Jep..

En oikein tiedä mistä aloittaa. Kuvittelin hetken että pääsen kiipeämään edes rantaan syvistä vesistä.. mutta nousinkin pienelle saarelle jolta ei pääse pois. Ja nyt sillä saarella pörrään ympäriinsä, ihmetellen miten selviän..

Minä huomasin, että parisuhde ei ole niin helppoa kuin annetaan olettaa. Sanotaan vaikka niin että Irina laulaa kappaleessaan Hiljaisuus… Oikein hyvin. ”Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.” Niinpä, ei voi olla meitä jos vain minä yritän selvittää ongelmia välillämme. Ei ole mitään meitä jos vain minä puhun .. eikä hän edes kuuntele. Ei ole mitään meitä, on kuulemma vain minä, minun sairauteni ja minun ongelmani ja kuvitellut ongelmat välillämme..

Jos aloittaisin ihan alusta. Minä rakastuin. Olin tuolloin juuri jotain 16 täyttänyt. Se oli kauko rakkautta. Minä hain hyväksyntää, rakkautta jota minulle ei oltu tarjottu aiemmin. Olin vieraassa kaupungissa opiskelemassa ja täysin yksin. Minulla ei ollut ystäviä, ja olin hyvin sulkeutunut. Siksi kai hairahduin keskustelemaan netissä sen .. nimeltä mainitsemattoman miehen kanssa.

Hän oli ihana, hän tarjosi minulle sitä mitä halusin, hyväksyntää. Hän oli melkein täydellinen, olin vain niin typerä ja naivii, etten tajunnut, ettei elämä ole kuin satulinnat prinsessat ja prinssit. Olin rakastunut mieheen jota ei ollut olemassakaan.

Siihen mennessä kun totuus alkoi valjeta minulle, olimme jutelleet melkein vuoden.. minä olin luottanut häneen ja kertonut itsestäni liikaa. Hän olikin ovela otus. Siinä vaiheessa kun hän oli ottanut selville osoitteeni ja myös perheeni osoitteen.. minun olisi pitänyt ymmärtää että jotain on vialla.. Pelkäsin kyllä, mutta hän osasi olla niin vakuuttava.. jälkeenpäin ymmärsin, että hyväksynnän janoisena nuorena naisena olin helppo manipuloinnin kohde…

Ahdistuin, kun aloin ymmärtämään että jokin on väärin. Hän ehdotti tapaamista ja kieltäydyin. Hän ei pitänyt siitä että joku muu olisi tullut mukaani. En suostunut. Hän oli turhautunut, mutta jälleen liehitteli minua ja lupasin harkita asiaa.

Sitten tapahtui jotain. Eräs nainen otti minuun yhteyttä ja kysyi tiedänkö ollenkaan minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Hän oli aito ihminen, myöhemmin kävin hänen luonaankin. Hänellä itsellään oli lapsia ja hän oli huolissaan minusta… Aluksi en meinannut uskoa, kyseinen mies oli 45 vuotias, eikä mikään 20 nuori mies. Hän oli kuulemma harrastanut nuoria tyttöjä ennenkin. Olin järkyttynyt. Sitten kaikki alkoi tuntua jotenkin järkevälle, epämääräinen nimi… puhelin numeroa eikä osoitetta ollut.. Eli hän ei halunnut antaa oikeita.

Olin hädissäni, kauhuissani ja pelkäsin henkeni edestä. Tein kaiken mitä piti tehdä, mitä oli pelastettavissa.. Ilmoitin etten halua enää hänen olevan missään yhteydessä minuun, tai teen asiasta poliisille ilmoituksen. Hän ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.. Hän lähetteli minulle kortteja, kirjeitä, joissa kertoi että oli nähnyt minut läheltä, sellaiset vaatteet päällä, sinä päivänä, siihen kellon aikaan kulkemassa koulusta kotiin.. Oli pimeä syksy ja pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut kertoa äidillenikään kaikesta, koska … en halunnut huolestuttaa häntä tai aiheuttaa sydänkohtausta isälleni. Isäni oli vasta ollut sairaalassa.. Laihduin, itkin ja olin aivan sekaisin, väsynyt.. Pyörryin koulussa ja sain paniikkikohtauksia.. Opettajani huolestui minusta, kerroin hänelle jotain, mutta en häpeältäni pystynyt lopulta kertomaan todellisia syitä olo tilaani.. Yritin pärjätä yksin, niin kuin koko elämäni ajan olin yrittänyt, siitä koulukiusatusta 6v alkaen…

Olin luvannut itselleni etten enää koskaan .. Sotkeudu nettiin tai miehiin sen kautta. Ja bäng.. siinä se oli. Mies joka oli rehellisyyden perikuva ilmestyi kehiin ja on nykyään kanssani saman katon alla. Hän auttoi minua kestämään vaikeat ajat yli, ensin ystävänä.. sitten myöhemmin kihlattunani. Hän lähetti minulle todistukset työpaikastaan, antoi puhelinnumeronsa, jopa henkkarinsa, ammattitodistukset sekä sotilaspoliisikorttinsa leimatun kopion.. Olin hämilläni.. Hän muutti vuokseni toisesta päästä Suomea luokseni! Ja silloin tajusin, että minä hölmö tyttö, en todellakaan ollut tiennyt mitään rakkaudesta..

Silti olin yksinäinen, en kulkenut missään, eikä minulla ollut naisystäviä joille olisin voinut jutella. Muutama hyvä ystävä, mutta en tahtonut vaivata heitä… Ensimmäinen parisuhteeni jossa olen edelleen.. ja tiedän että minulla on paljon opittavaa vieläkin. Mietin kaiken tapahtuneen jälkeen kuitenkin yhtä seikkaa… Onko oikein että sanon miehelleni että rakastan häntä, kun olen kuvitellut kaikkea muutakin, ja ollut väärässä?

Kerran lipsautin sen vahingossa miehelleni, yksinäisyydessäni ja epätoivossani… Minä loukkasin tietysti miestäni. Ketä ei satuttaisi sellainen ajatus, sellainen sammakko, jolla kerrot ettet ole varma tunteistasi..? Minä tein väärin ja pyysin anteeksi, luulin että ne asiat olivat jo käsitelty ja siirrytty eteenpäin.. kunnes.. sattui kaikenlaista.

Tänä vuonna mieheni sai tiedon että häneltä menee työpaikka alta. Hän oli huolissaan miten selviämme. Hän haki töitä kaikkialta, mutta ei saanut. Hän väsyi. Ja minun sairasteluni ei auttanut yhtään. Lupasin aluksi että voin lähteä toiselle paikka kunnalle hänen kanssaan, mutta myöhemmin muistin, etten voi. Minulla on terapia pahasti kesken, ja uuden terapeutin saaminen ja löytäminen veisi liikaa voimia. Pyysin anteeksi ja sanoin etten voi lähteä.. Mieheni loukkaantui.. ja sanoi että olin itsekäs..

Jouduin sairaalaan epilepsialääkkeen vuoksi, tänä syksynä. Kesällä olin saanut diagnoosin. Olin uupunut, aluksi minua ei edes meinattu ottaa hoitoon, ensiavusta minut käskettiin kotiin ja päivystyksestä kotiin… Kunnes marssin neurologian osastolle ja nostin paidan helmat korviin ja kysyin, jätetäänkö minut kotiin odottamaan että tämä iho-oireisto ja turvotus leviää kurkkuuni? Olin osastolla viikon… Siitä lähti alamäki.. lähes kaikessa.

Viikon päästä siitä kun pääsin osastolta pois kotiin.. Olin mieheni kanssa hippaa, (kyllä niinkin aikuinen ihminen kuin mieheni pitää leikistä kovasti).. huitaisin kädelläni eteen.. En ehtinyt edes koskettaa häntä, tai hän minua kun kiemurtelin lattialla kivusta. Käsi jäykistyneenä koukkuun ja olkapää korvissa… Huusin kiroilin… en voinut edes itkeä koska kipu oli niin järkyttävä. Mieheni juoksi kuin päätön kana ja ihmetteli mitä hänen tulee tehdä..

Terveys alan ammattilaisena puhalsin ilmaa ulos ja sisään ja menin sängylle makaamaan niin että käsi roikkui sängyn laidan yli. Liikkuminen oli yhtä helvettiä. Kiroilin ja huusin.. ja sekös pisti mieheen lisää vauhtia.. käskin hänen pukea minulle housut jalkaan että päästään ulos, ettei kalsareissa tartte lähteä pakkaseen.. Käsi meni tunnottomaksi ja loksahti itsekseen paikalleen. Oloni helpottui. Kipu oli kova mutta ei … no helvetillisen sietämätöntä.. (Jälkeenpäin sitten kuulin että normaalisti riiputus tehdään kovassa nukutuksessa ja kipulääkkeissä ja tämä tyttö meni ja laittoi ite käden paikoilleen) Menimme ensiapuun ja sitten nauroin jo hysteerisesti ja muutaman kyyneleen tirautin. Ensiapulääkäri oli aivoton eikä määrännyt mitään lääkkeitä, koska oli ilmeisesti ammattitaidoton toljake.

Käteni oli siis kipeä 4 viikkoa ja en voinut ottaa mitään panadolia kummempaa ja sekään ei auttanut mitään kipuun. En voinut peseytyä kunnolla koska käteni oli siteissä ja niin edelleen.. Leivän voitelukin tuotti hankaluuksia ja syöminen.. Olen aina ollut huono pyytämään apua.. Nyt minun oli pakko.. ja silti sain mieheltäni kehoituksia yrittää itse.. Niin yritin itse ja käteeni sattui lisää koska irrotin sen siteistä ja tuesta saadakseni leivän tehtyä itselleni 😭 Vain koska niin ihana ja ylistämäni mies ei vain jaksanut tehdä muutamia pikku juttuja vuokseni, koska olin kipeä….

Keskustelimme asioista jälkikäteen, ja hän sanoi ettei ollut tajunnut että todella tarvitsen apua, että haluan vain passuuttaa.. Ja mielestäni minä harvoin pyydän häneltä mitään!

Olin aloittanut kurssin työvoimatoimiston kautta, ennen neurologian osastolle joutumista. Halusin jatkaa silti kurssia kipeästä kädestä huolimatta, sillä en halunnut jäädä kotiin säälimään itseäni ja miettimään kivun määrää. On helpompi olla ajattelematta kipua kun on jotain tekemistä ja jotain muuta ajateltavaa. (Kipulääkkeitä en muka kuulemma saanut syödä epilepsia lääkkeestä johtuen.. mutta myöhemmin kuulin jälleen että se oli kukkua. Farmaseutti sanoi ettei hän näe mitään syytä miksi minulle ei olisi voinut uuden epilepsia lääkkeeni kanssa antaa kipulääkitystä..)

Menin kurssilaisteni kanssa iltaa viettämään ja syömään ulos. Se oli harvinaista herkkua. Nautin heidän seurastaan ja päätin lähteä sinne. Mieheni ei innostunut ajatuksesta, hän puhui kurssilaisistani alentuvaan sävyyn. Ilmoitin että minä haluan mennä mukaan ja että menemme vain syömään ja toivoisin että hän veisi minut ja hakisi minut, ettei tarvitse pimeässä kävellä..

Hän lupasi. Sinä iltana kun olin menossa sitten ulos, mieheni meni ottamaan torkut. Hän oli kai olettanut että herätän hänet, eikä viitsinyt asiasta mainita minulle. Toki koska hän ei ollut sanonut minulle mitään oletin että hän on luvannut viedä minut ja jos hän kerta menee nukkumaan hän myös herätyksensä huolehtii kun ei erikseen asiasta maininnut… Kymmentä vaille kun olisi pitänyt olla paikalla tapaamassa kurssilaisiani.. menin mieheni luokse ja kysyin eikö hän aio viedä minua. Hän oli tietysti vihainen minulle, enkä ymmärtänyt miksi, koska ei voi olla minun automaattinen tehtäväni olla herätys jos hän ei ole sitä sanonut. Soitin kaverilleni että tulen ehkä kymmenen minuuttia myöhässä, että älkää hätäilkö. Ja rauhoitin miestäni ettei se ole niin virallista että ei haittaa jos vähän myöhästyn.

Pudottaessaan minut pois kyydistä hän tokaisi minulle vihaisena että ei tarvitse kuvitella että hän hakee, turha soittaa. Hieman apeana ja peloissani moisesta käytöksestä ja kaahauksesta.. menin syömään ja aloin vitsailemaan kipeästä kädestäni kurssilaisteni kanssa.. Ilta kului, siirryimme kaverini asuntoon, viettämään loppuiltaa. Oli mukavaa ja unohdin hetkiseksi pahan mieleni.
Kuitenkin klo.21 en uskaltanut soittaa.. klo.23 en uskaltanut soittaa.. ja eräs uusista kavereistani tarjosi minulle yöpaikan, lupasin harkita sitä ja olin jonkin ajan päästä jo suostumassa, koska pelkäsin mennä kotiin..
Sitten muistin että en voi .. koska minulla on lääkkeet ottamatta.. Mietimme porukassa mitä tehdään. En suostunut ottamaan heiltä rahaa taksiin. Vakuutin heille vain niin hyvin kuin pystyin että pärjään vaikka sisälläni velloi epävarmuus ja pelko.. ja lähdin matkaan. Mukanani yksi terve käsi ja allani kaksi jalkaa.

Asun alueella jonne ei ole paljon kulkijoita klo 1-2 välillä yöllä.. Ja muistin kaikki ne pimeät syyskuun illat monia vuosia taakse päin.. kun olin 16 ja pelkäsin että se hullu ahdistelija tulisi, raiskaisi tai tappaisi minut.. Nyt minulla oli allani liukas maa, huono tasapaino, käteni vuoksi…. En voisi juosta, koska jos kaatuisin ja loukkaisin käteni uudelleen, hyökkääjä ei minua säälisi.. Jos yrittäisin potkaista ja kaatuisin.. sama tulos. Pelkäsin kuollakseni.. Onneksi ketään hullua ei tullut vastaan..

Ennen olkapään onnettomuutta olin hankkinut itselleni työharjoittelu paikan muutamaksi viikoksi. Siellä pystyin olemaan kädestäni huolimatta, sillä kyseessä oli lasten ohjaus. Olemassa olevan ammattini vuoksi pääsin sinne helposti. Olin iloinen paikasta, mutta kipu vei voimia ja joskus tuntui vaikealta jaksaa… varsinkin kun mieheni ei kannustanut minua missään tai osoittanut tukevansa minua yhtään missään. Kun sanoin olevani väsynyt ja pyysin että hän tekisi meille ruokaa..”No miksi et ottanut sitä sairaslomaa.”
”Siitä terapiastakin on pelkkää haittaa.” ”Yritä itse, Tee itse, Koita itse..”

Kun harjoittelu oli ohi ja tuli viikonloppu minä romahdin, henkisesti ja fyysisesti en jaksanut enää muuta kuin itkeä. Ulvoin kuin susi kaihoisasti kuuhun jotta tavoittaisi toisen suden.. Sitten ihmeekseni kun olin itkenyt jo aika kauan.. varmaan tunnin.. ellei kaksi, mieheni ilmestyi paikalle ja alkoi puhua nukkumaan menosta. Äkkiä hän katsoi minua kun purskahdin uudelleen lohduttomaan itkuun.. ja juoksin olohuoneeseen. Hän tuli perässäni ja sanoi ettei kestä katsoa minua. Käskin hänen mennä pois, jos ei kerran kestä. Hän raahasi minut sänkyyn ja otti vihdoin.. syliin.

Ja kysyi mikä on hätänä.. Sanoin etten enää jaksa, että olen lopen uupunut ja väsynyt, että haluan vain, ettei minua olisi syntynytkään, kun elämä on niin vaikeaa. Että haluan lopettaa tämän kivun ja haluan lopettaa koko kurssin.. Sitten hän äkkiä sanoi minulle kuinka ylpeä hän on minusta, kun olen käsi kipeänä käynyt silti sen työharjoittelun.. Järkytyin niin etten saanut sanaa suustani. Hän ei ollut koko aikana,kun valmistuin koulusta ammattiini, kun olin 2v sitten lähdin hakemaan itselleni apua, mielenterveyteni kanssa. Kun vuosi sitten aloitin terapian, kun vuoden olen käynyt terapiassa, kun hain töitä, kun en sinnikyydestäni huolimatta saanut töitä, kun aloitin kurssin, kun olin sairaalassa, kun selvisin siitä hengissä. Kun loukkasin olkapääni ja kun menin siitä huolimatta harjoitteluun, kun kaikista helvetin vaikeista ajoista huolimatta en mennyt ja luovuttanut ja tappanut itseäni… Kaikista niistä asioista huolimatta hän ilmaisi vasta nyt, kuinka ylpeä hän minusta oli..

Ja kuvitella, hänen mielestään meidän suhteessamme ei sitten ole mitään ongelmia?? Eikö tuo ole ongelma että hän todella kuvittelee että tiedän mitä hän tuntee, ajattelee ja kuvittelee omassa päässään? Että hän kuvittelee että kaikki on hyvin, ja lakaisee ongelmat maton alle? Ettäkö kaikki on hyvin, niin kauan kun niistä ei puhuta!!!

Jollain tasolla hän rakastaa minua ja välittää minusta.. mutta silti en enää tiedä mitä pitäisi ajatella tästä lapsellisesta käytöksestä, tiuskimiesta, sängyn päädyn lyömisestä nyrkillä.. Mitä pitäisi ajatella kun mies ei voi edes voileipää tehdä minulle silloin kun minun on nälkä ja sitä en voi itse tehdä..? Mitä pitäisi ajatella siitä, kun joku vieras ihminen näkee minun leivän tekoni hankalaksi, pysähtyy omissa puuhissaan ja tulee tekemään leivän minulle, vain koska.. näkee kuinka minä yritän epätoivoisesti levittää yhdellä kädellä sitä saakelin voita leivälle???? MIKSI minun mieheni ei näe sitä avuttomuutta?? MIKSI!!!! Eikö hän välitä, raiskataanko tai tapetaanko minut tuonne välille jos käyn joskus ulkona ja hänellä on mahdollisuus hakea minut turvallisesti kotiin?

Olisin ymmärtänyt jotenkin asian siitä illasta, jos hänellä olisi ollut töitä, mutta hän oli LOMALLA! Hän olisi saanut nukkua seuraavan yön niin pitkään aamuun kuin haluaa.. Hän kärtysi minulle kissanpissalaatikon tyhjentämisestäkin.. Vaikka minä olin tähän asti tyhjentänyt sen kaksi vuotta! Muutamasta kerrasta hän kehtasi valittaa.. Minun toinen käteni oli pois pelistä!! En voinut enkä saanut tiskata astioitakaan!! Etten vain loukkaisi kättä uudelleen.. MITÄ helvettiä, sille viisaalle, hyväntuuliselle, rehelliselle ja syvälliselle miehelle tapahtui? Ei se ole ainakaan tuo 15v muistuttava laiska paskiainen!

Se mies jota minä rakastan.. Missä hän on..? Se välittävä, rakastava, ymmärtävä, lähes älykkö, se ystävällinen ja hymyilevä mies joka saa minut nauramaan silloinkin kun en haluaisi? Missä se elinvoimainen mies on? Miksi hän meni pois? Eikö hän enää rakasta ja välitä minusta? Miksi hän ei voi ottaa vastaan apua, koska selvästi tarvitsee tukea. Käsitän että minun kanssani ei ole aina helppo elää, mutta ei ole kyllä hänkään mikään maailman helpoin ihminen.. Keskusteltu on enemmän kuin vuosiin nyt parin viikon sisälle.. ja nyt jo tuntuu että hän inhoaa minua enemmän kuin ikinä..

Miten saada yhteys mieheen joka ei halua kuunnella, keskustella eikä edes lukea kirjoittamiani kirjeitä siitä mikä mieltäni painaa tässä meidän yhteisen elämän sujumattomuudessa 😑❓ Olen esittänyt asiani mahdollisimman asiallisesti, kauniisti, ystävällisesti, selkeästi.. Silti mikään ei auta. Minun on kai pakko lopettaa tämä, jos ei muuten niin itseni takia. En jaksa enää yrittää olla me.. kun ei ole muita kuin minä..😭 Rakastan tuota miestä, mutta enää ei pelkkä minun rakkauteni riitä.. parantamaan näitä kuiluja ja rakentamaan näitä siltoja meidän välillemme..

Yksinkertaisesti tarvitsen häntä koska rakastan häntä. En siksi rakasta häntä että tarvitsen häntä… Kumpa tietäisin mitä minä voisin enää tehdä.. muuta kuin asettua eri katon alle asumaan.. 😭