Ja siis eroajatuksessa pelkään (paitsi sitä, että tajuankin sen olleen väärä ratkaisu) sitä, että emme pystyisi olemaan enää edes ystäviä, vaan minua alkaisi suorastaan ärsyttää miehen seura... Hän on minulle kuitenkin edelleen niin tärkeä ja varmaan läheisin ihminen elämässäni tällä hetkellä, että en kestä ajatusta siitä että en sietäisikään häntä lähelläni. Haluaisin edes voida olla varma, että voimme jatkaa mahdollisimman läheisinä ystävinä... ☹️

Minusta tuntuu siltä, että parasta olisi nyt tehdä päätös, mikä tahansa päätös. Minusta kuulostaa siltä, että jos päätätte jatkaa yhdessä, päädytte eroon myöhemmin, mutta mistä sen voi todella tietää. Mutta jos olette yrittäneet kaikkenne ja tehneet jo vuosia eroakin, niin voiko se todella siitä enää nousuun lähteä?

Tottakai se jättävä voi kokea ihan samoja tunteita ja pelkoja, kuin se jätettykin. Erosta toipuminen vie aikaa, mutta kyllä siitä toipuu.

Rohkeutta sinulle ja voimia.

Useimmat eroavat vakavien syiden vuoksi, täälläkin voi noita tarinoita lukea,, oli hämmentävää lukea, että olet alati ahdistunut, hyvässä liitossa hyvän miehen kanssa.En ymmärtänyt, mikä liitossasi mättää. Jos mitään vakavaa pahaa ei ole, kannattaisi miettiä sitäkin, sysäätkö jonkin oman ongelmasi, joka ahdistaa, liiton syyksi. Ei ole loogista elää noin ahdistuneena elämässä, jossa kaikki olisi hyvin.

Sitä mitä itsellä on ei voi haluta. Jos mies on paras ystävä, se on mitä hienoin pohja rakentaa kestävä perhe. En ymmärtänyt, miksi sinä et ole tyytyväinen ja mitä tahdot, tai mitä sinulla pitäisi olla enemmän. Jos liitossa on romantiikan tai seksin ongelmia, niitä voi yrittää korjata. Miten sinä olet panostanut omaan liittoosi? Voisitko kokeilla miehesi kanssa parisuhdekurssia, seksiterapiaa tms?. Itsekin voi panostaa, luoda romantiikkaa ja tehdä työtä intohimoon, ei vain odottaa, että toinen luo sitä. Jos ehdoton tahtosi olisi erota, voi kokeilla erilleen asumista vähän aikaa, yhdessä miehen kanssa. Aika moni paras ystävä -pari toteaa, että sinkkuelämä ei ole sitä, mitä tv-sarjat mainostavat. Hyviä miehiä on harvassa, kuitenkin.

Enpä osaa neuvoa sinua Nightingale, mutta voin kertoa omaa tarinaani vähän.

Olen ollut itse samankaltaisessa suhteessa, jossa oltiin monia vuosi pelkkiä kavereita. Mielestäni se oli ahdistavaa aikaa, koska suhteessa pitää mielestäni olla jotain muutakin kuin kaveruuttaa ja sisarusrakkautta. Suhde oli huono, koska toisella osapuolella oli halua syvempäänkin suhteeseen, siitä seurasi syyttelyä, huonoa omaatuntoa yms.

Suhde loppui sekavaan pettämissoppaan, en mene siihen syvemmälle. Vaikka ns. parisuhde loppui, on eksäni edelleen hyvä ystäväni, sanoisinpa, että paras ystäväni. Eroaminen oli vaikea paikka, aivan p*ska nakki (ainoa hyvä asia oli, että ahdistuksissani laihduin 7 kg), mutta suhde on nyt parempi kuin ennen, normaali ystävyyssuhde. Molemmille on selvää, millainen suhde on, ei syyttelyä tai huonoa omaatuntoa enää. Molemmat näkevät toisissaan ne hyvät asiat. Romanttinen rakkaus ei ole palannut, enkä usko, että palaa. Epätyydyttävä parisuhde oli monimutkainen ja hankala asia, ystävyyssuhde on yksinkertainen ja ymmärrettävä.

Uutta parisuhdetta ei ole kummallakaan, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Ei minkälainen parisuhde tahansa ole elämän päämäärä, mielestäni.

Ei kannata erota. Romanttiset tunteet ovat sellainen asia, että niitä voi herätellä. Pohdi, mitkä tarpeesi ovat ja voisiko puoliso vastata niihin. Parisuhteen romanttista puolta tulee hoitaa. Se on kuin puutarha, joka kasvaa rikkaruohoa, jos ei muista hoitaa.

Teidän pitää keskustella ja tehdä ihan kunnon suunnitelmat suhteen elävöittämiseksi. Rakkautta selvästi on, joten ei kannata heittää sitä hukkaan. Parisuhdeterapiakin voisi auttaa, koska siinä ymmärretään paremmin toinen toistaan.

Lisäksi rakkautta voi verottaa huonot asiat, joita pitäisi kitkeä pois. Se voi olla vaatimuksia, ärsyttäviä tapoja tai epäkunnioittavaa käytöstä tai mitä vaan.

Kiitos paljon vastauksista! Niistä välittyi hyvinkin erilaisia näkemyksiä tilanteesta, mikä on itse asiassa hienoa.

Eräs asia minun on kyllä todettava: Minä olen näiden noin seitsemän seurustelu-/yhdessäolovuotemme aikana kyllä tullut siihen tulokseen, että romanttisia tunteita ei pysty luomaan, jos ne ovat todella kadonneet. Tai kenties "romanttisten tunteiden" tai "kipinän" sijaan tässä pitäisi puhua kumppanuuden tunteesta, sillä se kuvaa ehkä realistisemmin sitä tunnetta, mikä mielestäni parisuhteessa tulisi olla; sitä, mikä erottaa sen läheisistä ystävyys- ja muista perhesuhteista. Joka tapauksessa, tämä on varmasti subjektiivinen ja tapauskohtainen asia, mutta sen ainakin voin vakuuttaa, että olemme yrittäneet kaikkemme, jotta nämä tunteet heräisivät taas.

Noin kolme vuotta sitten aloin hiljalleen ymmärtää, että romanttiset tunteet kumppaniani kohtaan ovat hiipumassa pois, ja se ahdisti ja pelotti minua hirveästi. Hiipumista ja "tunteettomuutta" oli ollut oikeastaan jo vuosia ennenkin tuota, mutta vasta tuolloin aloin todella myöntää itselleni, että meillä on ongelma. Koska kuitenkin asuimme yhdessä ja olimme (kuten edelleenkin olemme) kovin kiintyneitä toisiimme, niin halusin tietenkin pelastaa suhteemme, säilyttää romanttisen rakkauden (=tunteen kumppanuudesta; Kuten sanottu, en odotakaan mitään tajunnanräjäyttävää romanssia).

Juttelin asiasta monelle ihmiselle; ystäville, äidilleni, ammattiauttajille - ja tietysti eniten ja ennen kaikkea kumppanilleni. Hänen kanssaan on aina voinut keskustella kaikenlaisista asioista, onneksi. Yritimme sitten vielä pelastaa kaatumassa olevaa parisuhdetta tekemällä yhdessä kivoja asioita (tietysti arkisten asioiden kuten kaupassa käynnin, ruoanlaiton yms. ohella), huomioida toisiamme ihan erityisesti ja koskettaa. Siinä surukseni kuitenkin huomasin, että tuo parisuhteen herättelykin jo tuntui aika kummalta, väärältäkin. Ihan siltä, kuin olisin yrittänyt luoda romanttisia tunteita veljeäni kohtaan. En kokenut, että työskentely tällaisen suhteen eteen olisi hyväksi.

Kun sitten teimme tavallaan päätöksen, ettemme edes yritä enää olla pari vaan olemme toistaiseksi kämppiksiä ja parhaita ystäviä ja mikä nyt ikinä luontevalta tuntuukaan, niin oloni vapautui heti huomattavasti. Sen jälkeen olen nauttinut paljonkin miehen seurasta, meillä on mukavaa yhdessä ja voimme jutella kaikesta - mutta romanttiset tunteet eivät ole palanneet. Eivät työskentelemällä, eivätkä myöskään sillä, että annoimme asian olla. Jäljelle jäi "vain" toisenlainen rakkaus, joka on toki vahvaa ja koen sen hurjan arvokkaana, mutta en sellaisena, joka kävisi parisuhteesta.

Tällä hetkellä ongelmani nyt siis on, että minua ahdistaa olla tällaisessa välitilassa, jossa asun yhdessä miehen kanssa joka ei kuitenkaan ole minulle enää kumppani. Haluaisin olla tavallaan täysin vapaa - kai aika ajoin haaveilen parisuhteestakin (sellaisesta, joka tosiaan tuntuisi parisuhteelta eikä sisarussuhteelta), joskaan en varsinaisesti oleta, että sellaista tulisin välttämättä löytämään. Nyt vain eroaminenkaan ei tunnu onnistuvan, kun mies on minulle edelleen niin älyttömän tärkeä ja läheinen, olkoonkin että romantiikka on mennyttä eikä varmaan palaa enää. Pelkään hänen menettämistään ystävänä, läheisenä, perheenjäsenenä.

Tähtivaeltaja, on hienoa ja lohdullista kuulla että olet yhä noin hyvä ystävä entisesi kanssa. Olisi mahtavaa, että mekin onnistuisimme noin, jos päädymme nyt eroon.

Tiedän olevani tosi ristiriitainen toiveissani ja peloissani, eikä sinänsä ihmekään jos kaikki eivät pysty minua ymmärtämään. Se on kyllä varmasti totta, että jotkut eroavat liian heppoisin perustein, heti kun tulee ongelmia tai muutama riita. Olen ehdottomasti siitä samaa mieltä, että parisuhdetta voi ja pitääkin työstää, jos suhteessa ei ole mitään hyvin vakavia ongelmia. Sen sijaan siitä en voi olla täysin samaa mieltä, että mikä tahansa "periaatteessa hyvä" suhde voisi tehdä onnelliseksi. Kunpa se olisikin niin ☹️ Mutta kuten edellä sanoinkin, niin tämä on selvästi hyvin yksilöllinen juttu.

Hmm... en ymmärrä minäkään mitä valitat, ellei teillä sitten ole aivan erilaiset tavoitteet elämässänne?

Jostakin juuri luin, että ei oikeastaan ole olemassa kuin yhdenlaista rakkautta. (Ja rakkauden paras pohja on juurikin mainitsemasi ystävyys.) Mutta sitten on olemassa erilaisia riippuvuuksia, joita jotkut kutsuvat rakkaudeksi. Ja on olemassa erilaisia suhteita, kuten kaverisuhteet, perhesuhteet ja parisuhteet, joita helposti vain mielletään erilaisiksi rakkauksiksi, vaikka rakkaus sinällään on sama.

Mutta mitä se rakkaus oikeastaan on? Justiin hiljattain sitä itsekin mietin ja jouduin vanhasta kirjasta lunttaamaan. Vapaasti mukaellen:

"Rakastava ihminen on kärsivällinen ja lempeä rakastaan kohtaan. Rakastava ei kadehdi, ei kehuskele, ei ylpeile. Jos todella rakastaa, ei käyttäydy sopimattomasti eikä etsi vain omaa etuaan. Kun ihminen oikeasti rakastaa, hän ei katkeroidu tai muistele kärsimäänsä pahaa."

Ei rakkaus ole vain tunne, se on päivittäisiä tekoja puolison, perheenjäsenen tai ystävän hyväksi. Ja rakkaudelliset teot ovat niitä, joita toivoisit itsellesi tehtävän. Eri suhteissa vain hieman erilaisia.

Jos vakavissasi Tahdot rakastaa avopuolisoasi kuten puolisoa kuuluu rakastaa, silloin myös Tahdot olla hänelle kaunis ja seksikäs petikumppani, se paras ikinä, joka tietää tarkalleen mistä napista painaa.

Jos tulevaisuuden suunnitelmanne eivät täsmää, ja haluat vain tavallisen kaverisuhteen (etkä nykyisenkaltaista riippuvuutta), tiedät kyllä mitä tehdä. Kun huijaat itseäsi, huijaat myös avopuolisoasi, eikä se ole rakkaudellinen teko eli rakkautta.

Iloa itsetutkiskeluun ja yhteiseen keskusteluun tulevaisuuden haaveistanne! 🙂🌻

Otan vielä kantaa ja sitten vaikenen. Olen itse eronnut monta kertaa, erilaisista syistä. Joitain kertoja mietin vuosia. Yhtäkään eroista en ole pölyn laskeuduttua katunut.

Voi hyvinkin olla, että jään lopulta yksin, mutta se ajatus ei ole pelottava. Viihdyn yksin ja vaikka parisuhdetta ei ole, on elämä kuitenkin hyvää. Seksiä ja läheisyyttä kaipaan, välillä vähän liiankin paljon.

Lopulta kaikki menee, kuten pitääkin. Onhan myös mahdollista palata yhteen, jos eron jälkeen huomaatte kumpikin, että se oli virhe.

Tsemppiä!

lli, kiitos viestistäsi. Olen itsekin sitä mieltä, että parisuhteelle paras pohja on syvä ystävyys - en voisi kuvitella olevani pitkässä suhteessa tai meneväni naimisiin sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole ystäväni, vaan pelkkä intohimon kohde.

Olen kuullut paljon puhuttavan siitä, mitä todellinen rakkaus on - toisen huomioimista, kunnioitusta, yhteisiä tavoitteita, luottamusta, sitä että haluaa toiselle vilpittömästi parasta. Mielestäni tämä pitäisi silti erottaa vielä siitä kysymyksestä, että millainen on nimenomaan hyvä parisuhde. Joku joskus sanoi, että paras parisuhde perustuu tietyllä tavalla "itsekkyyteen"; molemmat ovat suhteessa, koska haluavat toisen itselleen. Jos suhteessa on vain epäitsekkäistä syistä (eli sen vuoksi, ettei tuottaisi toiselle pettymystä), niin ei välttämättä ole itse onnellinen, ja silloin suhdekaan ei ole onnellinen. Tämä ei tietenkään poista sitä, että parisuhteessa tulee aina KOHDELLA toista epäitsekkäästi; siinä päästään taas sen äärelle, että mitä todellinen rakkaus on, ja siinä on kysymys valinnoista.

Ehkä sitten syy tähän tilanteeseen on pitkälti siinä, etten minä halua parisuhdetta lainkaan juuri nyt. Tämä on elämäni ensimmäinen suhde ja olen ollut siinä teini-ikäisestä asti, en ole koskaan asunut itsekseni ja minusta tuntuu, että olen jättänyt kaikenlaisia asioita tekemättä, koska olen keskittynyt suhteen hoitamiseen ja ylläpitämiseen.

Se ei silti muuta sitä, ettenkö välittäisi miehestä edelleen valtavasti, rakastaisikin (ystävänä/perheenjäsenenä). Ja koska näin on, niin tuntuu että olen umpikujassa... Tuntuu että minun on vain pakko tästä lähteä, mutta syvä kiintymys toiseen aiheuttaa todella ristiriitaisen olon. En kuitenkaan koe parisuhdetta meidän kohdallamme enää vaihtoehdoksi - minä en tunne miestä kohtaan sellaista kumppanuutta. Ja kyllä, minusta kumppanuuden tunteessa on kyse jostakin hyvin perustavanlaatuisesta asiasta, jota ei voi saada aikaan pelkällä tahdonvoimalla. Kuihtunutta/arjen alle jäänyttä romantiikkaa ja erotiikkaa voi herätellä, jos taustalla (vaikka sitten hyvin syvällä) on silti tunne siitä, että tässä ollaan kumppaneita. Mutta olen joutunut oppimaan, että jos toisen kanssa on todellakin sisarellinen olo, niin sitä ei kumppanuudeksi voi oikein muuttaa. 😞 Tämä on valitettavasti sellainen tosiasia, jota en olisi halunnut uskoa, mutta olen joutunut hyväksymään kun asiat eivät ole muuttuneet yrityksistä ja tahdosta huolimatta.

En siis oikeastaan pohdi, miten vielä voisin pelastaa parisuhteemme. Painin sen asian kanssa, miten pärjätä näin ristiriitaisten tunteiden kanssa... tuntuu, että minun kuuluisi lähteä, mutta on hyvin vaikea tehdä päätöstä kun on silti edelleen niin kiintynyt toiseen. Ja pelkään, että menetän hänet sellaisena kuin hän nyt minulle on - parhaana, läheisenä ystävänä. Asumme siis edelleen yhdessä siitä syystä, että haluan ylläpitää tuota tunnetta ja sitä arvokasta ystävyyttä, joka meillä nyt on. En itse asiassa edes tahtoisi meidän välillemme enää parisuhdetta - tuntuu, että tämä on meille jotain paljon parempaa. Ja juuri sen menettämistä pelkään. ☹️

Vaahterainen, tuntui hyvältä lukea viestisi, hienoa että pystyt elämään pelkäämättä yksin jäämistä. Minä aion pyrkiä samaan jos/kun muutamme tästä erillemme... Oli myös oikeastaan rohkaisevaa kuulla, että et ole loppujen lopuksi katunut eroja.

Mielestäni parisuhde sinällään ei ole mikään itseisarvo. Siitä kannattaa pitää kiinni, mutta varmaan siinäkin menee raja, mihin asti niin kannattaa tehdä ihan pelkän suhteen säilyttämisen vuoksi...

Hei vielä. Tuo jo selittikin aika paljon tilannetta jos hän on ollut sulle se ensimmäinen kunnon seurustelukumppani. Tämä on nyt vain mun mielipide, mutta en oikein koskaan ole uskonut nuoruusvuosina alkaneisiin pitkiin suhteisiin. Ollaan niin keskeneräisiä alle parikymppisinä, että se vaatii jo melkein ihmeen jos on silloin osattu valita sellainen kumppani, jonka kanssa voidaan kasvaa omaksi itseksemme. Onnistuneitakin tarinoita toki on.

Pelon kohtaaminen ja voittaminen se meitä eniten juuri kasvattaakin. Ehkäpä ette vain ole kokeneet riittävästi paskaa muiden ihmisten osalta, että osaisitte vakaata parisuhdettanne tässä vaiheessa elämää vielä arvostaa. Menkää siis ja olkaa vähän syntisiäkin. Kyllä se oikea kumppani vielä kohdalle osuu kun on oikein päässyt rypemään katumuksessa ja itseinhossa.

Seikkailuja päin! 😎

Ja muuten, sellainen kumppaniehdokas, joka on hyvää pataa entisensä kanssa, on kamalin ikinä.