Heips!

Olen nainen, jonka parisuhde tuntuu nyt olevan aika pahassa umpikujassa. Olemme seurustelleet avopuolisoni kanssa noin viisi ja puoli vuotta. Tutustuessamme olin vielä opiskelija ja yhteen muutimme aika hätäisesti vain tunnettuamme n. kaksi kuukautta. Siinä sitä sitten alettiin tutustua toisiimme vasta saman katon alla. Puolisoni asui tuolloin matkakodissa koska oli äitinsä kuoleman takia jäänyt asunnottomaksi 4kk aiemmin. Olen joskus myöhemmin ajatellutkin halusiko hän asumaan kanssani vain koska halusi asiallisen katon pään päälleen… Muutenkin lähtökohdat suhteeseemme eivät olleet parhaat mahdolliset. Itse olin vielä toisessa suhteessa toisella paikkakunnalla asuvan pojan kanssa ja tämä suhde päättyi vasta silloin kun ”loikkasin” suhteeseen nykyiseni kanssa. Toisin sanoen olin aika hukassa ja samalla kävin läpi eroa entiseen ja koitin aloitella suhdetta tähän nykyiseen, johon kuitenkin olin silmittömän rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna erittäin rankkaa aikaa, kummallekin. Myös puolisollani oli ”pakka hieman hukassa”: Neljä kuukautta aiemmin kuin tutustuttiin oli äitinsä siis kuollut ja kaksi kuukautta aiemmin ukkinsa. Hänellä oli suruprosessi käynnissä, jota ei mielestäni oikein pystynyt kohtaamaankaan täysin, ehkä…joskus vielä nykyäänkin tuntuu ettei ole käsitellyt äitinsä kuolemaa loppuun asti. Keskenämme puhuimme asiasta hämmästyttävän vähän.

Noo, aikaa kului, Puolisoni kävi töissä ja itse yritin saattaa opintojani loppuun vaikka motivaatio olikin aika hukassa. Olimme mielestäni kuitenkin äärimmäisen rakastuneita tässä alkuhuumassa. Puolisoni käyttäytyi kuitenkin välillä jotenkin oudosti ja hälytyskelloni alkoivat soida vaikka vaikea olikaan uskoa että mitään epäilyttävää olisikaan oikeasti käynnissä. Yritin häneltä kysellä oliko epäilyyni toisesta naisesta tms. syytä mutta hän kielsi kaiken. Sitten kerran ollessaan töissä, päätin hieman tehdä ns. tutkimusta kotikoneellamme. Tulos: Miehelläni oli mm. treffipalstalla ilmoitus itsestään, ja oli sitä kautta(muiden palstan käyttäjien kertoman mukaan)”vokotellut” ainakin yhtä naista, antanut numeronsa, ehdotellut tapaamisia jne. Lisäksi ainakin yhdelle naiselle oli lähettänyt sähköpostia, jossa vannoi tämän kauneutta ja ihanuutta ja halusi tavata hänet… Oma maailmani meni pirstaleiksi. Puoliso ei vieläkään myöntänyt mitään vaan kielsi kaiken vaikka sanoin saaneeni ”todistusaineistoa”. Hän ei halunnut puhua asiasta eikä asioita koskaan käyty loppuun asti ja varmaan se jäi jonnekin pohjalle kalvamaan. Samoihin aikoihin tutustuin tätä tutkimustyötäni tehdessä samassa paikassa chatissa erääseen poikaan, joka kuunteli silloisia murheita ja huoliani ja pitkälle hänen kanssaan käymieni keskustelujen kanssa selvisin eteen päin. Oli silloin puhetta puolisoni kanssa tästä pojasta mutta puolison mielestä oli parempi etten pitäisi häneen yhteyttä… Noo, taas kului aikaa ja päätin antaa anteeksi puolisolle hänen sotkunsa vaikka vaikeaa se olikin. Tappelimme paljon ja minä olin epäilevä ja mustasukkainen, jopa sairaaloisen. Joskus seisoin yöllä neljän aikaan kotona ikkunassa vahtaamassa milloin hän tulee töistä, onko joku kyydissä ym… Minulla oli siis edelleen luottamus ihan hukassa. Eikä asiaa auttanut että puoliso ei halunnut käsitellä kanssani asiaa. Hän oli erittäin välinpitämätön kokemaani tuskaa kohtaan, myös torjui minua sekä henkisesti että fyysisesti. Ei saanut edes halata pitkiin aikoihin, kuukausiin, vaan työnsi kirjaimellisesti minut pois. Seksiäkään hän ei halunnut harjoittaa kanssani vaan tulin jatkuvasti torjutuksi. Se jätti minuun jälkeni. En tiedä miten kestin sitä. Lopulta en itsekään enää hakeutunut hänen läheisyyteensä. Puoliso sanoo nyt että se johtui hänen epävarmuudestaan tai jostain muusta… Mutta keskusteluyhteys ja läheisyys ei ole meillä koskaan(?) oikein pelannut ja itse kuitenkin olen kaivannut lähelläoloa erittäin paljon. Tunsin että minut oli hylätty omassa parisuhteessani.

Aika kului taas jotenkin eteen päin, oli niitä hyviäkin hetkiä tietysti. Valmistuin opinnoista 2003 keväällä, olin työtön jonkin aikaa ja ”pääsin” töihin paikalliseen yritykseen, joka ei todellakaan täyttänyt käsitystäni omasta ammatistani 😉 Siihen asti puoliso oli syyllistänyt minua siitä että vain hän tienaa ja ajattelin että pakko ottaa tämä pesti vastaan. Puoliso olikin sitten puolestaan pitkiä aikoja työttömänä taas kun minä tein hommia. Samalla minulla oli luottotiedot menneet(osittain ukkelin tuhlailun takia, osittain siksi että annoin sen tapahtua)ja makselin ulosottoon laskuja(yhteisiämme)vähistä palkoistani. Aina kun oli palkkapäivä, annoin miehelle pankkikortin välillä jotta kävisi hoitamassa laskuja ym. ruokaostoksia koska hänellä oli enemmän aikaa työttömänä ja omat työaikani olivat melko hankalat. Silloin kävi usein niin että mies oli kerralla tyhjentänyt melkein koko tilin, eikä osannut oikein sanoa mihin rahat olivat menneet. Hän siis mälläsi minun tienaamani rahat ja oli vielä vihainen kun kehtasin kysyä mihin oli ne käyttänyt. Muutenkin hänen rahankäyttönsä oli yhtä huoletonta, autoja, joskin vanhoja, vaihdeltiin kuin sukkia eikä minulle ilmoitettu kuin vasta kun auto oli pihassa. Monet laskut joutunut maksamaan niiden tempausten takia. Eli minun kanssani ei koskaan neuvoteltu mistään, ulkomaanmatkoja, risteilyjä, laiteostoja ym. tehtiin tuosta vaan vaikka yhteinen talous on pyörinyt koko ajan. Sitten noin kaksi vuotta sitten meinasi tulla minulla mitta täyteen. Olin jo monesti sanonut rahakäytöstä ja ed. mainituista asioista. Eli ellei meno muutu niin minä en enää jaksa. Tunsin olevani kuin heittopussi. Harkitsin jättäväni hänet. Tutustuin samalla miespuoliseen työkaveriini, johon ihastuin tältä pohjalta, mielestäni oli oikein otollista hakea välittämistä jostain muualta…siis tunnetasolla. Järjellä ajateltuna ei tietenkään järkevää, oli moraalitonta jne.. Laiteltiin tekstiviestejä tämän työkaverin kanssa ja lopulta ajauduimme harrastamaan seksiä autossa eräänä töihinmenoaamuna kun kuljin lopulta hänen kyydissään töihinkin. Puolisoni alkoi epäillä että jotain on menossa ja pitkän tuskailun jälkeen päätin tunnustaa tekoni. Samalla oli pohtinut työssäviihtymistäni koska olin joutunut työpaikalla ns. akkojen silmätikuksi ja olot töissä olivat aika tulehtuneet, oli myös terveydellisiä seikkoja… ”Työkaveri-juttu” kai auttoi jollakin tavalla kestämään sitäkin. Lopulta tilanne johti siihen että jouduin sairaslomalle töistä akuutin stressi- ja ahdistusreaktion takia muutamaksi viikoksi, välillä palasin töihin mutta taas saikulle takaisin… Sairaslomalta sitten ilmoitin töihin etten enää palaa. Olin masennuslääkityksellä, niin kuin olin ollut jo ainakin vuoden aiempien alakulojen takiakin. Miehelleni määrättiin lääkitys, hän oli ihan rikki. Ja jopa ”työkaveri” joutui sairaslomalle burn outin takin, myös hänelle lääkitys… Puolison kanssa päätimme että nyt jatketaan yhdessä ja aloimme käydä kriisikeskuksessa yksitellen terapiassa. Samalla hän sai nerokkaan idean että toiseen kaupunkiin muutto olisi loistava idea aloittaa puhtaalta pöydältä(!). Kaikki, lääkäriä myöten, eivät suositelleet tätä vaihtoehtoa koska se olisi vain yksi uusi kriisitekijä soppaan lisää. Mies kuitenkin antoi minulle tasan 2 vaihtoehtoa: Joko muutetaan yhdessä tai sitten mennään eri teille. Halusin yrittää uudelleen koska sain siihen tilaisuuden ja niin muutimme tänne, minulla kolmen kuukauden karenssi irtisanoutumiseni takia niskassa ja miehellä ei töistä hajuakaan…

…Tarkoitus oli ollut jatkaa kriisikeskuksessa käyntiä täällä mutta se jotenkin jäi. Aluksi tuntui että puhalsimme yhteen hiileen kuitenkin. Mies kävi töissä kun löysi pian työpaikan mutta minä olin nyt työtön. Alku menikin jotenkin varmaan siinä uutta kämppää puuhastellessa mutta pian asiat ajautuivat vanhoille urilleen. Ukkeli istui vapaa-ajan lähinnä nenä tietokoneen ruudussa niin kuin niin monesti aiemmin eikä halunnut tehdä kanssani oikein mitään, siltä minusta ainakin tuntui. Käytännössä jaoimme saman katon mutta mitään muuta(?) kuin lemmikkieläimet ja yhteiset laskut ei tuntunut olevan. Sitten mies kyllästyi erimielisyyksiin työnantajan kanssa ja vaihtoi toiseen työhön, josta pian sai kenkää koska ”muka ei tarvetta työntekijöille”. Ilmeisesti tästä masentui ja sulkeutui entisestään. Tämä tapahtui viime vuoden loppupuolella. Samoihin aikoihin hän alkoi puhumaan siitä että haluaisi muuttaa takaisin kaupunkiin, josta lähdimme. Itselleni ajatus oli melko mahdoton, en halunnut hyppiä pitkin Suomea toisen oikkujen mukaan. Samalla kävin kursseilla ja mietin josko lähtisin uudelleen opiskelemaan, kaikki oli taas epävarmaa. Mies jatkoi koko kevään puhumista muutosta, laittoi yhteisen asuntohakemuksen vetämään kysyen siitä minulta vain noin sivulauseessa, johon taisin sanoa jotain että ihan sama koska oikeastaan ei jaksanut kiinnostaa koko asia, tai jotain… Muutenkin on aina tuntunut että puoliso on sellainen että hänelle ei tee mieli sanoa EI koska muuten suuttuu…

Koko kevään sitten kuuntelin muuttoaikeita ja jopa sitä että hän lähtee sinne vaikka ilman minua jos en lähde mukaan. Minulla alkoi mitta täyttyä tähän, olin onneton sen takia että hän voisi lähteä kuitenkin ilman minua. Hän toitotti miten siellä on kaverit ja kaikki eikä täällä mitään(!). Aloin valmistella itseäni eroon henkisesti. Minusta alkoi tuntua etten halua olla ihmisen kanssa, jolle kaverit ja asuinpaikka ovat tärkeämpiä kuin meidän suhteemme. Aiemmin kerroin tästä pojasta, jonka tapasin chatissä…olemme vuosien mittaan n. pari kertaa vuodessa laittaneet jotain sähköpostia tyyliin mitä kuuluu jne.. No, Vapun aikoihin olin parina yönä nähnyt unta tästä pojasta ja minulle tuli olo että onko hänellä kaikki hyvin… Soitin humalassa hänelle vappuna yöllä, jolloin hän sanoi että huono hetki jne. Seuraavana päivänä tuli anteeksi-viesti ja selitys että oli avovaimonsa kanssa ollut vakava keskustelu heidän suhteensa tilasta. No, aloimme viestitellä toistemme kanssa niitä näitä(ei mitään seksiviestejä)ja myös soittelimme joskus. Totesimme että kummallakin oli ollut jollain tavalla ikävä toista vaikka aikoinaan olimme nähneetkin toisemme vain kaksi kertaa aiemmin emmekä silloin edes sormen päällä koskeneet toisiamme. No, sitten tuossa pari kolme viikkoa sitten ”nettipoika” sanoi olevansa lähisuunnalla työkeikalla ja kysyi että ei minulla olisi sattumalta asiaa sinne päin silloin. Ensin mietin että ajatus on aivan mahdoton mutta sitten jotenkin uskottelin itselleni että minulla on oikeus mennä katsomaan häntä sinne näissä puitteissa ja niinpä menin. Kumpikaan ei ollut suunnitellut että harrastaisimme seksiä tms., halusimme vain kovasti nähdä toisemme, mutta asia johti sitten toiseen…Tämä tapahtui eräänä lauantaina ja meniköhän siinä maanantaihin kun ns. ”käry kävi”… Puoliso oli kotikoneeltamme lukenut minun ja ystäväni messenger-keskustelut, joissa tilitin aivan avoimesti kaiken eikä puolisolle jäänyt mikään epäselväksi… En tiedä onko pahinta mutta en tunne edes mitään katumusta(!), ainakaan vielä… Mietin vain että mitä se kertoo minusta, jolla nyt kuitenkin yleensä omatunto toimii aika moitteettomasti… Siitä alkoi tämä kriisi mitä nyt käymme läpi parhaillaan. Puoliso on kokenut jonkinlaisen täyskäännöksen, yhtäkkiä sanoo ettei olisi mitenkään voinut lähteä ilman minua toiseen kaupunkiin ja vakuuttaa rakkauttaan. Shokissa? Vakuuttaa että koittaa muuttua, antaa läheisyyttä, teemme asioita yhdessä enemmän jne.. Mutta minä en enää tiedä mitä haluan. Olen aivan lukossa hänen totaalisen suunnanmuutoksensa ja itkukohtausten takin. On kuin aivan eri ihminen yhtäkkiä. En vain tiedä, jaksanko enää yrittää ja sitten tulevaisuudessa huomata TAAS ettei tästä mitää tulekaan. Toisin sanoen usko on aika vähissä meidän suhteen suhteen. Tuntuu etten tunne oikein mitään juuri nyt.

En tiedä oliko tässä tekstissä mitään tolkkua.. Olemme koittaneet saada miehen kanssa keskusteluapua ulkopuolelta mutta aika paha aika kriiseillä näin kesällä koska kaikki tuntuvat olevan lomalla. Psykologillakin on ollut tarjota aikoja vasta parin kuukauden päähän mikä ei juuri auta nyt kun tuntuu että pakko päästä purkamaan näitä asoita tai muuten oikeasti on pakko tehdä radikaali ratkaisu ja lähteä kävelemään kun ei kestä enää? Tänään sitten kävimme ylikalliilla yksityisellä, mikä oli ihan jees koska kahdestaan keskustelut menevät vaan huutamiseksi. Saas nähä miten rikollisen tässä käy, siis minun.