Pitäisikö olla vain tyytyväinen?
Olemme vaimoni kanssa ruuhkavuosia elävä pari – naimisissa kymmenkunta vuotta. Lapsiakin meillä on, ja käytännössä kaikki on todella hyvin. Koen kuitenkin, että olen usein yksinäinen ja tyytymätön parisuhteeseen. Yksinäisyys johtuu pääosin siitä, että vaimoni ei ole sellaista rupattelevaa tyyppiä, vaan äärimmäisen käytännönläheinen ja toimelias. Hän ei halua käyttää aikaa tyhjänpäiväiseen keskusteluun, vaan mielummin käyttää ajan tehokkaasti kotitöihin, etätöihinsä tai nukkumiseen. Yleisesti ottaen tämä ei toki ole huono asia, sillä olemme molemmat melko toimeliaita ja usein pelaamme tässä hyvin yhteen. Emme ole keskustelleet mistään parikymmentä minuuttia pidempään koko parisuhteemme aikana, paitsi ehkä ihan alussa seurusteluaikana. Usein arki-illan lopuksi minusta olisi toki mukava saada juttuseuraa ihan arkisista asioita keskusteluun, joten tiukan paikan tullen haen ystävistäni itselleni kuuntelijan parin-kolmen viikon välein esimerkiksi urheilun merkeissä.
Toisaalta toinen tyytymättömyyteni aihe liittyy haluihin ja läheisyyteen. Vaimoni on brutaalin epäromanttinen siinä, missä itse olen paatumaton romantikko. Esimerkiksi valmistelin yllätykseksi kerran yhteisen kylvyn kynttilänvalossa ja rentouttavalla musiikilla. Vaimoni kysyi miksi kylpyhuoneessa on niin pimeää – ja vaati saada valot päälle – ja käski häiritsevän musiikin pois. En tiennyt pitäsikö itkeä vai nauraa.
No, joka tapauksessa minulta hän saa kuulla päivittäin miten kaunis hän mielestäni on, mitä tunnen häntä kohtaan ja jakelen pieniä hellyydenosoituksia aina, kun kohtaamme kotona. Tämä on miltei täydellisen yksipuoleista. Hän toki pitää saamastaan huomiosta, muttei näe lainkaan tarvetta vastavuoroisuudelle.
Mitä parisuhteen muihin asioihin tulee, homma jatkuu samaan kaavaan. Minä haluaisin rakastella hänen kanssaan päivittäin, siinä missä homma hoidetaan pikaisesti parin viikon tai kuukauden välein. Tässä asiassa hän on passiivinen, vaikka pidän tarkasti huolen siitä, että hän tulee aina tyydytetyksi ensin. Vaimoni ei pidä suutelusta, esileikeistä tai ylipäätään homman turhasta pitkittämisestä käytännölliset syyt ensin, joka tekee puuhasta intohimotonta. Olen ajatellut naiivisti, että mallia näyttämällä saisin hänet oppimaan asioista mistä pidän, nyt olen alkanut tajuamaan, ettei tilanne tule muuttumaan ikinä.
Olen myös yrittänyt kertoa tarpeistani, mutta keskustelut joko suhteestamme, toiveistani, rahasta tai juttustelun vähyydestä päättyvät aina riitelyyn, koska hän ei osaa keskustella rakentavasti vaan ottaa aina kaiken kritiikkinä ja sanoo ettei hänestä ole sellaiseen mitä toivoisin. En missään tapauksessa halua erota, koska rakastan vaimoni aivan valtavasti, joten tilanne on minulle älyttömän pulmallinen. Mitähän tässä nyt pitäisi ajatella?
Olisit varmaan monen naisen unelmien mies, koska usein on suhteessa juuri päinvastoin. Harmi kun usein niin erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset ovat jostain syystä juuri pariskuntia ja ennen pitkää ilmenee ongelmia niin erilaisten persoonien vuoksi. Tiedän itse kokemuksesta tämän. Ehdota vaimollesi pariterapiassa käyntiä, siellä pitäisi jokaisen parin käydä jo ennen ongelmien tai tyytymättömyyden nostaessa päätään. Toivottavasti pääsette samalle tunteiden ja ymmärryksen tasolle. Aurinkoista kesää
Samanlaista parisuhdetta meilläkin eletään. Rakastan miestäni kovin. Naimisissa jo 15 v ja 2 lasta.
Tiedostin ongelmat n. 8 vuotta sitten. Siitä asti miettinyt ja opiskellut hyvän parisuhteen edellytyksiä. Ensin itsekseni, ja viime vuosina olen luetuttanut vastahakoisella kumppanillani vähintään kymmenittäin parisuhteeseen liittyviä artikkeleja. Mies oli vihamielinen ja mykkä, kun joutui lukemaan niitä. Ei syntynyt keskustelua. Monen vuoden suostuttelulla sain hänet pariterapiaan. Ei apua, koska ei kyennyt/halunnut avautua myöskään siellä. Kävimme yksityisterapiassa vuoden ja se päättyi siihen, että mies totesi, ettei hänellä ole motivaatiota muuttaa mitään. Hänelle meidän suhde tai ero olivst molemmat ok vaihtoehtoja. Mutta olemme edelleen yhdessä ja asiat ovat alkaneet mennä parempaan suuntaan. Ehkä siksi kun en hylännyt häntä siinäkään tilanteessa, kun hän hylkäsi minut...?
Ensimmäinen muutos tapahtui kun aloitin sanoittamaan miehelleni aina, kun hän hiiltyi aivan tavallisista keskusteluista: "Miksi korotat ääntäsi, yritän vain kertoa, miltä minusta tuntuu/mitä tarvitsen. Haluan että voimme keskustella asiasta rauhallisesti". Tai silloin kun toinen on selkeästi epäreilu, sanoitin senkin heti "Tuo tuntuu epäreilulta". Puhun miehelleni kauniisti ja nykyään vaadin myös häneltä asiallista äänen sävyä ja sitä että hän kuuntelee, mikä mieltäni painaa. Hän ei kyllä useinkaan vastaa muuten kuin murahtaen, mistä tiedän hänen kuunnelleen. Mutta pikkuhiljaa hän on käytännön tasolla alkanut huomioimaan minua ja toiveitani.
Aiemmin hän esim suuttui, jos pyysin apua jossain kotiaskareessa. Hän on oppinut varhaisessa kiintymyssuhteessa yksin pärjäämisen mallin, jossa hän ei itse "tarvinnut" kenenkään apua, eikä näin ollen ymmärtänyt minun avautumistani ja tarpeitani. Kuluvan vuoden aikana mieheni on alkanut auttamaan minua kun pyydän. Tämä kehitys lähti käyntiin, kun kerroin toistuvasti asioiden olevan epäreiluja, jos hän saa elää "yksin" omien aikataulujensa varassa ja minä hoidan kodin askareita arjessa kokoajan enkä saa edes pyytää apua.
Meidän tilanteeseen auttoi myös se, että myimme ok-talon ja muutimme velattomaan asuntoon. Nyt mieheni on aloittanut useita musiikkiharrastuksia, joihin hänellä ei ennen ollut aikaa/rahaa. On tärkeää suoda hänelle arjessa runsaasti erakkohetkiä. 😊
Olen herkkä ja tunteellinen, en kuitenkaan teatraalinen. tunteiKerron ja osoitan tunteita hänelle - surun ja pettymyksenkin. Vihan näyttämisestä hän menee täysin lukkoon joten sitä välttelen, menestyksellisesti. Hän ei osaa lohduttaa surevaa eikä näyttää omaa suruaan, mutta anteeksi hän on alkanut pyytämään kun huomaa loukanneensa minua. Anteeksipyynnöt ovat edelleen aika töksähteleviä, mutta näen selkeän muutoksen ja olen siitä iloinen. Tänä vuonna sain häneltä ekaa kertaa kukkakimpun häälahjaksi. Paljon edistystä edellisiin vuosiin verrattuna siis.
Mutta en voi kiistää, ettenkö edelleen kokisi tilannettamme epäreiluksi. Annan enemmän kuin koskaan saan. Ja haluaisin tasapuolisen ja rakkaudellisen parisuhteen. Tiedän että toistan suhteessamme myös lapsuuden tunnelukkoja; kumpikaan vanhemmistani ei kyennyt osoittamaan rakkautta eikä hellyyttä. Kotona vallitsi pitkät mykkäkoulut vanhempieni välillä. Tämä suhde oli minulle "turvallista toistoa" kunnes havahduin että miltei sama mykkyys on vallannut parisuhteeni. Mieheni pystyy lopettamaanm mykkäkoulut kun sanallistan hänelle heti, kun havaitsin hänen "katoavan" erilaiseen, välttelevään hiljaisuuteen (hänessä on vihaista ja tavallista hiljaisuutta).
Niin, kaiken kaikkiaan epäilen että mieheni on syystä tai toisesta joutunut varsin pienenä jäämään henkisesti yksin. Tämän jälkeen hän on tiedostamattaan ehkä vältellyt sosiaalisia suhteita ja oppinut pärjäämään yksin. Sitten tuli vastaan kiltti ja turhankin joustava nainen, jonka lapsuuden hylkäämisen tunneluko toimi oivana vetovoimana mieheni välttelyn tunnelukolle.
Usein mietin, onko tämä tunteeni sittenkään pelkästään rakkautta. Vai olisiko sittenkin suurimmaksi osaksi kyse siitä, että näin ylläpidän lapsuudessa opittua hylkäämisen kokemusta.
Naiivisti toivon ja odotan sitä päivää, että mieheni katsoisi joku päivä minuun rakastavasti ja kertoisi kuinka ihana ja täydellinen olen. Ja rakastelisi kanssani intohimoisesti loppuelämämme ajan. 😆 Mutta tosiasiallisesti tiedän, ettei näin tule käymään. Pieniä muutoksia on tapahtunut tosiaan paljon vuoden sisään (ja näistä olen erittäin iloinen), mutta tiedän, ettei ihmisen perus muutu koskaan niin paljon, että hän kykenisi tulemaan parisuhteen hoidossa puoliväliin vastaan. Hyvä jos 20 %....
Kun katselen vuosia taaksepäin, tuntuu kyllä, että olen uhrannut suhteeseen liikaa. Mutta en ole pystynyt lähtemäänkään. Mietin päivittäin, odottaisiko minua parempi rakkaus, jos uskaltaisin lähteä etsimään kaltaistani.
Vastaukseni oli tajunnan virtaa, pahoittelut siitä. Toivon teille onnea ja menestystä parisuhteeseenne! Pariterapiasta on kyllä hyötyä jos MOLEMMAT ovat valmiita työstämään suhdetta ja lapsuuden tunnelukkojaan.
Aloittaja Perheenisä, kuulostat kaikin atvoin juuri naste unelmamieheltä, sillä suurimmalla osalla parisuhteista varmasti tilanne on näin väärinpäin kuten Hellyysvaje sanoi. Minun ja avomieheni parisuhteessa alku oli kanssa vähän kankeaa. Olemme olleet 6 vuotta kohta yhdessä ja olen oppinut sen, että toinen ei voi lukea ajatuksiani.
Se alkoi siitä, kun koin sellaisen riittämättömyyden tunteen, että minä olen aina seksissä meillä se aloitteen tekijä. Uskalsin snaoa tämän yhdessä vaiheessa ääneen ja kysyin miksi.Mieheni vastasi vain, että hän on tottunut siihen, että nainen tekee aloitteen. Sanoin vain, että minä en ole. Haluan, että minullekkin niitä tehdään, ollaan siinä tasavertaisia. Olen huomannut sen, että kun itselläni on voimakas tunne yllä, sanon sen toiselle suoraan, ennen anna hänen vain katsoa vierestä. Se on auttanut, hän oppi puhumaan. Romanttisista hetkistä hän ei välitä, ellen etukäteen kerro, ett näin tullaan teemään. Hän osaa virittäytyä kynttiläillallsielle eikä nälvi kynttilöistä, jos kerron sen etukäteen.
Meillä kanssa keskustelut ovat vhän yksipuolisia. Huomaan että puhun hänelle, mutta tonen ei vastaa. Siksi esitän välikysymyksiä. Mitä mieltä sinä olet tästä? Se on auttanut ja johtanut ihan mielenkiintoisiinkin nkökulmiin. Jotenkin, jos en kysy, niin en saa mitään kontaktia. Ihan yksinkertaisestikkin välilä pyydän häntä vain puhumaan minulle. Ihan mitä tahansa, vakka vaan höpönlöpöä. Se saa minut nauramaan ja hänetkin rennommaksi avautumaan jostain, jos on mielempäällä.
Toista ei voi muuttaa puheliaammaksi, sen olen huomannut. Siksi helpointa onkin ehkä kysyä ja jutellaniistä arjen askareista. Vaikka aiheena se ei ole kiinnostava, niin sekin lähentää ja ehkä voi opettaa häntä supliikimmaksi.
Päivitystä... Olen tosiaan jo vuosikaudet ottanut miehelleni puheeksi aiemmassa vastauksessa mainitsemani tarpeet ja yrittänyt saada jopa erolla uhkailemalla häntä ymmärtämään että ne ovat todellisia ja vaativat huomiota. Eilen mies sai sanottua, että haluaa erota. Hän ei ole valmis eikä kykenevä olemaan toivomani kumppani, kuten en minäkään hänelle. Olen totaalisen rikki koska rakastan miestäni koko sielustani! Mutta ero siis toteutuu nyt. Toivon, että voin joskus tulla tänne päivittämään, että elämä toi meille molemmille kuitenkin onnea ja rakkautta. Juuri nyt on vaikea ajatella, että kukaan voisi korvata minulle tätä rakasta kumppanini, vaikka olemmekin tarpeiltamme niin erilaisia.
Hei Hellyysvaje,
Ikävä kuulla, että tilanne kääntyi noin huonoksi.
Olen itse ollut vähän huolissani samasta asiasta, eli voiko omista lähtökohdista sanotut (tai sanomatta jätetyt, mutta omalla toiminnalla osoitetut) toiveet parisuhteelle lopulta ahdistaa toisen nurkkaan niin, että tämä haluaa eron? Jotenkin ero tuntuisi jopa epäreilun helpolta ratkaisulta eteenkin, jos jätetty osapuoli on käyttänyt vuosia parisuhteen kehittämiseen ja omien tarpeidensa esiintuomiseen.
Toisaalta, tietysti on väärin kenenkään vasten tahtoaan pysyä suhteessa, jossa tuntee kliseisesti "kasvaneensa erilleen", oli lopputulema toisen osapuolen kannalta miten huono tahansa. Toivon, ettei omalla kohdalla käy näin, kuten myöskään se toinen vuosien tyytymättömyyden seuraus, jossa itse haluaa eron suhteen kehittämisen kyllästyneenä.
Pienikin tyytymättömyys on kamalaa, koska se kerääntyy vuosien varrella toistuvasta pikkujutuista isoksi pysyvän pahan mielen aiheuttajaksi. Eräs tällainen parisuhteessamme on, kuinka pienillä käytännön asioilla olisin hyvin tyytyväinen. Jos pieni ripaus arjen toimeliaisuutta vaihdettaisiin parisuhteen käytännöllisiin asioihin, kuten arkiseen flirttiin, hipaisuihin ohittaessa, sponttaaneihin hellyydenosoituksiin, vihjaileviin viesteihin tai ihan pieniin kehuihin, niin olisin onneni kukkuloilla.
Itseltäni puolisoni kehuminen tulee niin luonnostaan, että sen tekemistä jättämistä on vaikea ymmärtää tai edes miten sitä voisi toivoa. Meillä kehujen ja imartelun ympärillä käydään outoja, hieman yksipuolisia keskusteluja. Jos vaikkapa kerron vaimolleni, että hän on mielestäni upein nainen maailmassa (hän on!), hän joko ohittaa kohteliaisuuden hiljaisuudella tai jollain järjestelmällisen epävastavuoroisella vastauksella (esimerkiksi "no kiva.").
Kaikkien näiden yli kymmenen yhteisen vuotemme aikana en ole kuullut häneltä ensimmäistäkään kohteliaisuutta. Luulen, että vaimolleni mielipiteidensä pitäminen on lapsuudenkodissa opittu käyttäytymismalli ja nyt aikuisiällä tästä on syntynyt tunnelukko jota ei helposti muuksi muuteta. Tilanne on itselleni niin hämmentävä, etten tiedä mitä edes asiasta pysyvän harmistuksen lisäksi ajattelisin.
No yhtä kaikki, palatakseni muutamalla sanalla takaisin parisuhteemme kiemuroista sinne, mistä aloitin tämän viestin:
Toivon sinulle voimia tilanteenne työstämiseen ja että te molemmat löydätte mainitsemasi onnen ja rakkauden.
Päivitystä, osa 2. 😊
Erosta päätettiin siis puolitoista kk sitten ja JO nyt olen (suureksi omaksi hämmästyksekseni!!) tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Pari ekaa viikkoa kierin kurassa mutta sitten ihanien ystävien kannustamana nousin ylös, siistiydyin, aloitin terapian sekä tekemään itselleni mieluisia juttuja. Lähdinpä myös treffimarkkinoille. Ja en toki uskokaan, että tämä olisi kaikille (tai välttämättä suurimmallekaan osalle) eroaville oikea vaihtoehto, mutta minulle selvästi erittäin hyvä. Kuten ylemmissä kirjoituksissa mainitsin, olen ajatuksissa työstänyt eron syitä viimeiset 8 vuotta. Siksi eron syyt ovat mulle hyvin selviä, kuten myös se, että jatkossa kierrän tunnekylmät ja läheisyyteen kykenemättömät tyypit varsin kaukaa, olivat sitten kuinka upean näköisiä ihmisiä tahansa.
Vuosikausien (17) kehumattomuus, henkinen kohtaamattomuus ja vastavuoroisuuden puute tekee pahaa jälkeä sellaista kokeneiden itsetunnolle. Ja minä kun olin vielä niin uskollinen, etten uskaltanut edes katsoa muita miehiä. Nyt kun eron jälkeen menin ensimmäistä kertaa illanviettoon kaupungille ja uskalsin katsoa miehiä silmiin ja jopa flirttailla, niin todellakin hämmästyin saamastani runsaasta huomiosta!! Minä kelpaan, musta ollaan kiinnostuneita, minut halutaan treffeille! Onnellinen elämäni ei suinkaan ole lopussa vaan juuri alkanut. 😁
Toki olen sitä mieltä, että ero on hyvä surra pois en ja eron syyt olla hyvinkin selvillä itselleen, ennen kuin treffimaailmaan lähtee. Itsekään en haluaisi olla laastarisuhteessa kumpikaan osapuoli. Kyllä varmasti tulen vielä henkisesti suremaan yksinäisyyden hetkinä, kunhan varsinaisesti eri osoitteisiin pääsemme, mutta silloin on vain muistettava, että sitäkin yksinäisempi ja turhautuneempi olin kuitenkin yhdessä ex-puolison kanssa.
Yllätyin lopulta, kuinka helposti pystyin eropäätöksen jälkeen päästämään irti rakkauden tunteesta. Asumme itse asiassa vieläkin pari viikkoa saman katon alla (eri vuoteet ja huoneet), joten se teki asiasta hieman haastavampaa, kun toista näkee joka päivä. Lopetin kuitenkin tietoisesti toisen halailun ja huomionosoitukset sekä aloin katsella muuta maailmaa avoimin silmin ja tehdä itselle mieluisia asioita, niin rakkauden tunteet kuolivat hyvin pian. Toki välitän hänestä, mutta nyt on selvää, etten odota häneltä enää mitään rakkaussuhdetta, eikä hän minulta. Maailmalla on tarjota minulle jotain niin paljon sopivampaa. Vielä en ole sitä löytänyt, mutta tulen löytämään. Nyt minulle on selkeää, millaisen ihmisen kanssa haluan elämäni jakaa. Ja me tulemme tunnistamaan kyllä toisemme - olkoon se pian tai viiden vuoden päästä. ❤️
Siitä olen iloinen, ettei suhteemme kaatunut pettämiseen. Meidän ero on ollut ns. Hyvä ero. Kumpikaan ei tahdo pahaa toiselle, ositus ja lasten asiat hoidettu kaikki rauhallisesti ja hyvässä hengessä. Kun eroon liittyvät asiat hoitaa hyvin, myöskään lapset eivät joudu välikädessä kärsimään liikaa.
Negatiivisimmat erosta aiheutuneet asiat on mulle tähän mennessä olleet unettomuus (tähän nyt lääkitys), ruokahalun menetys (-9 kg), ja iso asuntolaina (ostin yhteisen kodin). Sekä toki myös se, että jatkossa kotihommia ei ole kukaan jakamassa. Mutta nyt menen siis hyvillä mielin eteenpäin ja herään innolla jokaiseen alkavaan päivään.
Menestystä valinnoillesi! Tuokoot ne rakkautta ja onnellisuutta elämääsi. ❤️
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Tekstikorjaus