Olen ajautunut tilanteeseen: Ëro vai jatkaminen ja luottaminen.

Luulin olevani mukava ihminen, kunnes aloitin puoli vuotta sitten tämän suhteen. Olen usein vihainen, kun koen, etten saa toiselta tarpeeksi huomiota/rakkautta. Ja sitten on tämä pahin: Pettämisen ja jättämisen pelko. Nämä (pettämisen) pelot syövät sisältä. Suorastaan syöksee omasta voimasta ja syövyttää koko mielen. Tunnen toisinaan, että tulen hulluksi, kun pelko ajaa paniikkiin. 

Tässä suhteessahan ei ole ollut pettämistä. Mutta edellisissä suhteissani on ollut. Suvussani on ollut: äitiäni sekä hänen äitiään on petetty. Isän äitiä on petetty. Itsekin olen pettänyt. Toisinaan tuntuu, että pettämisen pelko on geeneissäni! 

Sokerina pohjalla on ääretön itseni mitätöiminen. Jos mies puhuu mulle kauniisti, pidän sitä ¤ttuiluna. En yksinkertaisesti usko häntä, jos hän puhuu musta kauniisti. Tämä on ääretöntä itsevihaa tai jotain. Itsensä rakastamattomuutta. Tiedän, että pitäisi opetella rakastamaan itseään, mutta kukapa kertoisi miten se käy. On helppoa kirjoittaa blogeissa ja ohjeissa, että ”rakasta itseäsi”, mutta se ei käy niin. Ihmisessä ei ole rakkausnappulaa. Naps, nyt rakastan itseäni.

Oli helpottavaa löytää tämä keskustelupalsta. Jotain tässä on silti tehtävä, että saan oman voimani takaisin. Olisi sääli heittää hyvä suhde menemään pelkojen vuoksi. Ei vaan enää pää kestä tätä piinaa. Monesti tuntuu, että parisuhde on psyykkisesti vahvojen laji. Olin monta vuotta yksin, koska en tahtonut kohdata haavojani. Olin aiemmin kaksi kertaa kihloissa. Kuulin ensimmäisen pettäneen minua. Meidän piti muuttaa yhteen. Vaistosin, ettei kaikki ole hyvin. Jätin hänet. Seuraavaan suhteeseen vein valtavan pettämisen pelkoni ja kappas vaan suhde oli katastrofi. Olin aivan varma, että hän on ihastunut ystävääni. Ehkä hän olikin. En tiedä. Pahinta tässä on se, ettei pelkojen keskellä ole varmaa, mikä on totuus. Pelko on helppoa sekoittaa intuitioon. 

Niin ja mitä tämän hetkiseen kumppaniin tulee, niin uskon, että hän ihan aidosti rakastaa minua. Uskon pohjimmiltani, että hän on luotettava ihminen, mutta katselen maailmaan ikäänkuin pettämislasien läpi. Näen kaikessa epäilyttävää. Vaikka siinä ei olisi. 

Onko kenelläkään neuvoja siihen, miten peloista pääsee eroon? Mielenmallien muutosta? Kuinka opit rakastamaan itseäsi?