KIITOS jakamisesta, aika jännä ja toistaalta masentavaa kuulla miten kauan tommosen kolmiodraaman jälkeen asiat kestää parantua ja elämä jatkua, vaikka asioita käytäisiinkin läpi yhdessä. Itsellä tämä on vasta kestänyt kolme viikkoa ja on ollut ihan yhtä helvettiä välillä - paljastanut itsestä haavoittuvuuden ja läheisriippuvuuden, jolla on oma osasyynsä kumppanini hakeutumiseen toisaalle. Eilen törmäsin heihin, eksäni kutsuttua vain minut ravintolaan... siellä olikin yllättäen tuo toinen tullut ja eksäni hänen kaulassaan. Ihan hirveä tilanne, jossa miellytin ja suoritin ja suoriuduin ja väistin, kuten lapsuudenkodissani ja tuska jäi itselle kun en saanut raivottua sitä ulos. elämä on ja tätä nyt jatketaan. onneksi keskustellen.🤕😝🤨😭😞

Hei Sofia ja Pöllöhuuhkaja!

Muistakaa antaa itsellenne reilusti aikaa toipua kriisistä, molemmat olette saaneet pettämisen tietoonne vasta äskettäin. Älkää odottako, että kuukauden tai puolen vuoden päästä kaikki on taas selvää. Prosessi voi olla todella pitkä.

Itse sain asian tietooni viime syksynä ja kun olimme päässeet sopuun siitä, että jatkamme yhdessä, annoin itselleni kevääseen asti aikaa "rakastua uudelleen". Menetin silloin kaikki ne ihanat, huumaavat rakkauden tunteet miestäni kohtaan ja pelkäsin, etten saa niitä enää koskaan takaisin. Itkin osaltaan myös tunteiden menettämistä. Olisin yhä halunnut saada perhosia vatsanpohjaan hänen ajattelemisestaan.

Jälkeenpäin tajusin, että aikarajan asettaminen oli typerää. En koskaan saa niitä samoja tunteita takaisin, mutta uskallan jo myöntää rakastavani miestäni. Vaikka menetin jotakin, sain myös tilalle jotakin. Jonkinlaista varmuutta. Maailma tuli romahtaen alas, mutta elämä jatkuu kuitenkin. Tiedän, että selviän myös tulevista haasteista paremmin tämän osalta.

Meidän suhteemme sujuu jo erittäin hyvin 🙂 olen yhä mustasukkainen ja varuillani, mutta kaikki menee kuitenkin aika tasaisesti. Osaamme myös riidellä paremmin. Suunnittelemme lomailevamme Roomassa kevättalvella viikon verran, vain me kaksi.

Loppuun tällainen miete:
"Nähtyäni mielen rikkoutumista ja siihen liittyvää oivaltamista, olen tullut huomaamaan rikkimenemisen kauneuden, ja sen, etteivät täydellisyys ja eheys ole hyveitä. Mittaamme vahvuutta ihmisen pärjäämisellä, mutta mitä jos vahvin onkin hän, joka on mennyt rikki.

Mielen rikkoutuminen on täysin kohdattavissa oleva ihmisyyden ongelma, joka on vain eräänlainen etappi ihmisen elämässä. Se ei ole päätepysäkki, vaan elämänimisen matkan on mahdollista alkaa antoisampana.

Hei🌻🙂🌻
Ajattelin päivittää ajatuksiani teidän kirjoitustenne pohjalta.
Menolly: todellakin mitään aikarajaa siihen, että tapahtuma unohtuu ei ole. Toipuminen on rankka prosessi. Itse muistan hämärästi ensimmäiset 3kk heränneeni joka yö, valveen tuntikausia. Ruokahalu katosi ja alun shokin jälkeen menin tunteettomaksi kokonaan.
Alussahan me puhuttiin, paljonkin mutta ajan kulumisen ja miehen oman toipumisen myötä puheet vähenivät.
Eilen kuitenkin juteltiin ja mies itse ihmetteli sitä, miten hän oli valinnut tuttumme...Ei kuulemma yhtään sellaisen tyylinen nainen, johon hän esim. voisi kuvitella rakastuvansa. Ja ei se kuulemma sitä ollutkaan. Mies enemmälti halusi jutella, ei mitään syvällisiä kuitenkaan. Mies myönsi sen, että hän tuntee olonsa hyväksikäytetyksi tässä sivusuhteessa.
Koetko sinä Menolly toipuneesi nyt täysin? Mikäli oikein käsitän, sinulla oli muutenkin raskasta tuolloin, kun uskottomuus tapahtui?
Ja teille muille: tie on pitkä, kivikkoinen ja lopputulosta on vaikea ennustaa. Jokainen eletty päivä kuitenkin vie teitä toipumista kohti. Ja niinkuin jo Menolly aiemmin sanoi: antakaa itsellenne aikaa toipua. Luottamuksen uudelleen saavuttaminen on pitkä prosessi. Mutta ette ole yksin tunteittenne kanssa. Täältä löytyy tukea teille kaikille 🌻🙂🌻

En koe toipuneeni täysin. Tosiaan, silloin kun uskottomuus tuli ilmi, isäni teki kuolemaa ja nukkuikin viimein joulukuussa pois. Menetin siis ensin parisuhteeni ja sitten isäni.

Surutyö on yhä kesken, koska yhä uudelleen ja uudelleen ymmärrän, että isä todella on poissa enkä näe häntä enää koskaan. Työstän myös parisuhdetta yhä, sen kannattavuutta, tunteita mieheeni.
Vaikka keskusteluyhteys välillämme on nyt hyvä, paljon parempi kuin ennen, pohdin silti välillä että onko hän sittenkään se, jonka kanssa haluan loppuelämäni jakaa. Herkästi on jäänyt mieleeni sanonta: "Jos pettää kerran, pettää toisenkin". Kaikissa ihmisissä on rumia puolia, mutta näin rumaa piirrettä en toivonut omasta puolisostani löytävän. Seuraava iso kriisi näyttää, miten meille käy.

Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja mennä elämässä eteenpäin.
Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, koitan löytää siitä edes jotakin hyvää, jotakin opettavaista. En hyödy mitään siitä, että säälin itseäni ja mietin vain, että niin ei saisi tapahtua.

Olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta niin, että vähintään kerran vuodessa on tapahtunut jotakin pahaa. Nyt elän toiveikkaana, että tuleva vuosi olisi ensimmäinen "tavallinen" vuosi.