Nyt on pakko purkaa itseään jonnekin, onneksi löysin tämän paikan.
Olen ollut kolmisen vuotta naimisissa, yhteiseloa kahdeksan vuotta.
Suhteessamme on ollut muutamia isoja riitoja. Riidat ovat päättyneet pari kertaa siihen että mies on ottanut minua rinnuksista kiinni, töninyt päin seinää sekä heilutellut nyrkkiä nenäni edessä. Yrittäessäni jälkikäteen keskustella tilanteista hän on haukkunut minua narsistiksi, hulluksi, vauvaksi ,lapseksi jne. lista on loputon.
En ole itsekään mikään pulmunen, riidellessämme huudan välillä kuin palosireeni ☹️.
Olen pyytänyt miestäni miettimään miksi riidellessä pitää toinen haukkua, sekä kysynyt syytä kiinnikäymiseen. Vastaukseksi olen saanut että pitää jollain keinolla saada akka hiljaiseksi ja näyttää kuka on herra talossa 😑❓ tai vain että en tiedä.
Tiedän olevani asioista jankuttaja kun en kelpuuta vastausta en tiedä. Kun toistan kysymykseni saan vastaukseksi että ei täällä ole pakko asua eikä tänne ole ollut pakko muuttaa ☹️ Jokaisen riidan päätteeksi viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla että ota ero jos ei passaa tai että lähde kävelemään. Mielestäni tuollaisella asenteella ei mitään selvitetä. Itse koen että riidellessämme kerron hänelle miltä minusta tuntuu enkä vain syytä häntä kaikesta. Haukkumiseen en ole alentunut koskaan.
Pariterapiaan hän ei kuulemma lähde koska ei mielestään ole tehnyt mitään väärää eikä väkivaltaa minua kohtaan.
Nyt on sitten totaalinen pattitilanne menossa. Emme keskustele mistään, ainoastaan mies kysyy jotain ja minä vastaan juuri siihen mitä kysytään. Suoraan sanottuna pelkään jo keskustelua hänen kanssaan kun ei tiedä mihin se johtaa. Tunnen ajautuvani koko ajan kauemmaksi hänestä.
Olen alkanut itsekseni läpikäymään koko suhdettamme ja ajatukseni harhailevat eron ja jatkamisen välimaastossa. Kaiken lisäksi mielessä on käynyt että ei olisi pitänyt avioitua ollenkaan hänen kanssaan. Ensimmäinen käsiksi käyminen tapahtui nimittäin 2 kk ennen häitämme, jonka urhoollisesti annoin anteeksi koska kutsut oli lähetetty ja hän vannoi ettei enää koskaan käy käsiksi uudestaan minuun. Penkoessani asioita olen saanut selville että hän on kerran aikaisemmassa liitossaan heittänyt silloisen vaimonsa pitkin eteisen lattiaa. Muuta en siitä liitosta tiedä, vaimo halusi aikanaan eron.
Eli käytös on jatkunut vuosikausia, vaikkakin harvakseltaan.
Yhteisiä lapsia meillä ei ole, kummallakin omat jo aikuiset.
Kaikki nämä väkivaltatilanteet ovat sattuneet mieheni ollessa päissään. Selvinpäin hän on kai aika tyypillinen suomalainen mies, ei puheliaimmasta päästä, kutsuukin itseään erakoksi. Mutta hyvin auttavainen . Minä taas olen hyvin sosiaalinen ja erittäin puhelias.
Mitä siis tehdä kun läheisyyttä ei ole , siis minusta johtuvaa johtuen noista haukkumisista ja tönimisistä ym. Ikää meillä on tarpeeksi ( molemmat yli 50 ) ja elämänkokemusta vaikka muille jakaa, mutta keskusteluyhteys puuttuu.
tulipas sekava juttu mutta tästä se itsensä purkaminen vissiin alkaa.