Pitäisikö olla vain tyytyväinen?

Pitäisikö olla vain tyytyväinen?

Käyttäjä Perheenisä2018 aloittanut aikaan 25.06.2019 klo 16:39 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Perheenisä2018 kirjoittanut 25.06.2019 klo 16:39

Olemme vaimoni kanssa ruuhkavuosia elävä pari – naimisissa kymmenkunta vuotta. Lapsiakin meillä on, ja käytännössä kaikki on todella hyvin. Koen kuitenkin, että olen usein yksinäinen ja tyytymätön parisuhteeseen. Yksinäisyys johtuu pääosin siitä, että vaimoni ei ole sellaista rupattelevaa tyyppiä, vaan äärimmäisen käytännönläheinen ja toimelias. Hän ei halua käyttää aikaa tyhjänpäiväiseen keskusteluun, vaan mielummin käyttää ajan tehokkaasti kotitöihin, etätöihinsä tai nukkumiseen. Yleisesti ottaen tämä ei toki ole huono asia, sillä olemme molemmat melko toimeliaita ja usein pelaamme tässä hyvin yhteen. Emme ole keskustelleet mistään parikymmentä minuuttia pidempään koko parisuhteemme aikana, paitsi ehkä ihan alussa seurusteluaikana. Usein arki-illan lopuksi minusta olisi toki mukava saada juttuseuraa ihan arkisista asioita keskusteluun, joten tiukan paikan tullen haen ystävistäni itselleni kuuntelijan parin-kolmen viikon välein esimerkiksi urheilun merkeissä.

Toisaalta toinen tyytymättömyyteni aihe liittyy haluihin ja läheisyyteen. Vaimoni on brutaalin epäromanttinen siinä, missä itse olen paatumaton romantikko. Esimerkiksi valmistelin yllätykseksi kerran yhteisen kylvyn kynttilänvalossa ja rentouttavalla musiikilla. Vaimoni kysyi miksi kylpyhuoneessa on niin pimeää – ja vaati saada valot päälle – ja käski häiritsevän musiikin pois. En tiennyt pitäsikö itkeä vai nauraa.

No, joka tapauksessa minulta hän saa kuulla päivittäin miten kaunis hän mielestäni on, mitä tunnen häntä kohtaan ja jakelen pieniä hellyydenosoituksia aina, kun kohtaamme kotona. Tämä on miltei täydellisen yksipuoleista. Hän toki pitää saamastaan huomiosta, muttei näe lainkaan tarvetta vastavuoroisuudelle.

Mitä parisuhteen muihin asioihin tulee, homma jatkuu samaan kaavaan. Minä haluaisin rakastella hänen kanssaan päivittäin, siinä missä homma hoidetaan pikaisesti parin viikon tai kuukauden välein. Tässä asiassa hän on passiivinen, vaikka pidän tarkasti huolen siitä, että hän tulee aina tyydytetyksi ensin. Vaimoni ei pidä suutelusta, esileikeistä tai ylipäätään homman turhasta pitkittämisestä käytännölliset syyt ensin, joka tekee puuhasta intohimotonta. Olen ajatellut naiivisti, että mallia näyttämällä saisin hänet oppimaan asioista mistä pidän, nyt olen alkanut tajuamaan, ettei tilanne tule muuttumaan ikinä.

Olen myös yrittänyt kertoa tarpeistani, mutta keskustelut joko suhteestamme, toiveistani, rahasta tai juttustelun vähyydestä päättyvät aina riitelyyn, koska hän ei osaa keskustella rakentavasti vaan ottaa aina kaiken kritiikkinä ja sanoo ettei hänestä ole sellaiseen mitä toivoisin. En missään tapauksessa halua erota, koska rakastan vaimoni aivan valtavasti, joten tilanne on minulle älyttömän pulmallinen. Mitähän tässä nyt pitäisi ajatella?

Käyttäjä Valoapäin kirjoittanut 25.06.2019 klo 23:10

Olisit varmaan monen naisen unelmien mies, koska usein on suhteessa juuri päinvastoin. Harmi kun usein niin erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset ovat jostain syystä juuri pariskuntia ja ennen pitkää ilmenee ongelmia niin erilaisten persoonien vuoksi. Tiedän itse kokemuksesta tämän. Ehdota vaimollesi pariterapiassa käyntiä, siellä pitäisi jokaisen parin käydä jo ennen ongelmien tai tyytymättömyyden nostaessa päätään. Toivottavasti pääsette samalle tunteiden ja ymmärryksen tasolle. Aurinkoista kesää

Käyttäjä Hellyysvaje77 kirjoittanut 27.06.2019 klo 21:02

Samanlaista parisuhdetta meilläkin eletään. Rakastan miestäni kovin. Naimisissa jo 15 v ja 2 lasta.

Tiedostin ongelmat n. 8 vuotta sitten. Siitä asti miettinyt ja opiskellut hyvän parisuhteen edellytyksiä. Ensin itsekseni, ja viime vuosina olen luetuttanut vastahakoisella kumppanillani vähintään  kymmenittäin parisuhteeseen liittyviä artikkeleja. Mies oli vihamielinen ja mykkä, kun joutui lukemaan niitä. Ei syntynyt keskustelua. Monen vuoden suostuttelulla sain hänet pariterapiaan. Ei apua, koska ei kyennyt/halunnut avautua myöskään siellä. Kävimme yksityisterapiassa vuoden ja se päättyi siihen, että mies totesi, ettei hänellä ole motivaatiota muuttaa mitään. Hänelle meidän suhde tai ero olivst molemmat ok vaihtoehtoja. Mutta olemme edelleen yhdessä ja asiat ovat alkaneet mennä parempaan suuntaan. Ehkä siksi kun en hylännyt häntä siinäkään tilanteessa, kun hän hylkäsi minut...?

Ensimmäinen  muutos tapahtui kun aloitin sanoittamaan miehelleni aina, kun hän hiiltyi aivan tavallisista keskusteluista: "Miksi korotat ääntäsi, yritän vain kertoa, miltä minusta tuntuu/mitä tarvitsen. Haluan että voimme keskustella asiasta rauhallisesti". Tai silloin kun toinen on selkeästi epäreilu, sanoitin senkin heti "Tuo tuntuu epäreilulta". Puhun miehelleni kauniisti ja nykyään vaadin myös häneltä asiallista äänen sävyä ja sitä että hän kuuntelee, mikä mieltäni painaa. Hän ei kyllä useinkaan vastaa muuten kuin murahtaen, mistä tiedän hänen kuunnelleen. Mutta pikkuhiljaa hän on käytännön tasolla alkanut huomioimaan minua ja toiveitani.

Aiemmin hän  esim suuttui, jos pyysin apua jossain kotiaskareessa. Hän on oppinut varhaisessa kiintymyssuhteessa yksin pärjäämisen mallin, jossa hän ei itse "tarvinnut" kenenkään apua, eikä näin ollen ymmärtänyt minun avautumistani ja tarpeitani. Kuluvan vuoden aikana mieheni on alkanut auttamaan minua kun pyydän. Tämä kehitys lähti käyntiin, kun kerroin toistuvasti asioiden olevan epäreiluja, jos hän saa elää "yksin" omien aikataulujensa varassa ja minä hoidan kodin askareita arjessa kokoajan enkä saa edes pyytää apua.

Meidän tilanteeseen auttoi myös se, että myimme ok-talon ja muutimme velattomaan asuntoon. Nyt mieheni on aloittanut useita musiikkiharrastuksia, joihin hänellä ei ennen ollut aikaa/rahaa. On tärkeää suoda hänelle arjessa runsaasti erakkohetkiä. 😊

Olen herkkä ja tunteellinen, en kuitenkaan teatraalinen.  tunteiKerron ja osoitan tunteita  hänelle - surun ja pettymyksenkin. Vihan näyttämisestä hän menee täysin lukkoon joten sitä välttelen, menestyksellisesti. Hän ei osaa lohduttaa surevaa eikä näyttää omaa suruaan, mutta anteeksi hän on alkanut pyytämään kun huomaa loukanneensa minua. Anteeksipyynnöt ovat edelleen aika töksähteleviä, mutta näen selkeän muutoksen ja olen siitä iloinen. Tänä vuonna sain häneltä ekaa kertaa kukkakimpun häälahjaksi. Paljon edistystä edellisiin vuosiin verrattuna siis.

Mutta en voi kiistää, ettenkö edelleen kokisi tilannettamme epäreiluksi. Annan enemmän kuin koskaan saan. Ja haluaisin tasapuolisen ja rakkaudellisen parisuhteen. Tiedän että toistan suhteessamme myös lapsuuden tunnelukkoja; kumpikaan vanhemmistani ei kyennyt osoittamaan rakkautta eikä hellyyttä. Kotona vallitsi pitkät mykkäkoulut vanhempieni välillä. Tämä suhde oli minulle "turvallista toistoa" kunnes havahduin että miltei sama mykkyys on vallannut parisuhteeni. Mieheni pystyy  lopettamaanm mykkäkoulut kun sanallistan hänelle heti, kun havaitsin hänen "katoavan" erilaiseen, välttelevään hiljaisuuteen (hänessä on vihaista ja tavallista hiljaisuutta).

Niin, kaiken kaikkiaan epäilen että mieheni on syystä tai toisesta joutunut varsin pienenä jäämään henkisesti yksin. Tämän jälkeen hän on tiedostamattaan ehkä vältellyt sosiaalisia suhteita ja oppinut pärjäämään yksin. Sitten tuli vastaan kiltti ja turhankin joustava nainen, jonka lapsuuden hylkäämisen tunneluko toimi oivana vetovoimana mieheni välttelyn tunnelukolle.

Usein mietin, onko tämä tunteeni sittenkään pelkästään rakkautta. Vai olisiko sittenkin suurimmaksi osaksi kyse siitä, että näin ylläpidän lapsuudessa opittua hylkäämisen kokemusta.

Naiivisti toivon ja odotan sitä päivää, että mieheni katsoisi joku päivä minuun rakastavasti ja kertoisi kuinka ihana ja täydellinen olen. Ja rakastelisi  kanssani intohimoisesti loppuelämämme ajan. 😆 Mutta tosiasiallisesti tiedän, ettei näin tule käymään. Pieniä muutoksia on tapahtunut tosiaan paljon vuoden sisään (ja näistä olen erittäin iloinen), mutta tiedän, ettei ihmisen perus muutu koskaan niin paljon, että hän kykenisi tulemaan parisuhteen hoidossa puoliväliin vastaan. Hyvä jos 20 %....

Kun katselen vuosia taaksepäin, tuntuu kyllä, että olen uhrannut suhteeseen liikaa. Mutta en ole pystynyt lähtemäänkään. Mietin päivittäin, odottaisiko minua parempi rakkaus, jos uskaltaisin lähteä etsimään kaltaistani.

Vastaukseni oli tajunnan virtaa, pahoittelut siitä. Toivon teille onnea ja menestystä parisuhteeseenne! Pariterapiasta on kyllä hyötyä jos MOLEMMAT ovat valmiita työstämään suhdetta ja lapsuuden tunnelukkojaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käyttäjä Boriskisu kirjoittanut 08.07.2019 klo 21:26

Aloittaja Perheenisä, kuulostat kaikin atvoin juuri naste unelmamieheltä, sillä suurimmalla osalla parisuhteista varmasti tilanne on näin väärinpäin kuten Hellyysvaje sanoi. Minun ja avomieheni parisuhteessa alku oli kanssa vähän kankeaa. Olemme olleet 6 vuotta kohta yhdessä ja olen oppinut sen, että toinen ei voi lukea ajatuksiani.

Se alkoi siitä, kun koin sellaisen riittämättömyyden tunteen, että minä olen aina seksissä meillä se aloitteen tekijä. Uskalsin snaoa tämän yhdessä vaiheessa ääneen ja kysyin miksi.Mieheni vastasi vain, että hän on tottunut siihen, että nainen tekee aloitteen. Sanoin vain, että minä en ole. Haluan, että minullekkin niitä tehdään, ollaan siinä tasavertaisia. Olen huomannut sen, että kun itselläni on voimakas tunne yllä, sanon sen toiselle suoraan, ennen anna hänen vain katsoa vierestä. Se on auttanut, hän oppi puhumaan. Romanttisista hetkistä hän ei välitä, ellen etukäteen kerro, ett näin tullaan teemään. Hän osaa virittäytyä kynttiläillallsielle eikä nälvi kynttilöistä, jos kerron sen etukäteen.

Meillä kanssa keskustelut ovat vhän yksipuolisia. Huomaan että puhun hänelle, mutta tonen ei vastaa. Siksi esitän välikysymyksiä. Mitä mieltä sinä olet tästä? Se on auttanut ja johtanut ihan mielenkiintoisiinkin nkökulmiin. Jotenkin, jos en kysy, niin en saa mitään kontaktia. Ihan yksinkertaisestikkin välilä pyydän häntä vain puhumaan minulle. Ihan mitä tahansa, vakka vaan höpönlöpöä. Se saa minut nauramaan ja hänetkin rennommaksi avautumaan jostain, jos on mielempäällä.

Toista ei voi muuttaa puheliaammaksi, sen olen huomannut. Siksi helpointa onkin ehkä kysyä ja jutellaniistä arjen askareista. Vaikka aiheena se ei ole kiinnostava, niin sekin lähentää ja ehkä voi opettaa häntä supliikimmaksi.

Käyttäjä Hellyysvaje77 kirjoittanut 13.08.2019 klo 17:17

Päivitystä... Olen tosiaan jo vuosikaudet ottanut miehelleni puheeksi aiemmassa vastauksessa mainitsemani tarpeet ja yrittänyt saada jopa erolla uhkailemalla häntä ymmärtämään että ne ovat todellisia ja vaativat huomiota. Eilen mies sai sanottua, että haluaa erota. Hän ei ole valmis eikä kykenevä olemaan toivomani kumppani, kuten en minäkään hänelle. Olen totaalisen rikki koska rakastan miestäni koko sielustani! Mutta ero siis toteutuu nyt. Toivon, että voin joskus tulla tänne päivittämään, että elämä toi meille molemmille kuitenkin onnea ja rakkautta. Juuri nyt on vaikea ajatella, että kukaan voisi korvata minulle tätä rakasta kumppanini, vaikka olemmekin tarpeiltamme niin erilaisia.