Tätä kirjoittamista on vaikea aloittaa, usein olen miettinyt laittavani ajatuksia paperille. Päässä pyörii niin paljon kaikenlaista, etten oikein enää tiedä mitä ajatella ja tehdä niiden kanssa. Sielun tuska on kova ja polttava. Tuntuu kuin mikään ei tuntuisi enää miltään. Kaipaan kovasti rakkautta, lämpöä ja huolenpitoa. Arvostusta ja kunnioitusta elämääni. Olo tuntuu tyhjältä, päällisin puolin kaikki näyttää varmasti olevan hyvin, mutta henkinen puoli on niin riekaleina, etten enää tiedä miten ja millä sitä lähtisi korjaamaan.
Oma lapsuuteni on varmasti jättänyt omat arvet elämääni, mutta olen niitä käsitellyt traumaterapiassa useita vuosia, ja luulinkin jo niiden kanssa olevani sinut. Tässä ohessa yritin myös selviytyä narsistin kanssa eletystä parisuhteesta, tästäkin pääsin yli ja jatkamaan elämääni. Olin jo kouluaikoina päättänyt muuttavani pois paikkakunnalta, jotta pääsen aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä. Ja kyllä, pääsin aloittamaan ja tunsin saavani pitkään kaipaamani vapauden menneisyydestäni ja tuntevan eläväni.
Sain elämääni uuden ihmisen n. vuoden jälkeen muutosta toiselle paikkakunnalle. Ihminen herätti mielenkiintoni heti, mutta toisaalta halusin pysyä tästä ihmisestä loitolla aluksi. Hänen huolehtivainen luonne ja ystävällisyys saivat minut kuitenkin lämpiämään aika nopeastikin ja koko suhteemme alku lähti tästä.
Jo hyvinkin nopeasti huomasin tässä ihmisessä olevan hyvin paljon samaa kuin isässäni, paljon alkoholin käyttöä, reissutöitä ja hyvinkin impulssiivista käytöstä. Tämä pisti ajatukset ja tunteet sekaisin. Olen aina äidilleni sanonut, etten halua missään tapauksessa samanlaista parisuhdetta mitä omilla vanhemmillani on ollut. Isäni on juonut paljon alkoholia, ollut väkivaltainen, arvaamaton ja paljon poissa kotoa. Kodin hoito, talous ja lasten kasvatus jäi täysin äidin vastuulle ja näin ollen minulla ja veljelläni jäi etäiseksi suhteemme isään, jonka kanssa emme enää tänäpäivänä ole juurikaan tekemisissä. Äidin kanssa olen edelleen hyvissä väleissä, ihmettelen kyllä miksi hän elää siinä parisuhteessa edelleen. Toisaalta kun mietin omaa parisuhdettani tällä hetkellä, mietin aivan samaa, miksei minulla ole vain voimia ja keinoja korjata ongelmia tässä suhteessa. Tuntuu että elän samaa polkua kuin äitini on tehnyt. Sieluni huutaa kokoajan, että ei ei ei ei, tätä et halua. Mitä minä sitten haluan..haluaisin ihan tavallisen kunnioittavan parisuhteen toisen ihmisen kanssa. Toivoisin että voisin olla tässä parisuhteessa paras kaveri, aviopuoliso, kumppani jonka kanssa voi jakaa niin elämän ilot kuin surutkin.
Ihastuin jo alkumetreillä toisen ihmisen huolehtivaisuuteen ja ystävällisyyteen, ja lämpenin tälle kuitenkin hyvinkin nopeasti. Minun oli hyvin vaikea menneisyyteni vuoksi luottaa miespuolisiin ihmisiin. Mutta laskin suojamuurini ja ajattelin, että tässä tämä ihminen tuli minun elämääni johon voin luottaa ja joka on tukenani elämän hyvinä ja pahoina päivinä.
Kun kuulin että toinen on paljon poissa kotoa reissutyön vuoksi, pelästyin.. tätäkö tämä sitten on, yksinäisyyttä parisuhteessa..hainko tätä..? Olen jo hyvin nuoresta lähtien ollut itsenäinen ihminen, joten ajattelin, ettei minulla tekemisin pulaa tule. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy, joka selvisi nopeasti..alkoholia meni reippaasti. Muistan ajatelleeni, ettei voi olla totta, toistuuko tässä vanhempieni parisuhdekuvio. Muistan myös ajatelleeni, että minä voisin ehkä olla vaikuttamassa alkoholikulutuksen määrän vähentämiseen. Tämä oli harhakuvitelma, en voi, tätä ei voi kukaan muu tehdä kuin henkilö itse. Toisaalta jos tätä ongelmaa ei näe tai koe, ongelma kääntyykin niin, että minulla on ongelma, kun hyväksy tätä. Eihän alkoholiongelmaa voi olla, jos tekee työt säännöllisesti, eikä ole tämän takia pois. Mutta voiko sitä olla, jos ei ole rajaa kuin alkoholia ottaa, se on kuin huume jota ottaa niin kauan kunnes sammuu..? Onko tämä ongelma vai onko se vain minun korvieni välissä?

Riidat ovat kuuluneet parisuhteemme arkeen jo alusta lähtien, vielä omat kotimme omistaen mietin, että en halua tätä suhdetta, vaan haluan rauhaa ja rakkautta, arvostusta ja kunnioitusta. Vielä tässäkin vaiheessa mietin, että voin muuttaa toista ja meidän suhteemme korjaantuu. Meidän riidoissa toinen on rikkonut paikkoja, ei ole koskaan lyönyt minua.. minä olen kerran läimäissyt poskelle vihapäissäni. Kaduin tätä heti tehtyäni. En arvosta väkivaltaa ,eikä se ole ratkaisu mihinkään, johonkin muuhun se viha täytyy osata purkaa. En ole halunnut enää pitkään aikaan lähteä toisen kanssa mihinkään ulos, koska olen liikaa nähnyt sitä ”kaksin käsin” juomista. Mielummin olen kotona. Olen kuitenkin vielä nuori ihminen ja haluaisin käydä ns. ihmisten ilmoilla, mutta tämä halu on sammunut kyseisen ihmisen myötä, kun en luota siihen, että osaa olla ns. asiallisesti. Päätin kuitenkin kokeilla onnistuuko meidän yhteisolo festareilla, kun toinen on sanonut ns. osaavansa olla kunnolla kuin minä olen mukana, halusin uskoa ja luottaa tähän. Ei osannut..piti juoda ja paljon. Suutuin suutuin ja kovasti, päälimmäisinä tunteina minulla oli viha, katkeruus ja ns. petetyksi tuleminen. Puolin ja toisin olimme todella todella ilkeitä toisillemme sanallisesti, ja jopa sylkäisin tätä ihmistä päin, sain tätä myös takaisin. En tiedä, kuinka voin noin toiselle ihmiselle tehdä, en tunnista tätä piirettä itsessäni. Se on hyvin ala arvoista ja rumaa toiselle.
Tunnen eläväni tässä parisuhteessa yksin yksinäisyydessä. Meillä ei juurikaan ole ymmärrystä eikä kunnioitusta toisiamme kohtaan. Jos haluaisin keskustella ongelmistamme, saan usein tylyn vastauksen; kyllähän sinä tiesit alusta lähtien reissutöistä ja alkoholin käytöstä. Ja seuraavaksi saan kuulla, että talo myyntiin ja avioero, jos tämä yhtälö ei kiinnosta. Tähän jää meidän keskustelut ongelmista. Tuntuu kuin hakkaisin päätä seinään, enkä saa keskusteluyhteyttä aikaiseksi. Helposti vetäydyn kuoreen, jos minulle aletaan huutamaan ja tunnen oloni uhatuksi. En kuitenaan halua sitä, että toinen kävelee ylitseni huutamalla ja uhkailemalla, käyttää tätä ns. lyömäaseena. Kun yritän vastata tähän huutoon, huutaa vielä kovemmin ja käytös on uhkaavaa. Tätäkin olen yrittänyt selvittää, mutta vastaus on; tällainen minä olen, hyväksyt tai et. Kaverit ovat tärkeämpiä toiselle kuin oma parisuhde, vaikka toista sanookin..mutta teot kertovat puolestaan, reissusta tullaan kotiin, lähdetään kavereiden kanssa..Jätetään tavarat kotiin, otetaan puhtaat vaatteet kaapista ja reissuun. Olen huomannut itsessäni muutoksia siinä suhteessa, että minusta on tullut ilkeämpi, mitä en ole aiemmin ollut. Olen yrittänyt itse miettiä, mistä tämä johtuu, varmasti yksi iso syy on tyytymättömyys tässä parisuhteessa, arvottomuuden tunne ja välinpitämättömyys minua kohtaan.
Itse olen kokoikäni harrastanut hevosia ja ratsastusta. Tämäkin oli kuvioissa jo suhteemme alusta lähtien. Tallielämä vie toki paljon aikaa arjesta, mutta voisin järjestää enemmän aikaa kotiin, jos minulla olisi siellä rakastava ihminen. Minulla ei ole muuta, kuin työ ja hevonen, muuten koen olevani yksin. Toki minulla on paljon ystäviä, mutta suurin osa ystävistäni on hevospiireistä, jotka ymmärtävät toinen toisiaan. Kun olen oman hevoseni kanssa, tunnen sen rakkauden ja arvostuksen välillämme, jota kaipaisin myös parisuhteessani. Olen kateellinen ihmisille joilla tätä on.
Kaksi vuotta sitten vietimme häitämme, täälläkin luotin siihen, kun toinen sanoi osaavansa olla ottamatta liikaa alkoholia..en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun huomasin illan mittaan humalan olevan kamalaa, sisälläni pyöri viha, suru, katkeruus, petetyksi tuleminen. Muistan miettineeni, mitä minä olen tehnyt, minua ei arvosteta yhtään, olen kuin vain jokin arvoton kalu, jota voi kohdella miten haluaa. Muistan menneeni yksin hotellin aulaan hakemaan avainta, toinen sammui pihalle penkille, että näin kiva hääyö 
Unelmat ja toiveet romuttuivat, vedetiin kaivosta alas. Tästäkö olin haaveillut koko ikäni, tälläistäkö tämä onkin?!?

Kotonamme huolehdin pääsääntöisesti kaikesta, kun toinen on niin paljon poissa kotoa. Meillä on iso talo ja piha. Kun olen uupunut, enkä jaksaisi hoitaa kaikkea yksin, tähänkin saan huutamalla vastauksen, myydään sitten talo pois..pitäisikö minun vain jaksaa ja jaksaa, hoitaa oma työ, hevonen, talous, puutarha..ja siinä sivussa pitäisi vielä yrittää olla aviovaimo..siis sitä parisuhdetta, mitä meillä ei ole tuntunut enää olevan pitkään aikaan. Tämä on vain suoriutumista päivästä toiseen, olen jaksaminen äärirajoilla. Olen sairastunut uudestaan masennukseen. Tuntuu etten saa enää mistään iloa, mikään ei huvita, en jaksa tavata ystäviäni, perhettäni, hevoseni jaksan vielä hoitaa, onneksi jaksan vielä tallille mennä. Olen kadottanut ilon elämästäni, elämäni tuntuu olevan vain yhtä suorittamista päivästä toiseen. Haluaisin myös lapsia, mutta ajatuskin pelottaa , että jäisin heidän kanssaan yksin. Nyt jo pelkään romahtavani hetkenä minä hyvänsä. Haluaisin olla rakastava äiti, joka jaksaisi olla ja leikkiä heidän kanssaan. Haluaisin tuntea sen rakkauden, mitä ihmiset sanoo tuntevansa omaa lastaan kohtaan.
Nyt mitä ilmeisemmin ero tulossa. Mietin, että miten selviän tästä kaikesta  En voi edes kuvitella lähteväni ihanasta kodistani..tuska on suuri sisälläni
😭