Lukiessani viestiäsi, tunnistin monta kohtaa, joita itsekin mietin ja joiden kanssa kamppailen. Meillä yhteistä taivalta n. 10 vuotta, 1 yhteinen lapsi. Mustasukkaisuus on aina ollut osana parisuhdettamme miehen osalta, alkuvuosina vähemmän, nyt viimeisen parin vuoden aikana siinä määrin, että en jaksa enää. Mies epäilee mua kaikesta - kännykän käyttö, kaverilla käyminen, viihteellä käyminen (joka ehdottomasti aina pahin!), ajoittain jopa "vitsailee" oonko oikeasti aina töissä vai jossain muualle. Koskaan en ole miestäni pettänyt ja silti saan syytöksiä ja epäilyjä jatkuvasti niskaani. Pahimmillaan mustasukkaisuus on johtanut jopa siihen, että mies on "kokeillut" yllättäen ja luvatta alapäätäni tarkastaakseen, ettei siellä ole toisen miehen spermaa. Nämä "tarkistukset" on aiheuttanut mussa sellasen trauman, että välillä on vaikea sietää miehen kosketusta (varsinkaan, jos tulee yllättäen koskemaan "sieltä" - jota mies usein tekee vaikka oon asiasta huomauttanut tuhat kertaa). Tätä ei onneksi oo enää tapahtunut noin vuoteen, mutta edelleen ahdistaa koko asia, kun edes mietinkin sitä ja pelkään kuollakseni milloin sama "tarkistelu" jatkuu.

Mies haluaa seksiä useammin kun minä ja ei useinkaan välitä siitä, tekeekö mun mieli vai ei. Monet kerrat on harrastettu seksiä vaikka oon sanonu, etten jaksa/halua. Mies ei välitä, tulee vaan sisäänja ainoa keino miten saisin sen lopettamaan, on että työntäisin pois. Mutta melkein aina jos kieltäydyn seksistä, alkaa mies syyttelemään, ett mulla on toinen mies kun ei seksi maistu. Pääsen huomattavasti helpommalla kun en pistä pahemmin vastaan, koska jankkaaminen ja syyllistäminen voi kestää useita päiviä.

Erosta olen puhunu useamman kerran, mies ei siihen suostu eikä mulla ole voimia sitä päätöstä tehdä. Mutta olen niin loppu, etten kestä enää tätä syyttelyä ja pelkoa. Mies ei kaiken lisäksi osallistu kotitöihin millään lailla, hoidan niin tiskit, astiat kun puiden pilkkomisetkin meidän taloudessa. Kaikki on mun vastuulla, jopa muistutella miestä esim. maksamaan omat laskunsa ajallaan, ym. Mies elelee omilla säännöillään, tulee ja menee miten haluaa, mutta mulle ei tosiaankaan oo samat säännöt. En halua rikkoa perhettä eikä oo voimia mihinkään. Ajoittain jopa toivon, että mies löytäisi uuden naisen ja haluaisi erota mjusta. Hyviäkin hetkiä ja aikoja on, mutta mies on puheillaan ja teoillaan loukannut mua niin paljon, etten pääse niistä yli. Ja koskaan en anteeksi pyyntöä ole kuullut, paitsi jos siitä huomautan, niin tulee hyvin välinpitämätön "no sori".

Tässä pintapuolisesti mun tarinaa, sitä riittäis vaikka kuinka paljon jos vaan jaksais kirjottaa. Miten siellä menee tällä hetkellä? Kirjoituksestasi on jo useampi kuukausi aikaa. Toivottavasti jatketaan kirjottelua, kun niin samanlaisia mietteitä on.

Kiitos viestistä olipa mukava saada kommentti. En ole käynyt täällä pitkään aikaan, eilen oli taas vaikea ilta ja tulin tänne. Kovin samanlaisia kokemuksia. Minullekin mies teki pari vuotta sitten tultuani pikkujouluista tuon että laittoi käden "sinne" ja haistoi. Luuli ilmeisesti sängyssä etten huomaa/älyä. Tuntui kyllä todella pahalta. Töissäoloon/ylitöihin liittyy myös epäluuloja. Kun ero uhka on ollut todellinen osaa nyt olla normaalimpi mutta mun tunteet on kuolleet. Yritän vielä jaksaa lasten takia. Meillä se ero että mies tekee kotitöitä ja huolehtii arjen asioista, joka tietysti paljon helpottaa. Eron toteuttaminen tuntuu vuoren ylittämiseltä yritän jaksaa joulun yli ja olisi hyvä mennä ainakin vuosi eteenpäin mutta välillä tuntuu etten jaksa päivääkään.

Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia. Tuntuu, ettei muita vaihtoehtoja enää ole, kun erota, mutta ei ole voimia siihen. En usko, että nää asiat koskaan paranee, kun vuosien saatossa menny vaan pahemmaksi eikä mies ota tosissaan vaikka kuinka puhuisin, että oon ihan loppu tähän ainaiseen syyttelyyn. Kuulemma aina liiottelen ja ylireagoin. Tiedän, etten ylireagoi, mutta oon alkanu jo epäilemään, että oonkohan sittenki ite vaan liian herkkä. Mies on tosi taitava kääntämään asiat aina mun syyksi tai ylireagoinniks. Mustasukkasuus ja syyttelykin on aina mun vika, oon miehen mielestä aina "aiheuttanu" sen jotenki miks pitää epäillä. Viimeks sen takia kun oon miehen mielestä ollu nuorempana (ennen ku ollaan edes tunnettu yli 10v sitte) sellanen joka on pannu kaikkia, joten se oli silloin miehen perustelu syyttää ja epäillä mua. Suututtaa ja loukkaa, kun miehellä ei ole edes mitään tietoa mun kumppaneista ennen kun ollaan tavattu, niin miten voi tollasta sanoa. Ja siis ei suinkaan ole eka kerta, kun puhuu tosi törkeesti siitä, millanen mä oon miehen mielestä ollu. Ja ihan tavallinen parikymppinen sinkkunainen oon silloin ollu, en varmasti mitenkään poikkeava yksilö.

Mä en pysty edes ajattelemaan, että olisin "perheenrikkoja" jos pättäisin että erotaan. Mies osaa vetää oikeista naruista ja vetoaa aina perheeseen, jos edes mainitsenki eron. En usko että kestäisin sitä syyllisyyttä. Mutta en myöskään halua huomata vielä 5 vuoden päästä olevani samassa tilanteessa. Toivon vaan, että mies löytäisi jonkun uuden naisen ja lähtis se matkaan. Muutama päivä sitten jos sano, että jos ei saa tarpeeks seksiä kotoa, niin sitte täytyy alkaa miettimään vieraissa käymistä. On kuulemma saanu baareissa vihjailuja ja naiset on osottanu kiinnostusta, joten ei kuulemma olis vaikea etsiä seksiseuraa. Että tällasia keskusteluja meillä 😔

Meillä on elämä ollu melkosta kriisiä yli puoltoista vuotta. Mustasukkasuutta on ollu aina (alkusuhteessa olin niin sokea ja rakastunu etten tajunnu, myöhemmin ajateltuna se mustasukkasuus on koko ajan ollu), mutta puoltoista vuotta sitten mies tuli baarista kotiin mun kaverin kanssa ja kun heräsin yöllä niin löysin miehen tän mun kaverin vierestä sängystä. Kuuli kun lähestyin ja pomppas sieltä sängystä pelkät kalsarit päällään ja molemmat vakuutteli, ettei mitään tapahtunu. Kuulemma mies oli vaan niin kännissä, ettei tajunnu missä "nukkuu". En edelleenkään tätä tarinaa usko ja näin jälkeenpäin ihmettelen miten oon ollu niin tyhmä, etten oo silloin lähteny suhteesta. Ja tää vielä tapahtu päivää ennen mun synttäreitä, että kiitos vaan synttäriyllätyksestä! Yllätys se tosiaan oli!
Tämän keissin jälkeen meni muutama kuukaus kun mun toinen kaveri väitti, että mun mies on yrittäny baarissa saada sitä sänkyynsä ja yrittäny iskee koko illan. Miehelle tuli burnout tai masennus töistä johtuen (tai niin ainaki väitti, että töistä johtuu), joten päätin laittaa omat tunteet, pahan olon, ahdistuksenja vihan, syrjään ja auttaa miestä selviämään. En voinu ajatellakaan, että lähtisin pois, kun mies mun tukea eniten tartti silloin. Vaikka mieli teki koko ajan erota, tuska ja nöyryytys oli liikaa. Kun mies selvisi burnoutista ja vaihtoi työpaikkaa, mä ite masennuin. No, siinä ei tietenkään ollu voimia mitään eroa edes miettiä.
Musta tuntuu, että oon antanu liikaa anteeks (tai pikemminkin antanut asioiden lopulta olla), että mies luottaa siihen, että voi tehdä mitä vaan ja mä olen ja pysyn tässä. Välillä on ollu ongelmia alkoholin kanssa, mies juo usein, haastaa kotona riitaa ja mulla on aina ahdistus ja pelko kun mies juo, että mihin ilta päättyy. Kun on lapsi kotona nukkumassa, niin karkuunkaan en miehen kännisiä syytöksiä ja raivoamista ja riidan haastamista pääse ja mies ei tietenkään useista pyynnöistä huolimatta lähde muualle illaks. Tuntuu välillä että oikein nauttii, kun näkee että mulla on paha olla.
Oon ruvennu karsimaan omia menojani, etenkin "bileiltoja" vaikka en niissä oo lapsen syntymän jälkeen kovin usein edes käyny. Miehellä tosin on oikeus juoda milloin haluaa, ilmoittamatta ja rymytä kotiin vaikka keskellä viikkoa kännissä. Mä oon niin ahdistunu siitäkin, kun meillä on niin eri oikeudet. Mä en ikipäivänä uskaltais tehdä mitään sellasta mistä tiiän että mies hermostuis, kun taas mies elelee ihan omilla säännöillään. Toki en kyllä valitakaan jos on juopottelemassa, oon vaan tyytyväinen jos ei juo kotona niin mun ei tarvii pelätä sitä.
Kotona en uskalla olla oma itseni, eikä koti ole mulle enää mikään turvapaikka. Mies tulkitsee mun eleitä, ilmeitä, olemusta, jopa hengitystä jatkuvasti. Jos huokasen, niin alkaa kysely "mikä huokailututtaa, onko jotain sydämellä mitä haluisit kertoa, salailetko jotain". Jos oon liian hyvällä tuulella miehen mielestä, niin siitäkin on syntynyt epäilys, että mulla on toinen mies kun oon niin hyväntuulinen. Jos kuuntelen kuulokkeista hyväntuulisena musiikkia kotitöitä tehdessöni, saan siitäkin epäilyt niskaani. Ihan kamalan raskasta, kun ei pysty olla vaan oma ittensä, kun aina saa kuulla epäilyjä. Miehen ajatusmaailma pyörii vaan yhtä rataa, ja kaikki johtuu vaan siitä, että mulla olis toinen mies.
Kotona pelkään kun en tiedä koskaan millä mielellä mies tulee kotiin, alkaako syyttelyt vai ei. Mies ei pysty enää edes hillitsemään itteään sen vertaa, ettei lasten kuullen puhuis niitä juttujaan, ennen sentäs siihen pysty. Mua kuvottaa kun mies alkaa tenttaamaan kaikenmaailman miespuolisista työkavereista lapsen kuullen. Ite teen aina kaikkeni, ettei lasten tarttis aikuisten riitoja kuunnella.
Tuntuu, että oon jumissa ja välillä niin ahdistunu ja masentunu, etten tiedä mitä tehdä. Tänne kirjottaminen vähän helpottaa, kun en enää jaksa kuormittaa niitä kahta kaveriakaan, joille oon asioista avautunu.

Pakko kommentoida... Ninni, yritä hakea apua ja tukea itsellesi. Jos lapsesi (lapsenne?) joutuvat kuulemaan miehesi suusta täysin heidän korvilleen sopimatonta tekstiä, joka vielä kohdistuu sinuun, ota hyvä ihminen jalat allesi ja lapset kainaloon?! Varsinkin ja etenkin, jos perheessänne vallitsee väkivallan uhka. Kännissä raivoaminen on aikuisenkin mielestä pelottavaa; mitä se mahtaa olla lasten mielestä? Aikuiset voivat riidellä, mutta lasten ei missään tilanteessa pitäisi joutua kuuntelemaan sitä tai vähintäänkin riita pitäisi myös sopia lasten kuullen. Ja asiattomuudet ovat sitten ihan tarpeettomia lapsen korville.

Hae apua. Terveyskeskus, perheneuvola, työterveys, seurakuntien parisuhdeneuvojat... Ja etkös tältäkin foorumilta saa neuvoja ihan asiantuntijoiltakin meidän kanssakulkijoiden lisäksi.

Tsemppiä ja voimia! Älä alistu huonoon kohteluun! Ja lapset pitää pitää erossa kertomastasi. Anteeksi tylytys, mutta huolettaa pienten ihmisten puolesta ☺️❤️

Paljo on samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Harvoin on aikaa rauhassa istua kirjoittamaan. Kun luen kirjoitustasi niin mieleen tulee että sinun kannattaisi erota. Tosin kokonaistilanteen tiedät vain sinä eikä kukaan voi toisen puolesta sigä päätöstä tehdä. Meillä arkipäivän tilanne nyt aika rauhallinen mutta en usko näin pitkällä kokemuksella että toinen voisi kovasti muuttua. Kaikki koettu paha painaa liikaa. Ei ol
e juuri halua viettää aikaa yhdessä. Pelottaa kuinka ero vaikuttaisi teini-ikäisiin lapsiin. Olen myös itse toivonut että hän löytäisi itselleen uuden. Havahduttavaa oli huomata ajattelevansa että jos meidän talo palaisi en haluaisi enää etsiä yhteistä asuntoa! On raskasta olla kun ero pyörii lähes päivittäin mielessä mutta yritän mennä ainakin jonkin aikaa eteenpäin. Lapset puhuvat jo joulusta, en voisi räjäyttää kaikkea ennen sitä.

Kiitos vastauksista maisa ja heinäkuu!
Olen ihan samaa mieltä kun te ja tiedän, että ero olisi paras (ainoa järkevä?) ratkaisu, mutta se on vaan niin vaikeaa. Yhteinen asuntolaina, jota ei kumpikaan pystyisi ottamaan kokonaan omiin nimiinsä ja talo on myynnissä ollut jo puoli vuotta, mutta ei mene kaupaksi. Laitettiin talo siis myyntiin yhdessä, aikeissa etsiä maaseudulta talo.
Miehellä on taito saada asia kun asia käännettyä mun syyksi ja välillä kyseenalaistan itseäni ja reagoinko liian voimakkaasti. Mies vähättelee kaikkea mitä tekee mua kohtaan väärin ja vähättelee mun tunteita ja ajatuksia totaalisesti. Mies on jatkuvasti pinna kireellä ja tänään sain kuulla, että lapsi oli tarhassa kertonu iskän ottaneen tukasta kiinni. Juttelin lapsen kanssa, joka kerto näin tapahtuneen ja mies myönsi myös, mutta todella reippaasti vähätellen!! Mies tietää tasan tarkkaan, että mä en hyväksy millään lailla mitään fyysistä kuritusta, siitä ollaan miljoona kertaa puhuttu!! Ja nyt teki näin!! Musta tuntuu, että mun maailma romahtaa!! Tätä asiaa mä en pysty hyväksymään enkä käsittelemään ja jos on hermo noin loppu, niin mitä seuraavaks sitten tapahtuu!!?? Tänään pitäs vielä keskustella aiheesta, mutta mies on taas "vähän" juonut tossa leffaa katellessa, niin on varmasti taas niin ylimielinen ja vähättelevä, että en tiedä mitä tästäkin keskustelusta tulee. Mutta tätä asiaa en voi lakasta maton alle, kun kyse on mun maailman rakkaimmasta ihmisestä! Ja jos tarhassa palaavat tähän asiaan, niin en mä voi ruveta valehtelemaankaan, enkä edes halua. Kantakoon mies vastuun teoistansa, minä en rupea suojelemaan! Liikaa oon maton alle lakassu asioita, tätä en voi ☹️ mutta mistä saan voimia erota, kun tiedän, että mies tekee kaikkensa, että ero olisi mahdollisimman hankala, ainakin henkisesti.

Voi Ninni! Toivotan sinulle paljon voimia.

Tuo tarhajuttu johtaa todennäköisesti lasuun ja sinuna käyttäisin sitä hyväksesi erotessa. Kun miehesi käytös tulee ulkopuolisten tietoon, sinulla on myös viranomaisia puolellasi. Meillä oli vähän sama tilanne, tosin "tukkapölly" oli lapsen raahaamista tukasta pitkän matkan. Ja johti paljon pahempaan.

Juttelin (tai yritin jutella) tukkapöllystä miehen kanssa. Kuulemma (taas) ylireagoin, oli vain "vähän" ottanut tukasta kiinni. Mä en kestä enkä siedä ajatusta edes siitä vähäisestä tukasta ottamisesta. Mies ei jaksanut kuunnella, haukku mut tyhmäks jos aion tarhassa kertoa, että näin oli tapahtunut jos siihen asiaan palaavat. Ei ole kukaan kysynyt asiasta sen jälkeen. Käski mua "painumaan vittuun", kun ei jaksa kuunnella. Näin nää keskustelut yleensä menee. Ja nyt on monta päivää vältelly mua (kuten tekee joka kerta kun on tehny jotakin väärin, odottaa, että asia unohtuu), menee nukkumaan ennen kun lapsi,varmaan välttääkseen mun kanssa juttelun.

Meillä on monta vuotta ollu jo riitaa mun vuorotöistä. Mies on niin kuormittunut, kun JOUTUU hoitamaan lasta, kun oon iltavuoroissa (1-3 kert/vko) tai viikonloppuna töissä. Ja taas sain kuulla samasta aiheesta ja miehen hermojen palamiseen on kuulemma juurikin se syynä, kun teen vuorotyötä! Oon sellasessa ammatissa, että päivätyötä on vaikea löytää ja tykkään ite tehdä vuorotyötä. Oon toki (miehen jaksamisen takia) koittanut saada noita vuoroja sellasiks, ettei miehen tarttis paljoa olla lapsen kanssa, mutta kokonaan niitä en pois saa. Oon niin kyllästyny ja surullinen käymään aina tätä keskustelua mun töistä ja mietin koko ajan, että mitä teen. Nyt sovin kaverin kanssa, joka on kotona lastensa kanssa, että mies voi viedä lapsen sinne jos on liian raskasta olla kotona oman lapsen kanssa. Tää tekee mut niin surulliseks. Mies selvästi rakastaa lapsiaan, mutta näköjään ei jaksais niistä huolehtia kun silloin tällöin ☹️ ja töihinkin saan välillä viestiä kuinka hermo palaa lasten kanssa ja sellasta on tuskasta lukea, kun ei ite voi töistä käsin tehdä mitään.

Oon niin loppu, että mietin jopa sairasloman hakemista. Tulee niin surullinen olo, kun tässä "parisuhteessa" ei saa mitään tukea eikä voida mistään keskustella, aina vaan saan haukut niskaani jos jotain sanon.

Kolmenmamma, kiitos kommentistasi! En tiedä mitä ajattelisin tosta tukistamisjutusta. Mies vähättelee aina kaikkia tekosiaan, joten mistä tiedän vaikka tätäkin. Totuutta en varmaan koskaan saa tietää, mutta ainakin on joku raja jo ylitetty ja nyt pelkään, että mitä seuraavaks, kun hermo taas menee. En anna itelleni koskaan anteeks jos selviää, että vielä joskus tekee tollasta! Mutta kuten aiemmin kirjotin, niin erotakaan en voi kun on iso yhteinen asuntolaina. Miten teidän jutussa kävi, kun selvis, että isä käyttää väkivaltaa lapsiin ja miten sait sen selville, kertoiko lapset?

Ninni, mun lapsi oli jo koululainen. Tukistamisesta tottakai tehdään lastensuojeluilmoitus koska niin kuuluu tehdä. Ja jos se oikeasti todennetaan, että vanhempi on käynyt käsiksi lapseensa, lasu tekee siitä poliisille tutkintapyynnön. Me mennään siinä vaiheessa nyt. Että oikeasti se on vakava asia, eikä sitä voi vähätellä. Meidän tapauksessa tukistaja on alusta asti vähätellyt ja kieltänyt asiaa, tuskin tulee koskaan myöntämään mitä tuli tehtyä.

Mulle yksi ystävä ajat sitten jo sanoi, että millainen äiti olen kun oon antanut tämmöisen tapahtua. Lapsiin kohdistuva väkivalta ja kuritus taitaa olla niin yleistä edelleen, että sitä vähätellään ja selitellään. Lapsi on kuitenkin täysin viaton ja syytön siihen.

Kysyin lapselta tänään, onko isi aiemmin tukistanu, lapsi sanoi, että ei ole. Mies tietää tasan tarkkaan miten ehdoton oon tällasten asioiden suhteen, mutta selkeesti on nyt pinna niin kireellä, ettei pysty enää hallitsemaan itteään. Ja kun asiasta "keskusteltiin" niin mies otti marttyyriasenteen (kuten aina) "miten voit edes ajatella, että satuttaisin omaa lastani!!". En aiemmin ajatellutkaan, mutta nythän se on jo satuttanu! Mutta mies tekee tän saman aina, yrittää kääntää asiat niin, että mulle tulee syyllinen olo kun edes kehtaan ajatellakin miehestä jotakin pahaa, vähättelee ja leimaa mut hulluks. Kuten tässäkin asiassa ☹️

Tänään ilmotin miehelle, että menee ylitöiks. Mies heti vastas epäillen, etten oo oikeesti edes töissä. Kun sitten tulin myöhään kotiin, mies odotti täynnä raivoa ja epäilyksiä. Alkoi syyttely ja raivoaminen, niin ala-arvosta ja halventavaa puhetta. Kielsi mua myöskin osallistumasta työpaikan pikkujouluihin, etten mene sinnekin "tarjoomaan" itteäni, kuten miehen mielestä teen töissä. Ja miehen mielestä hänellä ei oo muuta vaihtoehtoa kun epäillä mua, koska annan siihen aihetta mm. jäämällä pariks tunniks ylitöihin. Koti ei ole mulle turvapaikka niin kun kuuluisi olla, jatkuva pelko mistä mies keksii mua syyttää ja onko odottamassa syytösten kanssa kun tuun töistä kotiin. Ja poiskaan en pääse, kun on yhteinen talolaina. Tää miehen vainoharhasuus ja pinnan kiristyminen pahenee vaan koko ajan. Oon aivan neuvoton ☹️