Pitäisikö vaan luovuttaa?

Olen 35 vuotias neljän pienen lapsen äiti, naimisissa jo 10 vuotta ja nyt mies on hakenut eroa. Meillä on ollut vaikeaa monta vuotta, ei niinkään että oltaisiin riidelty yms mutta elämä on muuten ollut aika raskasta ja nyt miehen mitta tuli täyteen, hän uskoo vakaasti että eroamalla pääsee kaikista ongelmista, että elämä hymyilee taas kunhan minä ja murheeni olemme poissa… Taustaa sen verran että rakensimme talon 5v sitten kun nuorimmat lapsemme syntyivät. talolaina on melkoinen, niin suuri ettei sitä anneta miehelle yksinään ellei tienaa huimasti enemmän kuin nyt mikä olisi aika paljon vaadittu koska miehen tulot on nytkin keskivertoa paremmat. Minä olen sairaslomalla , ehdin ollla 9 kotiäiti vuoden jälkeen vain kuukauden töissä kun jouduin sairaalaan neurologisten oireiden vuoksi. Edelleen on epäselvää mikä diagnoosini on, olen ollut 6kk tutkimuksissa ja sairaslomalla mutta mitään nimeä ei tilalle ole vielä keksitty. Luonnollisesti tämäkin vaikuttaa suhteeseemme kun ennen jokapaikan höylänä touhunneena olen yhtäkkiä kykenemätön sellaiseen arkipäiväiseenkin asiaan kuin esim kävelemiseen pidempiä matkoja.

Ennen tätä, viime vuoden alussa sairastuin ahdistushäiriöön. Sain lääkityksen ja terapiaa mutta topuminen alkoi vasta kun olin haudannut molemmat vanhempani, heillä oli molemmilla syöpä joka vaikutti minuun syvemmin kun mies halusi tajuta. Mies vihjaisi erosta jo juuri ennen äitini kuolemaa huhtikuussa 2012 mutta asia jäi tavallaan roikkumaan koska en kyennyt siihen keskittymään kun elämä oli muutenkin selviytymistaistelua päivästä toiseen. Nyt tämän vuoden huhtikuussa mies sitten haki eroa. Hän näkee niin että olemme molemmat tehneet virheitä mutta niitä on turha ruveta selvittämään, on aataminaikaista uskoa ikuiseen liittoon, että lusikat vaan jakoon ja sillä hyvä. Minun ”virheeni” oli se että halusin kahden lapsen jälkeen kolmannen ja saimme kaksoset. Mies näkee niin että minä tein ne kaksoset ilman lupaa vaikka järjellä kai tajuaa etten minä tuplaraskautta valinnut. Tästä perheenlisäyksestä johtuen sitten rakennettiin talo minun vastaan sanomisesta huolimatta ja mies kantaa siitä syyllisyyttä koska ajauduimme taloudellisesti ahtaalle kun mies vielä jäi työttömäksi kun talo oli siinä kunnossa että saatoimme muuttaa lokakuussa 2009. Mies myös kantaa huonoa omaa tuntoa siitä että se kaksosten eka vuosi meni hänen osaltaan taloa rakentaen joten minä jouduin pärjäämään yksinäni neljän pienen lapsen kanssa joista jokainen oli mm laaja-alaisesti allerginen.

Vuosi muuton jälkeen alkoi äitini taistelu syöpää vastaan jonka hän sitten reilu 1,5v myöhemmin hävisi ja heti perään saimme kuulla että isämme tulee kuolemaan syöpään ja hän kuolikin 3kk äidin jälkeen. Mies ei kykennyt minua lainkaa tukemaan koska koki asian itse niin raskaana ja koin itseni petetyksi kun tajusin että se ainoa ihminen jolta kaipasin tukea ja lohdutusta ei sitä kyennyt antamaan.

Minä en haluaisi erota vaikka välillä en ymmärräkkään miksi haluan tässä liitossa roikkua. Olemme käyneet muutaman kerran perheasiain neuvottelukeskusksessa juttelemassa mutta sielä on keskitytty lähinnä siihen miten ero vaikuttaa lapsiin, koska heille kerrotaan ja miten huoltajuus järjestetään. Menimme sinne ajatuksena saada kekinäinen keskusteluyhtyey toimmaan mutta kun sovittelija tajusi että’ avioero on jo vireillä niin päätti ilmeisesti ettei mitään enää voi tehdä vaikka mies myösi heti eka kerralla että avioero on se enimmäinen ja ainoa ratkaisu jonka kaksi, hän ei ole miettinyt muita keinoja selvittää välimme. Me siis elämme näennäisesti sovussa, kieltäysyn keskustelemasta isoista asioista kotona lasten nukkuessa koska se menee aina siihen että mies hermostuu ja lakaa karjua.

Tuntuu toivottomalta. En halua erota, ainakaan niin että mitään asioiden eteen ei edes yritetä tehdä, mutta en voi miestä pakottaakaan. Toisaalta, hän lähto suosiolla tuonne neuvottelukeskuskseen joten ehkä hänet saisi lähtemään jonnakkin ihan oikeaan terapiaankin? Vai myönnänkö vain tappioni, talo myyntiin ja lapsille kaksi kotia?