Pitkä liitto pahasti solmussa
Meillä on takana pitkä avioliitto ja ikääkin sen mukaisesti jo reippaasti ja nyt kuitenkin avioliitto pahasti solmussa. Helppoa ei ole ollut koskaan, sen voin sanoa mutta nyt tuntuu että loppu on lähellä. Kerron taustoja, jotta voitte ymmärtää ja miettiä ja toivon mukaan myös vastata minulle, koska olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että miehelläni on vahvasti narsistisia piirteitä.
Mieheni on aina ollut varsin hallitseva persoona. Meillä on mennyt silloin hyvin, jos olen mukaillut hänen mielipiteitään, en ole esittänyt kritiikkiä häntä kohtaan, en ilmaissut negatiivisia tunteitani enkä korottanut ääntäni. Hän tosin korottaa herkästi ääntään ja huutaa kun ”ei muuten uskota”. Hän on myös pitkävihainen ja mököttää usein. Saattaa sanoa minulle rumasti myös muiden aikana ja joskus kun sanoin että olen ajatellut vastata samalla mitalla, sanoi että sitten hän kyllä sanoo sen jälkeen vielä rumemmasti. Niimpä olen sitten ollut hiljaa ja usein olen sitten kahdestaan yrittänyt siitä puhua mutta riitahan siitä vain tulee niin paljon olen vain niellyt mielipahaani. Hänen mielialansa vaihtelee herkästi; juuri kun olet ajatellut että ompa meillä kivaa, muuttuu kaikki ja syynä voi olla aivan mitättömän pieni asia josta ei olisi kannattanut mitään pulttia ottaa. Hän on aina hienovaraisesti yrittänyt hallita myös muita ihmisiä, esim vanhempiani, jonka olen ymmärtänyt vasta hiljattain. Yhteen aikaan hän myös eristi minut veljeni perheestä kun tunsi heidän taholtaan tulleensa loukatuksi, juttu oli aivan mitätön. Jos on ollut tulossa vieraita tai olemme itse menossa kyläilemään, on parasta olla niin, ettei tule mitään riitaa, ettei se sitten näy muiden aikana. Meillä on ollut aina omat tilimme, mikä on ollut onni, on tuonut minulle vapautta, mutta esim silloin kun oli vain yksi auto, HÄNEN autonsa, saattoi hän kieltää käytön multa vaikka olisi ollut kyseessä töihin meno, ellen ollut kiltti tyttö! Monia vuosia hän myös sanoi minua tyhmäksi ja yksinkertaiseksi ja kun siitä ilmaisin mielipahani, sanoi ettei pidä ottaa tosissaan mutta sehän sattui aivan hirveästi! (Loppui sairastuttuani masennukseen).
Hyviäkin puolia löytyy: hän on ahkera, taloudellinen, varsin taitava monissa asioissa (minkä myös tuo herkästi julki) ja osaa osoittaa hyvinä hetkinä myös hellyyttä eikä ole koskaan moittinut minua kodin tai lastenhoidosta, päinvastoin. Samoin ulkonäöstä olen saanut vain positiivista palautetta.
Nykyinen tilanne kuitenkin johtuu muusta kuin em. asioista. Olen jo yli 10 v epäillyt, että miehellä on muita naisia, pikku merkkejä on ollut siihen suuntaan. Nyt sain siitä kuitenkin vuorenvarman todisteen:taudin. Tätä minä en enää kestä enkä näitä pitkäaikaisia valheita, epäilyni eivät ole olleet turhia! Hän ei vain nyt ymmärrä ollenkaan, että liitto voisi olla loppu eikä aio luopua minusta millään! Hän on nyt kaikkien toiveiden täyttymys, kun yrittää saada minua pysymään rinnallaan. Tässä valheiden ja pettämisen verkossa en kuitenkaan jaksa enää pyristellä. Ketään ei kuulemma ole olemassa hänellä, vain yksittäinen juttu- ei pidä paikkaansa. Onko narsistisella persoonalla taipumusta uskottomuuteen ja ripustautumiseen? Mustasukkaisuuttakin on hänen puoleltaan esiintynyt. Mielestäni olen jo niin paljon kestänyt, että minulla olisi oikeus ajatella vain ja ainostaan itseäni, ei häntä eikä aikuisia lapsia, ei ketään muuta kuin itseäni! Ja ajattelen, että ei hän minua oikeasti rakasta, kun on kaiken sen pystynyt tekemään. Mutta miten päästä irti!
Jaksamista sinulle🙂🌻 Minulla on viestisi alun mukainen tilanne eli pitkä liitto joka on ajoittain mukava, mutta aina vaatinut minulta tietynlaista "alistumista" ja tilanteiden välttämistä. Suurimman osan ajasta kaikki onkin yleensä mennyt normaaliarjessa hyvin, mutta poikkeustilanteissa kuten esim juhlapyhien ja vierailuiden kohdalla, on raivarit ja uhkailut olleet ihan normaalia. Johtuen varmaan siitä, että tuollaisissa tilanteissa minä usein unohdan kehua ja kiitellä miestäni riittävästi. Pitkään olin vallitsevaan tilanteeseen kuitenkin tyytyväinen, koska arki pääsääntöisesti oli miellyttävää, kun päätti asian niin olevan ja teeskenteli erittäin onnellista ja tyytyväistä ja muisti usein kertoa miehelle kuinka ihanaa on ja kuinka hyvä mies hän on ja kuinka paljon onnellisempia me olemmekaan kuin kaikki muut. Nykyään tilanne on muuttunut melkein kokoaikaiseksi raivokohtausten peloksi ja/tai mykkäkouluksi miehen puolelta, johtuen osittain siitä että pari vuotta sitten sairastuin pahaan uupumukseen ja alkuun mieheni tuki minua ihan kiitettävästi, mutta eihän sitä sellaisesta tilanteesta pystynyt heti nousemaan ja olemaan suunnattoman kiitollinen hänen tuesta. Hän sitten ottikin sen minun masentuneen ja väsyneen olotilansa henkilökohtaisena loukkauksena itseään kohtaan ja alkoi tukemisen tai sivusta seuraamisen sijasta suuttua minulle ja syyllistää minua asiasta. Tilanne tuli monta kertaa raskaammaksi. Pääsin siitä omin voimin (lääkärin avulla), irti vaikka toipumunen kestikin kauan. Pieni viha/pettymys/sisuuntuminen jäi minulla pintaan enkä ole enää jaksanut niin sivellä miehen itsetuntoa ja hokea onnellisuuttani silloin kun sitä en ole, siksi hän on jatkuvasti vihainen minulle. Tämä on siis kärjistänyt tilanteen siihen asti että mietin eroa vakavissani, mutta kun hän on ulkoisesti täydellinen mies siivoaa, on hyvä seuramies, on rehti ja ehdottoman luotettava ja uskollinen. Miten sellaisen miehen voisi jättää...
Viestiäsi lukiessa minulle tuli loppua kohden sellainen olo, että hyvä, sinä olet löytänyt syyn sille miksi jätät miehesi. Ota siitä uskottomuudesta kaikki irti, vaikkei se niin paha juttu olisikaan😟 Kerää siitä syntyneestä mielipahasta itsellesi energiaa tehdä muutos ja tarvittaessa kerro siitä läheisillesi ja anna heidän auttaa sinua tavoitteesi saavuttamisessa. Vielä on aikaa tehdä muutos ja yksin on varmasti parempi olla miehen kanssa joka luo ympärilleen pelon ilmapiirin jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä. Voimia sinulle, mitä sitten päätätkin tehdä.
Moi,
Minulla on kokemusta vain omasta elämästäni ja 19 vuoden liiton loppumisesta. Voin kertoa että puolisoni petti 8 vuoden yhdessä olon jälkeen. Olimme asumiserossa puoli vuotta ja aloimme uudestaan. Varmaankin säälistä näin jälkeenpäin ajateltuna. Saimme lapsia vielä sen jälkeen. 19 vuoden yhdessäolon jälkeen huomasimme ettei meillä enää ole mitään muuta yhteistä kuin lapset ja osoite.
Kyllä otti päähän. Harmitti etten lopettanut suhdetta silloin lopullisesti. Aika vain yksinkertaisesti kultasi muistot mutta uudelleen yhteenmuuton jälkeen arki tuli alle vuodessa. Hyvää suhteessa oli onneksi lapset.
Aivan totaalisen maallikkona ehdotan menemistä kunnan perheneuvolaan yksin. Kävin itse ja huomasin kuinka selviä asiat loppujen lopuksi on. Ei kannata pelätä vieraille juttelemista tai sitä että kaikki kohta tietää. Mitä sitten vaikka tietäisikin? Samaa tapahtuu monessa perheessä mutta harva uskaltaa parantaa omaa elämäänsä.
Sinun pitää päättää haluatko että sinulla on elämä kunnossa tai toinen vaihtoehto että uhraat itsesi ja annat miehellesi hyvän elämän. Hänen elämään kuuluu sitten siisti koti, kotitalous ihme ja vieraita naisia... Sinä saat palkaksi vittuilua, ilkeyttä ja sukupuolitaudin uudelleen, ennemmin tai myöhemmin.
Nyt vaakakuppeihin omaelämä ja toisen elämä.
Ja rohkeutta ja tsemppiä!
Kiitos epäilijä ja Pete viesteistänne! Molemmissa oli paljon asiaa ja tuttuja ajatuksia itsellenikin. Kuten epäilijäkin kertoo, sitä haluaa jatkaa pitkään kestänyttä liittoa vaikka siinä ei kaikki kohdallaan olisikaan. Mutta toisaaltahan siinä silloin itse tyytyy vähempään mihin olisi oikeus, kun antaa itseään kohdella huonosti. Mulla on ollut huono tapa asettaa muiden hyvinvointi itseni edelle ja tällä hetkellä on totta, että vaakakupissa on joko oma hyvinvointini tai miehen hyvinvointi. En ole kertaakaan uskottomuuden tultua ilmi pystynyt ajattelemaan, että jatkaisin hänen kanssaan mutta kun ajattelee kaikkia käytännön asioita, mitä ero tuo tullessaan, tuntuu, että sekin on ylivoimainen ponnistus.
Uskon lisäksi, että hän tulee tekemään kaikesta hyvin vaikeaa.
Kyllä katkeruus väkisinkin hiipii mieleen- on kuin suuri elämäntyö olisi mennyt hukkaan.
Alistetussa asemassa kun vielä olen elänyt, eipä ollut kaiken tuskan ja vaivan arvoista!
Kun luin tekstisi ( ja sen kun olit minulle vastannut) olisi kuin olisin omasta elämästäni lukenut. Meidän miehet taitaa olla lähes samanlaisia tyranneja, alistajia, maailman napoja kuten itsestään nimitystä käyttävät. Uskomatonta, mutta näemmä totta! Sulla taitaa olla vaikeampi tilanne meneillään, kun tämänkertainen uskottomuus on tuore tapaus.Ilmeisesti, nyt hän ylitti rajan, mistä ei ole paluuta, minä en ainakaan jaksaisi jatkaa. Ymmärrän täysin epävarmuutesi tulevaisuuden suhteen, mutta aivan varmasti tulet pärjäämään ja sitäkään en en epäile,ettei hän tee kaikesta hirveän vaikeaa ja varmaankin julkisesti tulee sinua mustamaalaamaan. Mutta selviät aivan varmasti. Sen jälkeen ei enää tarvitse kuin keskittyä itseensä, ei tarvitse kuunnella haukkumista, mollaamista,ym.
Minä meinaan katsoa omalta osaltani tämän kortin, mutta nuoralla tanssitaan, katsotaan kuka putoaa. Häviäjiä ei olla me, vaan miehemme. Me selvitään!!! Koita jaksaa.
Kiitos Riittämätön viestistäsi minulle ja kiitos kysymästä siitä näytteestä. Onneksi ei ollut syöpä kyseessä,vaan hyvänlaatuisia kasvannaisia, joita nyt seurataan.
Miehelläsi, niin kuin minunkin miehelläni on varmaan keskimääräistä huomattavasti suurempi tarve tulla ihailluksi ja hyväksytyksi. Perheessä pitää olla heidän mielestään kulissit hyvin pystyssä ja heitä ei saa nolata vieraiden läsnäollessa. Kuvittelisin, että näille vieraille naisille he ovat näyttäneet parhaat puolensa, sellaiset mitä mekin aikanamme saimme kokea. Tietenkään narsistinen ihailu ei koskaan saa olla mikään syy pettämiseen, sellaista syytä ei ole olemassakaan. Muutaman viimeisen vuoden aikana mieheni on erittäin korostetun elein reagoinut jos telkkarissa on näytetty alastomia naisia. Tahallaan loukatakseen. No joku voi ajatella, että ompa siinä tiukkapipo, mutta minä ainakin koen sen alistamisena. Välillä olen ladannut miehistä samalla tavalla, mikä on ehkä auttanut, ainakin hyvänä päivänä.
Kontroiloiko miehesi sinun menoja? Minä ainakin saan kuulla,että missä olen "luudunnut" kun kaupassa menee enemmän aikaa. Olen miettinyt, että se, niin kuin moni muukin asia, on hyvä taktiikka saada saada huomio pois heidän tekemisistään.
Tietääkö teidän lapset isänsä muista naisista ja miten suhtautuvat? Varmaan heihinkin on kohdistunut alistamista ja haukkumista ym. Toivottavasti olet saanut myös ystäviltäsi tukea. Itse olen huomannut, että moni ystävä suhtautuu aika eriskummallisesti tilanteeseen. Tälläisessa kriisitilanteessa ystävät punnitaan ihmisinä. Kukin vähän suhtautuu asioihin oman elämäntilanteensa mukaan.
Koita jaksaa.Mitä teetkin tee se harkitusti ja asioita punniten ja asioita pedaten.Muutama päivä, viikko tai kuukausi ei tilannetta pahenna, jos vain jaksat, vaan saat paremman alun oli suunta sitten mikä tahansa. Voimia sinulle!
🙂👍
Hei taas nainen 49 ja muut mahdolliset lukijani/kommentoijani!
Ihan totta, että miehemme hakevat muilta sitä suunnatonta ihailua ja huomiota, mitä he tarvitsevat kun minä en ainakaan sitä pysty antamaan turhaan ellei minusta todella tunnu siltä. Parhaimmat puolensa ovat tietenkin näyttäneet näille muille (kuten tosiaan meillekin joskus) ja varmasti se riitaisuus ja pahantuulisuus mikä kotona sitten on näkynyt on aiheutunut siitäkin, että omassa mielessään on ollut paljon ristiriitoja tilanteen takia. Jospa on tuntunut siltä että on väärässä paikassa ollessaan kotona mutta nyt kun tämän kaiken hyvän mitä kotona on ollut, pelkää menettävänsä, osoittaa ylitsevuotavaa ystävällisyyttä, mikä mielestäni ei ole hänelle normaalia käytöstä ja siksi epäaitoa. On hän kyllä ikääntyessään jollakin tavalla pehmentynyt ja suurimmat särmät ovat hioutuneet.
Ajattelen, että olisi todella paljon helpompaa ja "mukavampaa" jatkaa tätä liittoa, mutta kun en millään pysty, koska tunnen itseni niin totaalisesti lokatuksi valheilla, pitkäaikaisella uskottomuudella ja tartunnalla. Minua loukkaa myös se, että minulle ei ole kerrottu oikeastaan mitään asioihin liittyvää, niitä on kuulemma turha penkoa, pitää vain katsoa eteenpäin. Enhän edes tiedä, jatkuuko suhde jonkun kanssa tälläkin hetkellä, enhän halua häntä itse edes lähelleni. Tänä aikana, kun olen jo monta kuukautta pohtinut tilannetta, mielipiteeni eivät ole ollenkaan kääntyneet asialle myötämieliseksi. Mutta pelottaa todella ajatella myös eron jälkeistä elämää. En ole vielä kertonut lapsille, joskin ehkä aavistavat mutta olen ajatellut kertoa vasta lopullisen ratkaisun myötä.
Hei riittämätön!
Ymmärrän hyvin tunteesi ja on todella paha juttu ,ettei miehesi halua mitään kertoa tapahtuneesta. Se on tosiasia, että jos hän tosiaan haluaisi yrittää, hän kertoisi lähes kaiken mitä haluat tietää ja keskustelisi kanssasi asiasta juuri niin kauan ja niin monta kertaa kuin Sinä haluat, siinä ei paljon kysellä mitä hän haluaa. Tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa on tärkeää,että käytte tapahtumat läpi, koska muuten sinun tervehtymisesi ei käynnisty kunnolla ja tapahtumat jäävät mahdollisesti sielun sopukoihisi turhan isona möykkynä. Aikoinaan itse en vaatinut tarpeeksi tietoa ja nyt on varmaankin joitakin juttuja on solmussa mielessäni sen takia.