Hienoa, että olet rohkeasti kirjoittanut tilanteestasi. Kokemuksesi ovat todella pysäyttäviä. Olet kokenut vaikeita asioita, joista en uskoisi selviytyväni yhtä hyvin, jos sattuisi omalle kohdalle. Vaikka epäilet sitä, niin sinulla on varmasti myös henkistä vahvuutta paljon tuollaisten vaiheiden jälkeen. Pidä siitä kiinni, ja niistä rajoista, jotka mainitset.

Olen sinua vähän nuorempi ja käynyt itse läpi luottamuksen menetykseen liittyviä vaiheita pitkässä, kymmeniä vuosia kestäneessä parisuhteessa. Vähemmästä kokemuksestani huolimatta ajattelin kertoa sinulle, mitä ajatuksia kirjoituksesi herätti.

Ymmärsin, että aloittaessasi suhteesi uudelleen olit päättänyt, että annat miehellesi hänen kaipaamaansa vapautta, johon ei kuitenkaan sisältynyt mahdollisuus pettää. Ilmeisesti kerroit senkin hänelle aikanaan, ja luotit, että uskollisuutta tai rajojasi ei tällä kertaa rikota. Näin kuitenkin kävi, eli miehesi petti luottamuksesi uudelleen, tokko oli edes päättänyt muuttua.

Yhden keskeisen oivalluksen olen tehnyt vuosien varrella, ja se on se, että vain itseään ja omia asenteitaan voi muuttaa. Toinen muuttuu, jos motivaatiota on riittävästi. Siihen eivät aina lupaukset muuttua riitä, ne voivat olla väärin toimineelle vain keino päästä sillä hetkellä hankalasta keskustelusta eroon, vaikka ne toiselle ovatkin se viimeinen oljenkorsi, kun maailma on romahtanut. Ääneen katuminenkaan ei aina ole merkki siitä, että asiat ovat korjaantumassa. Vielä pahemmalta vaikuttaa se, että miehesi ei edes kadu, koska ei pyydä anteeksi. Hän tuntuu pitävän toimintaansa itselleen oikeana ja tarjoaa sinulle samaa mallia.

Toista voi tietenkin opetella ymmärtämään ja sitä kautta ehkä hyväksymäänkin. Kuten olen lukenut Anne Brunilan sanoneen, meillä on jokaisella omat syymme toimia tavallamme. Itse olen hakenut omista ja mieheni lapsuudesta selityksiä erilaisuudellemme. Se on lähentänyt meitä mutta ei kuitenkaan ole kuronut kuilua luottamuksessa kokonaan umpeen.

Mennyttä ei voi muuttaa. Miten lähtisin ratkomaan solmuja ja tulevaisuuttani, jos olisin samassa tilanteessa? Kertoisin rehellisesti, miltä minusta tuntuu. Niin olet varmaan tehnytkin moneen kertaan. Syyllistäminen ja "aina sinä teet näin" -asenne ei ole omalla kohdallani toiminut kovinkaan hyvin. Kun toinen joutuu nurkkaan ahdetuksi, keskustelu yleesä etenee ihan väärille urille, joilta on vaikea nousta takaisin toista kunnioittavalle tasolle ja rakentavaan keskusteluun.

Ilmaisisin selkeästi (sekä itselleni että puolisolleni!), mitä minä haluan ja missä minun rajani ovat, sekä tekisin selväksi, mitä tapahtuu, jos tarpeeni eivät tälläkään kertaa täyty ja rajani rikotaan. Ja jos rajani rikottaisiin, pitäisin lupaukseni seurauksista ihan oman itsekunnioituksenikin takia. Tätä ennen tietenkin pohtisin tarkkaan haluni, rajani sekä vaihtoehtoni joko erota tai pysyä suhteessa, ja näiden hyvät ja huonot puolet.

Näyttää siltä, että suhteessanne puolisosi käyttää enemmän valtaa, jos sellainen ajattelumalli on edes sallittu parisuhteessa, jonka pitäisi rakentua me-henkeen, joka pyrkii yhteiseen hyvään.

Aivan kuin miehelläsi ei olisi yhtä paljon menetettävää kuin sinulla on. Jostain syystä hän uskoo, että voi jatkaa turvallisin mielin omaa käytösmalliaan. Mistä tämä turvallisuuden tunne mahtaa johtua? Vähätteleekö hän tunteitasi ja omaa tekemistään, koska hänen kannaltaanhan arkihan pyörii, ruoka valmistuu ja pyykit tulevat pestyiksi? Uskooko hän pystyvänsä pitämään pettämisensä salassa, vai luottaako että selviää reaktioistasi ehjin nahoin, vaikka salaisuudet tulevat ilmi, ja kaikki jatkuu pienen kriisin jälkeen kuten ennenkin? Mainitsit olevasi ehkä läheisriippuvainen, jospa miehesi käyttää sitä hyväkseen.

Voimia sinulle tilanteeseesi, mitä päätätkin tehdä. Tässä muutama ajatus Anne Brunilalta vielä: hyväksy tosiasiat. Taistele niiden asioiden puolesta, joihin voit vaikuttaa. Kun tie päättyy, löytyy uusi tie. Huonoa käytöstä tai pahoja tekoja ei pidä hyväksyä, mutta on oma valinta, tunteeko toista ihmistä kohtaan suuttumusta vai myötätuntoa. Ja tässä vielä ihan loppuun oma lisäykseni: myötätunto auttaa lopulta antamaan anteeksi, sekä itsellensä että muille.

Kiitos ihanasta vastauksestasi! Tuntuu huikealta, että on olemassa näin myötätuntoisia ihmisiä kuin Sinä.

Hei!

Tilanteenne osuu sen verran yksiin omani kanssa, että koen olevani paljolti miehesi kaltainen, ilman että olisin koskaan teknisesti pettänyt. Takana siis 20 v avioliittoa, vaimo upea ihminen ja en osaa parempaa suhdetta kenenkään toisen kanssa. Mutta kun kiinnostaa se ruoho aidan takana. Olen yrittänyt etsiä syytä lapsuudestani (tunnekylmä alkoholistiäiti yksinhuoltaja) ja nuoruudestani (ujo ilman uskallusta elää nuoruutta seksista nauttien). En tiedä olenko viallinen vai normaali, pitäisikö erota vai ei, mutta en ole pettänyt vaikka mieli on tehnyt lähes joka päivä. Mutta en halua erota ja vaihtaa koska toinen on vaan paras nainen jonka olen koskaan tavannut. Mitä siis tehdä? En tiedä. Tähän asti ratkaisu on ollut olla yhdessä.

Hei Ukkojänis, hienoa että tuot keskusteluun mukaan oman näkökulmasi. Olet pohtinut pettämishalujesi taustaa, pidät sitä itsellesi ja vaimollesi vahingollisena ja tunnut haluavan ratkaista tilanteen. Olet mielestäni oikealla tiellä.

Lapsuuden taustat vaikuttavat. Oma mieheni on jäänyt vaille hyväksyntää ja kiitosta, ja kohdannut jopa väheksyntää. Tuntuu, että hän, paljon aikaansaanut mies, hakee edelleen jatkuvasti sitä arvostusta, josta on jäänyt paitsi, tunnustusta muilta ihmisiltä. Tästä seuraa ystävyyssuhteita naisiin, joissa hän saa huomiota ja ihailua mutta jotka hän haluaa salata minulta. Jo tästä, ei fyysisestä pettämisestä, on seurannut meille ongelmia sen lisäksi että minulla on omat painolastini lapsuudesta.  Olen yrittänyt ratkoa mieheni ongelmaa antamalla kiitosta hänelle aina, kun se on aidosti annettavissa ilman, että se tuntuu imartelulta.

Onko mahdollista, että kun haluat pettää, niin haluatkin sillä jotain muuta kuten huomiota, hyväksyntää, kiitosta tai todistusta rohkeudestasi? Veikkaisin, että kun löydät sen, mitä tunnetta tai asiaa pettäminen sinulle korvaisi, pääset eteenpäin.

Sitten voikin olla edessä se vaikein, puhuminen. Toisille se on helppoa, toisille ei mutta se on silti melkein edellytys läheisyyden tunteelle. Oletteko pystyneet keskustelemaan asioista vaimosi kanssa? Ehdotan nimittäin, että voisit seuraavaksi kertoa vaimollesi tarpeistasi ja  miten ne olisivat täytettävissä ihan omassa parisuhteessasi.

Samanlainen tilanne, mieheni nauttii toisten naisten huomiosta ja tämä on johtanut siihen, että hän rakastui toiseen naiseen ja petti minua vuosikaudet vuodesta 2008-2015. Välissä oli vuodet,jolloin nainen oli aivoleikkauksissa. Mieheni pyysi että älä jätä minua. En hennonut jättää, kun vielä uhkaili itsemurhaa. Toinen nainen oli eronnut ja vielä saanut aivoverenvuodon ja joutui sairauseläkkeelle. Säälinkin häntä ensin. Hän ei halunnut muuttaa Mieheni kanssa yhteen. Pettämisen tultua ilmi v. 2015 he kumpikin kertoivat suhteen päättyneen, että antaisin anteeksi. Niin sitten mentiin parisuhdeterapiaan. Mutta tämä kaikki oli mieheni ja hänen rakastettunsa laskelmointia, olivat yhdessä päättäneet valehdella minulle. Ja niin minä uskoin, avioliiton arki sujui, eikä riitoja ollut, terapia oli ok. Kaikki tuntui kuitenkin oudolta, ja kävikin selväksi, että he olivat aloittaneet uuden suhteen talvella v. 2016 ja salanneet pettämisen niin hyvin, että se paljastui minulle uudestaan keväällä 2016. Mies siis petti parisuhde terapian aikana. Taas hän vakuutti, että suhde loppuu, hän kirjoittaa taas kirjeen naiselle, että älä soita jne.  Kadun syvästi, että en eronnut kun uskottomuus tuli ekan kerran ilmi.    Olen täysin oudossa mielentilassa, kun näin on käytetty hyväksi ja miten olen voinut uskoa kaiken valheen, ihmettelen.  Muutimme uuteen kotiinkin, näin mieheni selitti, ettei asuta lähellä tuota naista. Poissa silmistä poissa mielestä, niin hän valehteli. Laitoimme runsaasti rahaa asuntovaihtoon, aivan kuin mieheni olisi varmistanut sen, että rahaa ei riitä avioeroon.  Elämä on ollut yhtä helvettiä, kun mieheni petos paljastui taas yhtenä iltana v. 2019, kun olin ihmetellyt hänen joka iltaisin puheluita liiterissä, ei sisällä. Ja taas mies kirjoitti ne kirjeet, älä soita, älä ota yhteyttä, älä päästä sisälle. Jokaisen kirjeen kävin liimaamassa itse naisen ja hänen naapureiden oviin. Mieheni yritti aloittaa uutta elämää kanssani, oli surkein mies, mitä olen nähnyt, mutta ei antanut eroa, vaan vaati yhdessä asumista edelleen. Hän oli niin närkästynyt kiinnijäämisestä, että ryyppäsi monta päivää, huusi minulle, että Sinä ärsytät minua. Lähdin yksin pitkälle matkalle, mutta tulin takaisin. En löytänyt paikkaani maailmalta. Nyt on tapahtuneesta 2 vuotta aikaa. Yhdessäolo on hyvin kummallista ja terapiaa koko ajan netin kautta. Minun energiaa on mennyt sitten, että olen yrittänyt myydä omaa pientä omaisuutta siinä onnistumatta. Harrastuksia ole n hankkinut lisää. Lapsenlapset ovat kaukana, heidän vuoksi on vierailtu yhdessä. Meillä on 5 vuotta sitten ostettu asunto sopii kaikkiin tarkoituksiin, erossa mieheni saisi pitää sen, mutta hän sanoo, ettei pärjää yksin. Tilaa on myös lapsenlapsille, kun tulevat mummolaan toisesta maasta..ja Siis mies ei pärjää yksin, minkä ihmeen takia hän ei voinut rakastua sellaiseen naiseen, joka voisi asua omakotitalossa?  Minun tunteeni ovat jotenkin lopahtanut, aloitan jotain, aina jää kesken. En muista yhtään aamua 5 vuoteen, että olisin aamulla hymyillyt peilikuvalleni. Jos teidän elämää hallitsee uskottomuus, ottakaa ero. Sitä kadun nyt, 70 vee lähestyy, eron hakeminen yhä vaikeampaa.

Mieheni ei ole saanut. lapsuudenkodissaan arvostusta eikä tarpeeksi huolenpitoa, tämä on minun mielipide, kuulin omin korvin, miten ankaria ja ilkeitä hänen vanhempansa olivat kun olimme nuoria ja vielä seurustelimme. Koti oli ollut myös aika vähävarainen ja se oli aiheuttanut miehelleni pakkomielteen,että rahaa pitää olla aina turvana. Hänen kaikki veljensä ovat myös eronneet.

Kiitos viestistäsi! Vastaus tulee näin viiveellä, kun en ole pitkään aikaan käynyt katsomassa mahdollisia vastauksia.

Mieheni tilanne lapsuuden suhteen on samanlainen kuin Sinulla; eroperhe ja R jäi elämään äitinsä kanssa. Suhde isään oli loppuun asti ristiriitainen.

Tuntuu ihmeelliseltä, että sinulla on ollut voimia vastustaa "kiusausta" pettämiseen. Olet tehnyt kuitenkin viisaita valintoja jatkuvuuden kannalta. Salailu ja valehteleminen ei ole varmaan tekijällekään helppoa. Mitkä sinun keinosi ovat olleet?

Meillä tilanne jatkuu entisellään. Minua kuitenkin vaivaa se, että näissä tilanteissa minunkin historiaa kirjoitetaan uudestaan. Se mitä olen pitänyt totena, onkin ollut jotakin muuta. On tosi vaikeaa elää läheisessä suhteessa toiseen ilman luottamusta.

Arvostan harkintakykyäsi ja sitä, että olet valinnut rehellisyyden. Jatkaisin mielelläni ajatusten vaihtoa. Valoisaa kevättä!

Hieno vastaus!

Kiitos MadameB

"Minun energiaa on mennyt sitten, että olen yrittänyt myydä omaa pientä omaisuutta siinä onnistumatta." Tässäkin koen vertaisuutta - minä yritän myytä taloani, mikä sijaitsee alueella, joka ei kiinnosta ketään.

"Jos teidän elämää hallitsee uskottomuus, ottakaa ero. Sitä kadun nyt, 70 vee lähestyy, eron hakeminen yhä vaikeampaa." Kannustat ja rohkaiset eroamaan. Sepä se ydinkysymys onkin! Olen tehnyt listauksista plussista ja miinuksista ja huomaan pelkääväni yksinäisyyttä.

Tällaista ajatusten vaihtoa kirjoituksellani toivoin ja Sinulta sain juuri sitä, mitä tarvitsen.

Voi hyvin, a

MadameB!

Minulle on ollut vaikeaa puhua näistä kokemuksistani ystäville. En sinä, oletko puhunut parisuhteestanne muille?

Huomaan, että pelkään kauhistelua ja hyödyttömiä neuvoja. Pelkään, että minua pidetään yksinkertaisena hölmönä, kun annan viilata itseäni linssiin.

Hei,

Olen pahoillani tilanteestasi, siinä on osia, joihin voin tällä hetkellä tuntea samaistuvani tosi kovin. Kaikkein kurjinta itsellänikin on ollut ehkä tuo, kun toteat, että sinunkin historiaasi kirjoitetaan uudestaan. Tiedän mitä tunnetta tarkoitat, sitä tajuaa ettei jotkut asiat olleet ollenkaan miltä näytti (miten itse näki ja koki) ja kokee, että liian paljon on ollut valhetta, miettii mikä on valhetta mikä on totta.. Menee matto alta ja elämältä pohja. Samaistun myös tuohon, ettei tällä ikää enää jaksaisi tällaisia vatvoa, sitä jotenkin on kuvitellut, että elämänkokemus olisi jo opettanut ihmiset tavoille.

Sinuna en varmasti enää jaksaisi jäädä ahdistusta tuottavaan suhteeseen, jossa ymmärrettävästi nyt nousee uudelleen esiin myös sellaiset traumat, jotka jo kuvitellut jotenkin ohittaneensa. Jotenkin tuntuisi helpottavalta ajatukselta ottaa elämä vihdoin ja viimeistään nyt vain omiin käsiin ja käsikirjoittaa itse lopusta mahdollisimman todellinen ja vapauttava historia. Lopulta joudumme kuitenkin itsemme kanssa elämään ja itsemme kohtaamaan. Ehkä minulla tuossa kohtaa olisi vahvasti myös tunne, että kyllä tämä nyt on nähty ja riittää tätä laatua. Voit silti olla itseesi tyytyväinen ja todeta, että näin pitkään jaksoit olla hyvä puoliso ja voit olla myös armollinen siitä, että sinä olet parhaasi tehnyt, toinen osapuoli ilmeisesti ei.

Ymmärrän, ettei se päätös ole todellakaan näin helppo. Tiedän sen. Painin saman kanssa (taas) itsekin. Sitä on niin tottunut siihen tiettyyn arjen turvaan mitä totuttu elämä antaa. Siihen voi mielestäni kuitenkin luottaa, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät jatkossakin. Ehkä on kuitenkin myös isoja asioita, joista eron myötä joutuisi luopumaan: koti, ehkä osa ystävistä ja muista "piireistä", jollekin voi olla Iso juttu esim vuosia hartaudella rakennettu puutarha, ns. "maine"/kulissit ja moni muukin materiallinenkin asia.

Taisit miettiä alkuun miksi olet asiasta hiljaa etkä puhu kellekään? Sinusta en tiedä, mutta itse tunnistan syyn miksi itse en puhu vastaavasta: se on häpeä, aivan järjetön ylitsepääsemätön häpeä tilanteesta ja siitä, että minulle on käynyt näin. Siitä, että minua on näin pahasti vedätetty näin pitkään ja siitä, että olen elänyt kuin olisin normaalissa onnellisessa suhteessa ja tietämättömänä että en todellakaan ole, tietämättömänä siitä mitä selkäni takana tapahtuu ja että ihmiset ovat nähneet minut niin sinisilmäisenä joka puolella ja moniko on silti tiennyt totuuden ja nauranut minulle. Tiedän, että tuo häpeä on tavallaan järjetön. Toisen osapuolen pitäisi hävetä, ei minun. Mutta näin se vain menee.

Jos miehesi ei ole kyennyt edes anteeksi pyytämään, kokisin sen olevan niin epäkunnioittavaa, ettei olisi muuta vaihtoehtoa enää kuin erota ja pelastaa itseni. Miksi enää antaisin itseäni kohdella niin? Toisaalta mietin myös mikä tarve tällä toisella naisella oli nyt tulla kaapista ulos ja kertoa sinulle asiasta? Onko takana toive saada mies 100% itselleen vai onko heillä kenties tullut ns ryppyjä rakkauteen? Miksi halusi toimia miehen selän takana näin?

Toivotan sinulle jaksamista, teet mitä tahansa, pääasia että itselläsi on hyvä olla päätöksesi kanssa!

Kiitos viestistäsi! Se on minulle tosi tärkeä, tunnen, että ymmärrät missä tilanteessa olen.

Olen kuunnellut Sara Siipolan biisiä, "Sä et oo enää mulle se" - kuuntelepa sinäkin!

Nyt olen yksin. Tyhjennän tätä taloa, jossa olemme asuneet. Uutta kotia ei vielä ole, mutta kun se löytyy muutan sinne yksin. Miehelläni on kotitila, jossa hän nytkin on (ehkä) ja hän voi asua siellä pysyvästikin. Katsotaan millainen yhteys on mahdollinen.

Joo, mitään anteeksi pyydettävää hänellä ei ole. Viime viikonloppuna keskusteltiin vielä kovasti ja hän sanoi, että tärkeistä ihmisistäni en luovu ja tulen pettämään sinua jatkossakin. Hän tarvitsee reviirinsä, yksityisyytensä ja salaisuutensa. Kuitenkin hän haluaisin jatkaa minun kanssa.😒

Mieheni suuttui tuosta "kaapista tulosta". Tämä nainen kertoi tunteneensa syyllisyyttä ja häpeää tästä salasuhteesta. Toisaalta hän oli odottanut mieheltäni jotakin enemmän.

Jotenkin olen nyt rohkaistunut astumaan kohti tuntematonta, koska olen miettinyt, että se saa olla aika ikävää, onhan tämä nykyinenkin sitä. Tänään ei tunnu perjantailta. Tuntuu aika tyhjältä.

Toivottavasti sinulla on vielä joskus aikaa kirjoittaa jotakin omasta elämästäsi. Voi hyvin!