämisen ja muiden mm. kommunikaatiovaikeuksien jälkeen lähtemään yli 30 vuotisesta liitosta. Pettäminen tapahtui kauan sitten ja luulin lapsellisena aikanaan että kyllähän tästä yli mennään loikalla. Eipä mentykään ja suurimpana syynä varmaankin se että mies ei asiasta milloinkaan halunnut puhua. Eipä juuri mistään muustakaan tosin. Kun sitten elämä tasaantui ja lapset lensivät pesästä tajusin että olen elänyt täysin arvojeni vastaisesti koska en hyväksy pettämistä enkä itse ole koskaan pettänyt vaikka tilaisuuksia olisi ollut vaikka kuinka paljon. Ei se ainoa syy eroon ollut, on paljon muitakin asioita joita en ollut valmis enää sietämään. Omillani olen ollut nyt puolisen vuotta ja lähtöäni en ole katunut kertaakaan. Suosittelen lukemaan Tamarindin hienoja oivalluksia tarkasti ja miettimään kuinka paljon olet valmis sietämään. Ja Tamarindi, minua on paljon mietityttänyt mikä sinua on estänyt tai estää lähtemästä?
Kiitos, Dona Elvira, kauniista sanoistasi, ja ihana kuulla, että olet aloittanut uuden elämän. Kysyit, mikä minua estää lähtemästä. Olen selvitellyt, miksi olen antanut kohdella itseäni huonosti. Miksen ole halunnut nähdä, mitä on nyt, sen sijaan, että olen toivonut tulevaisuuden jotenkin hokkuspokkus ratkaisevan ongelmat? Olen elänyt konditionaalissa ja potentiaalissa, kun olisi pitänyt elää tässä todellisuudessa.
Tällä hetkellä suurin este lähtöön on lapset ja ylipäätään suht tasainen perhe-elämä. Olen löytänyt jonkinlaisen väliaikaisen tasapainon, jossa pystyn elämään tyytyväisenä, huonosta parisuhteesta huolimatta. Tunnen kyllä syyllisyyttä, millaisen mallin annan lapsilleni, mutta toisaalta suuret muutokset eivät välttämättä tuo pelkästään hyvää ja lasten kanssa voi jo keskustella asioista. Yhdellä lapsella on muutenkin ollut viime vuosina hankaluuksia, enkä haluaisi kasvattaa kuormaa.
Taloudelliset realiteetit on myös huomioitava. Tällä hetkellä asuntoamme ei saisi myytyä enkä ole varma, pystyisinkö lunastamaan mieheni osuuden. En oikein osaa arvioida, miten mieheni suhtautuisi ehdotukseen erosta. Hän on kyllä aiemmin itse uhkaillut erolla, kun olen halunnut selvittää asioita, ja kiukuspäissään todennutkin, että lasten vartuttua lähtee kävelemään. Mutta olisiko hän oikeasti siihen valmis – miksi erota, kun huolto pelaa? Toisaalta tunnen edelleen myötätuntoa miestäni kohtaan, ehkä vastuutakin. Hän ei taida tajuta, kuinka yksin on jäämässä. Samalla yritän pyristellä eroon koko elämääni leimanneesta tarpeesta kantaa vastuuta. Mun ei aina tarvitse ratkaista asioita, enkä pysty siihen toisen puolesta.
Todella suuri syy on se, etten ole ollut täysin toimintakykyinen. Erinäisten salaisuuksien paljastuminen tipoittain veti maton alta monta kertaa. Aloin epäillä kaikkea, omaa todellisuuttanikin: mikä on totta ja vastaansanomatonta, mikä ajatuksia ja tulkintaa. Luottamuksen menettäminen laukaisi vastaavia kokemuksia nuoruudestani, ja kävin aika syvällä. Hain ja sain vihdoin onneksi ammattiapua, jonka suurin merkitys taisi olla validoinnissa: on ok tuntea näin, ja pystyin erottamaan oman käsitykseni (ja muiden läheisteni käsityksen) itsestäni siitä, mitä mieheni musta väitti (kuten esim. että mun kanssani ei voi puhua). Sairastuin myös fyysisesti (ei vakavaa), johon stressillä on luultavasti ollut osuutensa.
Saattaa kuulostaa siltä, että keksin tekosyitä, ja niin varmasti osin onkin. Ehkä välttelen väistämätöntä, mutta olen asettanut takarajan ja tavoitteen. Sillä välin etenen pienin askelin, selvittelen asioita ja unelmoin omannäköisestä elämästä. Olen oppinut, että prosesseja ei voi kiirehtiä. Pitää olla itselleen myös armollinen. Nyt, kun näkee, miten asiat lopulta menivät, on helppo soimata silloista itseään, mutta täysin turhaahan se on. Olen tunnetasolla pystynyt irtautumaan parisuhteesta melkoisen hyvin ja hyväksymään sen, ettei tästä tullut vuosisadan rakkaustarinaa ja että saatan elää loppuelämäni ilman parisuhdetta. Ehkä en, mutta kävi, miten kävi, ei haittaa. Olen niin paljon paremmassa paikassa kuin muutama vuosi sitten ja näen tulevaisuuteni valoisana.
Hei Tamarindi
Kiitos kun vastasit kysymykseeni noin rehellisesti. Vastaus oli aika paljon sellainen mitä osasin odottaakkin. Ei kuullostanut lainkaan tekosyiltä eikä selittelyltä, paremminkin löysin paljon samoja asioita mitä itsekkin olen läpikäynyt.
Minullakin lopullista eroa edelsi vuosien sitkuttelu ja suurimmat syyt avioliiton jatkumiselle olivat jossain muualla kuin omassa halussa. Tunnistan hyvin tuon liiallisen vastuun kokemisen ja jonkinlaisen syyllisyydentunteen vaikkei mitään syytä siihen ollut.
Totta on sekin ettei asioita voi eikä kannata liiaksi kiirehtiä. Kaikella on aikansa. Kun oma päätökseni lähtemisestä oli valmis, olin täysin varma että se on ainoa oikea ratkaisu ja samaa mieltä olen edelleen. Jouduin myös opettelemaan olemaan armollisempi itselleni ja hyväksymään nuoren itseni tekemiä ratkaisuja. Olen ollut tosi vihainen itselleni että annoin kohdella itseäni niin huonosti, ihan niinkuin sinäkin. Tämän olen tuonut julki myös ex miehelleni joka ei ymmärrä edelleenkään kohdelleensa minua huonosti. Ihastuminen ja suhde ystävääni ei hänen mielestään ollut sitä.
Tästähän se suhde sitten lähti kieroutumaan kun asetelma muuttui juuri sellaiseksi mitä sinäkin olet kuvaillut eli petetystä tuli miellyttäjä ja pettäjästä itsekeskeinen ja omahyväinen toista itsestäänselvyytenä pitäjä. Tämän toki tajusin paljon myöhemmin.
Jälkeenpäin olen hoksannut monta asiaa mitä tuo pettäminen pilasi suhteessamme, mutta toki ero olisi voinut tulla muistakin syistä.
Nyt ex mieheni on aivan hajalla eikä ymmärrä miksi kaivelen vanhoja asioita. Hän ei käsitä sitä että asiat olisi pitänyt puhua ja selvittää aikanaan mutta hän ei sitä halunnut.Juuri niinkuin sanoit, oleellisinta pettämisestä selviämisessä on pettäjän aito katumus ja halu muuttaa toimintatapojansa. Sekään ei välttämättä asioita ratkaise mutta on ihan minimivaatimus.
Minä olen nyt sikäli teitä molempia paremmassa asemassa että lapseni ovat jo aikuisia ja ymmärtävät ratkaisuni hyvin, joten minun ei enää tarvitse ajatella niin paljon muita kuin itseäni. Miestäni pystyn jollain tasolla ymmärtämään ja jopa säälimään mutta se ei muuta tosiasiaa että yksin en pystynyt suhdettamme korjaamaan.
On hyvä että sinulla on kuitenkin seesteisempi olo ja ajatus siitä että voit vielä joskus lähteäkkin. Itsekkin olen sitä mieltä että jos loppuelämä menee yksin, niin se on sitten tarkoitettu. Parempi vaikka yksin kuin paskassa suhteessa.
Ja Hempu567, jos mietit miten tämä vuodatukseni liittyy mitenkään sinun tilanteeseesi, niin Tamarindi ja minä olemme olleet joskus samassa tilanteessa kuin sinä ja halusin jakaa yhden näkemyksen siitä mitä voi olla edessä myöhemmin. Aika paljon tätä palstaa lukeneena huomaan että petettyjen kokemukset ovat hyvin samankaltaisia ja juuri niinkuin Tamarindikin sanoi, aika moni tilanteen alkuvaiheessa taistelee suhteensa puolesta kaikin keinoin. Se on varmaan osittain hyväkin asia mutta itsekkään en usko että kovin moni pettämisestä lopulta selviää ilman henkisiä vaurioita ja muita seuraamuksia.
Tsemppiä kuitenkin teille molemmille ja muistakaa pitää hyvää huolta itsestänne.
Kuulostaa tutulta, meilläkin miehellä meni pitkään ennen kuin pääsi irti työkaveristaan, jonka kanssa oli suhde. Meillä ratkaisu oli, että pistin kovan kovaa vasten. Vein eropaperit ja pakotin päättämään jotain. Se tuskin kuitenkaan asiaa ratkaisi, enemmänkin miehen herääminen siihen, että hän on tehnyt todella väärin ja tarvitsee apua.
Meillä suhteen paljastumisesta on mennyt 4,5vuotta ja nyt voin sanoa, että olemme onnellisia. Toivoin aina, että me olisimme se pari, joka asiantuntijoiden mukaan "voi saada suhteensa uudelle paremmalle tasolle", mutta ei se kyllä siltä tuntunut taistelun vuosina. Nyt tuntuu. Meillä molemmat kävimme omat terapiamme läpi ja lisäksi 4 vuotta pariterapiaa. Aikamoista vuoristorataa se aika oli, ja oman kriisin puhjetessa olisin toivonut että joku olisi kertonut miten siitä mennään läpi. Itse sanon lohtuna muille, että se on mahdollista, mutta vie aikaa. Aika mitataan vuosissa, epätoivossa, kyynelissä ja tahdossa. Tahdolla ja yhteisellä halulla mennä pimeimmän läpi selvisimme. Emme halunneet heittää yli 20 vuoden parisuhdetta pois yrittämättä tehdä kaiken minkä voimme.
En uskonut, että tällainen on mahdollista mutta olen kiitollinen matkasta jonka teimme yhdessä. Enää en pelkää. Olen vahvempi. Ja jos tiemme jostain syystä eroaisivat, tekisimme päätöksen ymmärtäen syyt. Tällä hetkellä olemme molemmat sitä mieltä, että olemme loppuelämän yhdessä, mutta eihän elämästä koskaan tiedä.
Voimia sinulle.
Kiitos kaikille viesteistä.
Paljon olette kirjoitelleet asioita mitä olen jo miettinytkin. Tällä hetkellä olen asennoitunut niin, että minulle on käytännössä aivan sama miten päin tässä käy. Olen päättänyt että en murehdi tulevasta muuten kuin oman (ja toki lasten) hyvinvoinnin kannalta. Olen alkanut pitämään itsestäni paremmin huolta ja kaiken sivutuotteena painokin on pudonnut ihan mukavasti. Tämä (ja varmaan oma ajatustavan muutos, teen niitä asioita mitkä itsestä tuntuu hyvältä) onkin vaikuttanut positiivisesti itsetuntooni ja omakuvaani. Asiaa on toki voinut auttaa että muutoksen on huomannut muutkin kuin puntari 😊
Enkä tosiaan ole alkanut muuttamaan pelkkää ulkokuorta. Olen tehnyt päätöksen, että pitkään suunnitelmissa ollut uudelleen koulutus on nyt paikallaan. Olen sitä siirtänyt jo monta vuotta ulkopuolisten tekijöiden ja taloudellisen epävarmuuden takia. Mutta se on mitä minä haluan ja (toivottavasti) tekee minut tyytyäisemmäksi elämääni.
Mahdollisen eron tullessa eniten mietityttää talon ja lasten "kohtalo". Talon myynti täällä on tällä hetkellä aika hankalaa ja varsinkin toinen lapsista reagoi kaikkiin muutoksiin todella vahvasti. Isot muutokset pitääkin hänen kohdallaan tehdä hyvin vahvasti ennakoiden ja mahdollisimman "rauhalliseen" ja stressittömään tilanteeseen (ei esim kouluvuoden aikana kun kuormitustaso on korkealla)
Mutta uskon siihen että kaikki järjestyy kyllä, tavalla tai toisella.
Ja minä pärjään kyllä! Siitä ei ole epäilystäkään! ❤