Pettäjän näkökulma eroon
Hei, olen seurannut keskustelua pettämisestä ja petetyksi tulemisesta pitkin kevättä. Ajattelin nyt kirjoittaa oman ”tarinani” asiasta.
Itse olin vuosikausia onnellisesti naimisissa, ihanan miehen kanssa. Saimme kaksi lasta ja kaikkien mielestä olimme juuri se pari, joka ei koskaan eroa. Noin viisi vuotta sitten aloin pikku hiljaa tajuta, että en rakasta miestäni. Mutta minut on kasvatettu niin, että meidän suvussa ei erota ja viimeiseen asti ollaan yhdessä. Ja koska miehessäni ei sinänsä ollut mitään vikaa, niin jatkettiin yhdessä oloa. Mitään yhteistä ei ollut, emme kulkeneet missään yhdessä, ystävät olivat erit, emme puhuneet mistään muusta kuin raha-asioista ja lasten asioista. Kaikki ongelmat ja sellaiset keskustelun aiheet, joista olisi voinut tulla riitaa lakaistiin maton alle. Ajattelin, että näin on helpompaa ja, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu, ehkä rakastun häneen uudelleen. Toisaalta odotin, että hän huomaisi, että jotain on pahasti pielessä, mutta ei, niin kauan kuin kukaan ei sano mitään niin kaiken täytyy olla hyvin.
Pikku hiljaa kaikki alkoi tuntua painostavalta, en tuntenut itseäni enää edes kovin viehättäväksi, tuntui, että olin vain osa kalustoa, joka oli kotiin hankittu. Välillä tuntui, että mikään mitä tein ei ollut oikein, kaikesta huomautettiin ja neuvottiin miten asiat oikein pitäisi tehdä. Näin myöhemmin ajateltuna, olen varma, että tuo oli alintajuntaista mieheltäni ja hänkin jossakin sisimmässään tunsi, että asiat eivät ole hyvin. Ainoa asia, mitä kotona rakastin oli lapset, heihin tuhlasinkin sitten rakkauttani senkin edestä.
Aloin viettää enemmän aikaani ystävieni parissa. Aloin käymään ulkona viikonloppuisin. Oli ihanaa olla oma itsensä ja nauttia elämästä. En todellakaan hakenut mitään uutta miestä, halusin vain tuntea ”eläväni”. Eräänä päivänä sitten eteeni tuli mies, joka keikautti sydämeni ylös alaisin. Viestittelimme aluksi ihan kavereina. Vuoden verran meni eikä mitään vakavampaa tapahtunut, taistelimme kumpikin vastaan ja yritimme olla välillä pitämättä yhteyttä. Kuitenkin lopulta kävi niin, että me aloimme tapailla toisiamme ja huomasimme olevamme keskellä suurta sotkua.
No, tietenkin kaikesta on tapana jäädä kiinni enemmin tai myöhemmin. Miehenikin sai tietää suhteesta ja jouduin vihdoin tekemään valintani. Nyt olemme eronneet ja olen tämän uuden mieheni kanssa yhdessä. Ero on sujunut vaihtelevasti, välillä on tapeltu ja välillä tuntuu, että menee paremmin kuin naimisissa ollessa. Tiedän, että mieheni on minulle katkera. Hän sanoo olevansa sitä loppuelämänsä, ja ettei tule ikinä luottamaan yhteenkään naiseen. Tiedän, että asiat olisi voinut hoitaa paremmin ja voisin kääntää kelloa taaksepäin, olisin eronnut jo silloin kun tajusin miten asiat ovat, mutta kun elämä ei mene niin. Eroaminen on pelottavin ratkaisu mitä elämässäni olen joutunut tekemään. Vaikka kuinka tietää sen olleen oikea ratkaisu ei se helpota asiaa yhtään. Ei se ole helppoa meille syyllisille osapuolillekaan, ei koska joutuu loukkaamaan niin monta rakasta ihmistä. Ex-mieheni on sanonut monta kertaa, että olisit hoitanut asiat paremmin. Miten? Miten sanotaan ihmiselle, jonka kanssa on ollut vuosikausia, että en rakasta sinua enää, miten sanotaan, että olen löytänyt uuden rakkauden. Miten se toinen ihminen voi väittää, ettei ole huomannut mitään ja, että olisi yrittänyt korjata tilanteen jos olisi tiennyt, että kaikki ei ole hyvin. Jos toinen ei muuten yritä tehdä avioliiton eteen vuosikausiin mitään, niin miksi siitä pitäisi sanoa, että yritä nyt tai lähden kävelemään. Kyllä vastuu on molempien. Se, että petin ei ollut syy eroon, se oli seurausta kuolleesta avioliitosta.
Olen erittäin onnellinen, että vihdoin tein ratkaisuni ja erosin. Elämä ei ole nyt ”yksinhuoltajana” helppoa, mutta olen onnellinen ja tunnen kuin suuri painolasti olisi pudonnut harteiltani. Minä kamppailin velvollisuuden ja syyllisyyden vuoksi kauan ja päätös ei ollut helppo. Olen saanut vihat niskaan monelta ihmiseltä, mutta pääasia, että lapseni eivät ole minua vihanneet. Luultavasti he olivat tajunneet ilmapiirin jo kauemmin ja olivat helpottuneita. Ja nyt he sanovat minulle, että olen niin iloinen ja hyvällä tuulella, joten se antaa minulle uskoa, että ratkaisu oli oikein.
Toivon vain, että te petetyksi tulleet ymmärtäisitte, että syy ei ole yksin pettäjän. Onnelliseen avioliittoon ei kukaan pääse väliin, kukaan ei väkisin puolisoa vie eikä varasta. Myös onnettomaan avioliittoon tarvitaan kaksi. JAKSAMISIA KAIKILLE NIIN PETETYILLE KUIN PETTÄJILLEKIN.
Hei,
Herätit keskustelua joka varmasti kuohuttaa tunteita. Itse olen petetty ja tiedostin omat osuuteni eroni syihin. Sittenkään en ymmärrä ettei pettäjän rohkeus riitä kertomaan totuutta puolisolleen.Epärehellisyys on yksin pettäjän valinta.
t.Patinatar
Kiitos viestistäsi, herttarouva. Minusta on hyvä, että tälle palstalle kirjoittavat myös pettäjät. Itselleni miehen pettäminen paljastui vasta kuukausi sitten, joten olen vielä ihan sekaisin omien tunteideni kanssa ja niin tuntuu olevan miehenikin. Kirjoitinkin aiheesta otsikolla "Valehtelu parisuhteen päättyessä".
Vaikka olen uskomattoman loukkaantunut ja järkyttynyt pettämisestä, myönnän että olen itsekin toiminut parisuhteessa väärin ja ilmeisesti niin, että mieheni kokee olleensa oikeutettu pettämään. Olen miettinyt, miksi pettäjän ja petetyn kokemukset parisuhteesta tuntuvat usein olevan niin kaukana toisistaan. Meilläkin miehelläni on todella paljon sellaisia perusteluja pettämiselle, joita minä en ainakaan vielä ole pystynyt tunnistamaan täysin omasta käytöksestäni. Hän on kokenut, etten rakasta häntä. Ymmärrän kyllä osan hänen perusteluistaan nyt, kun hän on niistä kertonut ja tunnen osittain ihan syystäkin syyllisyyttä. Olen kuitenkin miettinyt, miksi hän ei ole uskaltanut sanoa ja selvittää asioita aiemmin.
Sanoit, että sinut on kasvatettu suvussa, jossa ei erota. Ehkä miehelläni on ollut sama ongelma - hänenkin sukulaisensa ajattelevat samalla tavalla, joten ehkä hän ei siksi ole uskaltanut edes myöntää itselleen omia syvimpiä tunteitaan ja epäilyksiään parisuhteestamme. Minä olen joskus puhunut erosta, ja olen silloin saanut purettua omia epäilyksiäni ja pahoja olojani. Asia on käsitelty ääneen enkä ole katkeroitunut. Mieheni sen sijaan vaikuttaa hyvinkin katkeralta näistä puheistani, mutta hän ei ole aiemmin uskaltanut ottaa asioita selvästi käsittelyyn eron pelossa. En ole ymmärtänyt, että hän on jatkuvasti pelännyt minun jättävän hänet.
Onkohan niin, että pettäjällä ja petetyllä on erilainen persoonallisuustyyppi? Johtuvatko herttarouvan ja minun tyyppiset parisuhteen ongelmat siitä, että kaksi erilaista persoonaa on päätynyt yhteen, eikä oikeasti voikaan ymmärtää toisiaan 😑❓
Tällä hetkellä olen vaan pahoillani sekä minun että mieheni puolesta, ja pelkään, että emme miehen uuden suhteen takia saa eroamme käsiteltyä yhdessä niin että kumpikin aidosti ymmärtää eron syyt. Tästä selviäminen tulee olemaan vaikeaa molemmille.
Hei,
ja kiitoksia mielenkiintoisesta avauksesta herttarouvalle. Kuten joku totesi aiemmin säikeessä, ajatuksia herättävää. Itseäni kiinnostaisi tietää, miten sitten pettäjä/jättäjä suhtautuisi, jos tilanteet olisivat menneet toisinpäin? Tämä on nimittäin eräs niistä asioista, mitkä itse olen kokenut omassa erossani (petettynä ja jätettynä) jotenkin, no, paremman sanan puutteessa "epäoikeudenmukaiseksi": entinen puolisoni kyllä tuntuu kaipaavan jonkinmoista ymmärrystä jos ei täyttä hyväksyntää teoilleen, mutta kysyessäni että miten hän olisi reagoinut ja tuntenut mikäli minä olisin päätynyt ulkopuoliseen suhteeseen ja sitten eroon - ensin kysymyksen kiertelyä ja välttelyä ja sitten myöntö että ei voisi hyväksyä sellaista 😐 ...Kuitenkin, vuosia kestäneissä suhteissa on melko varmasti mielestäni kummallakin osapuolella jossain vaiheessa kyllästymisen, umpikujan fiilis, tai mahdollisuus ulkopuoliseen suhteeseen, tai halu/tarve erota..
Tässäpä alkuun irtoajatuksia, ehkä lisää myöhemmin.
Voimaa kaikille.
Yrmy
🙂🌻 Kyllä kohdallani on käynyt niinkin että pettäjä (kun jäi kiinni) kertoi tuohon kysymykseen (käänteisesti); "en hyväksyisi, se olisi loppu heti meidän liitto" (=joutua petetyksi siksi petin itse ensin).
En hyväksy pettämistä! Mikäli uusi mies/nainen odottelee nurkan takana, kyllä hän siellä jaksaa odotella sen aikaa jotta puolisolle ehtii kertoa ensin mitä on tekemässä. Sen kyllä puoliso ansaitsee, onhan lupauskin myös avoliitossa annettu, vai eikö?
Siinähän se kai "uuden" suhteen bointti onkin että voi tehdä salassa, pettää toisen luottamus; että se siitä OMENASTA😉
Moi,
Itse tulin petetyksi vajaat kaksi vuotta sitten, takana noin yhdeksän vuoden avoliitto.
En vieläkään tiedä, missä meni pieleen. Mies ei koskaan asiaa vaivautunut kanssani puhumaan.
Nyt hän on uudessa avoliitossa, saman naisen kanssa, jonka kanssa petti. Heillä on lapsi.
emme oli yhteyksissä koska en itse ole sitä enää tahtonut. itsellä on uusi elämä. Mies rinnalla, rakastava sellainen.
Mutta miten ikinä saan ajatukseni vanhasta pois, tämä vihan ja katkeruuden?
Onko se edes mahdollista, koska asioita ei koskaan käsitelty loppuun entisen miehen kanssa?
Tunnen olevani jotenkin vajaavainen ja välillä todella surullinen ja ahdistunut kun en saanut syytä eroomme.
Rakkaudella ei ole enää mitään tekemistä asian kanssa, sen sain sentään kuolemaan jossain vaiheessa.
Nyt on jäljellä vain viha ja katkeruus. Enkä todellakaan voi ymmärtää ketään pettäjän näkökannasta, ehkä siksi etten itse omalla kohdallani sitä selitystä saanut. En edes tiennyt että jotain on vialla.
Hei pettäjät ja petetyt,
pettäminen ei ole mitenkään oikeutettua, mutta tahtoisin tuoda esiin sen, että monesti ihminen, joka ei osaa lähteä suhteesta, vaikka tietää, että pitäisi, pystyy irtaantumaan vain sen avulla, että löytää jonkun ihmisen, josta saa sen voiman. Eli voi uskoa, että maailmassa voi olla muitakin hyviä seurustelukumppaneita.
Omassa tuttavapiirissäni olen nähnyt tämän ilmiön useaan kertaan. Yleensä parisuhteen jättäjä on ollut nainen, joka on elänyt "väärän" ihmisen kanssa, mutta ei ole saanut sitä viimeistä voimaa lähteä. Uusi "ihastus" saa aikaan sen voiman. Tämän kaiken ei tarvitse johtaa pettämiseen, mutta sen riski toki aina ihastumisessa on. Ihastuminen ei ole väärin - tunteilleen on vaikea tehdä mitään, mutta tekoihin voi aktiivisemmin vaikuttaa. Valitettavasti aika usein homma päättyy pettämiseen ja jättämiseen. Omaa onneahan me kaikki tässä maailmassa etsimme, eikä kukaan voi olla vastuussa toisen ihmisen onnesta. Se, miksi suhteet toimivat, johtunee siitä, että välitämme toisesta emmekä halua tehdä läheisiämme onnettomaksi. Ehkä pettäjät eivät välitä, vai välittävätkö?
Toivon voimille kaikille petetyille ja toivon myös, että kaikki, jotka haluavat lähteä huonosta suhteesta, jossa ei ole toivoa, saisivat voimia tehdä sen ennen kuin kolmansia pyöriä tulee mukaan!
Niin, sivuten nelehin ajatuksia: omalla kohdallani olen kyllä sitä mieltä, että sinänsä pettäminen oli (vain) yksi osoitus siitä, että suhde oli mennyt pieleen - mikä ei tietenkään poista katkeruutta ja vihaa: asiat olisi ollut mahdollista ratkaista tai selvitellä toisinkin, ainakin jossain vaiheessa... Tai mikäli solmut olisivat olleet avautumattomia, niin sitten muuten suhteen purkaminen olisi voinut tapahtua jollain tasapuolisemmalla tavalla. Nyt tuntuu siltä, että oikeastaan mielipiteilläni ja yrityksilläni sen paremmin suhteessa kuin erossakaan ei ollut merkitystä. Ei sinänsä, ainut vaikutus tuolla tuntemuksella on se, etten enää pidä yhteyttä eksääni: kerta ei ole omaisuutta tai velkoja jaettavaksi eikä lapsia huollettavaksi, niin miksi sitten pitäisi leikkiä ystävää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei arvosta tunteitani tai osaa asettua asemaani 😋
Niin ja ennen kuin viisastellaan, että minun olisi pitänyt ottaa huomioon eksäni paremmin, olla läsnä suhteessa yms yms: Olin kyllä tosissani suhteessamme, ja otin niin huomioon kuin vain osasin, pyrin olemaan sellainen kumppani kuin mitä ajattelin kaivattavan - ongelma olikin siinä, että kumpikaan meistä ei oikeastaan osannut kertoa toiselle, mitä loppujen lopuksi haluaa. No. Opinpahan jotain jatkoa ajatellen, nykyiseen (ja tuleviin) ihmissuhteisiin 😎
Voimaa,
Yrmy
Höpö löpö sanon minä!
Kyllä pettäjät osaavat puolustella itseään, mutta miksi heissä ei ole sen vertaa 'miestä' tunnustaa että olivat niin heikkoja lähtemään huonosta suhteestaan, miksi siihen muka tarvitaan se toinen ihminen, että 'ymmärtää' lähteä huonosta suhteesta.
Siksi koska me ihmiset olemme sen verran pelkureita, että ajatellaan, että parempi se huonokin liitto kuin ei liittoa ollenkaan.
Joku tuossa edellä sanoi saman ajatuksen, että kyllä se uusi ihana ihminen odottaa siellä nurkan takana niin kauan kun saa eron valmiiksi loppuun asti hoidettua ja sen jälkeen on vapaa menemään ja tulemaan kenen kanssa mielii.
Olen sen verran vanhan aikainen, että kyllä jokainen voisi kunnioittaa sitä Jumalan kasvojen edessä antamaansa lupausta ja hoitaa ensin ne eronsa ja suhteen lopetukset kuntoon.
muta jokaisellahan on oikeus omaan mielipiteeseensä.🙂👍
Hyvä keskustelunaloitus, herttarouva! Hienoa, että joku tuo asian esiin tältäkin kannalta! 🙂🌻
Heti alkuun haluan mainita, etten halua väheksy kenenkään petetyksi tulleen tunteita. Pystyn kuitenkin ymmärtämään herttarouvan kuvaaman tilanteen erittäin hyvin. Itse olin jokseenkin vastaavassa tilanteessa viisi ja puoli vuotta sitten, 18-vuotiaana, tosin ilman papin aamenta ja lapsia. Olin seurustellut silloisen poikakaverini (nykyisen mieheni) kanssa reilut puolitoista vuotta, enkä osannut lopettaa suhdettamme, vaikka olin jo pitempään sitä halunnut. Suhteessamme ei tuntunut olevan mitään sisältöä, sillä meillä ei ollut yhteisiä harrastuksia, kavereita tai oikeastaan edes kiinnostuksenkohteita. Otin suhteen lopettamisen esiin pariin kertaan, mutta mieheni suhtautui siihen järkyttyen ja jyrkästi vastustaen. En tiennyt, miten lopettaa suhde loukkaamatta häntä (kuulostaa ehkä hullulta, mutta on totta). Suhteessamme ei ollut myöskään tapahtunut mitään, mikä suoranaisesti "oikeuttaisi" sen lopettamisen, ja varmasti myös alitajuisesti pelkäsin tehdä sellaisen ratkaisun. Lopulta petin miestäni erään tutun jätkän kanssa, josta en ollut edes sen kummemmin kiinnostunut. Pettäminen ei tuntunut miltään, kuten ei oikein mikään muukaan siihen aikaan. Mieheni sai tietää pettämisestä ja suhteemme loppui siihen. Puolustelua tai ei, mutta tuskin olisin pettänyt, jos olisin ollut tyytyväinen suhteeseeni.
Palasimme kuitenkin yhteen (mieheni toivomuksesta) puolitoista vuotta myöhemmin, menimme pian kihloihin ja muutimme yhteen. Osaksi pettämisestä johtuen suhteemme ei ole ollut helppo ja olemme välillä asuneet erillään, viimeksi ollessani kevätlukukauden 2006 vaihdossa Italiassa. Sen jälkeen otimme kuitenkin ratkaisevan askelen ja menimme naimisiin viime syksynä. Helppoa ei ole ollut sittenkään, mutta siitä enemmän omassa ketjussaan Miten lähteä, kun ei jaksa?!
Myös minun puolestani jaksamista niin petetyille kuin pettäjillekin sekä kaikille muille sitä tarvitseville! 🙂👍
Pitkään harhailin näillä palstoilla. Löysin paljon kirjoituksia parisuhteista. Paljon löytyi myötätuntoa ihmisille, jotka tuskaisina kirjoittivat, kun eivät puhuakaan voineet kenellekään.
Mutta eipä meinannut löytyä viestiketjua niille, jotka halusivat kertoa pettäjän näkökulmaa ja tuskaa. Enkä sitä lainkaan ihmettele, kun viimein löysin.
Ihmiset tulevat tänne hakemaan apua kukin omaan murheeseensa, omaan vallitsevaan todellisuuteensa. Täällä ei kuitenkaan ole sijaa niiden murheille, jotka ovat tehneet elämässään virheitä. En tarkoita tällä sitä, että väärät teot tarvitsee hyväksyä. Ne ovat kuitenkin tapahtuneet ja niiden kanssa on pakko elää. Mutta onko pakko tuomita, kun ei kuitenkaan voi tietää todella mitkä syyt johtavat johonkin tekoon.
En ole ylpeä siitä että rakastuin yli 30 tapa-avioliiton jälkeen. Niin vain kävi, yht´äkkiä tunsin olevani kaunis, elinvoimainen, värit palasivat elämääni ja tunsin olevani haluttava. Intohimo, joka oli ollut minulle tuntematon käsite, astui ensi kertaa elämääni. Seksi oli ollut minulle aiemmin vain välttämätön miehen tyydyttämiseen vaadittava teko. En tiennyt, että toista voi haluta. Jos seurustelun alkaa teini-iässä ja siitä jatkaa avioliittoon, eikä kukaan neuvo ensin elämään yksin, ei voi tietää mitä elämällä on tarjottavana. Suhde olisi ollut ihana, mutta mahdoton yhtälö. Liian moniin olisi sattunut liian paljon.
Perhe on meille molemmille mieheni kanssa tärkeä, tavallaan rakastamme toisiamme. Olemme kumppaneita, hän tietää että rakastaa minua enemmän kuin minä häntä. Minä arvostan hänen rakkauttaan. Siksipä kärsin tämän tekoni omassa sisimmässäni. Yritän parhaani etten tuottaisi hänelle tuskaa, yritän löytää avioliitostamme sen mikä siinä on hyvää. Tasainen elämä voi olla tylsää ja intohimotonta, mutta ei kuluta samoin kuin intohimoinen rakkaus. Ja varmasti sekin suhde olisi aikaa myöten tasoittunut.
Jatkamme näin ja toivon oppineeni elämässä jotakin. Ainakin sen, että suuresta onnesta seuraa suuri kärsimys, sama tuska, jonka petetty kokee kun menettää puolisonsa. Myös minä menetin rakkauteni kohteen, päätimme lopettaa ennen kuin olimme aloittaneetkaan. Tavallaan hän kuoli pois elämästäni. Minä suren häntä niin kuin kuollutta, eikä tälle surulle ole mitään oikeutusta eikä lohdutusta.
Minä olen tehnyt tämän virheen, mieheni on tehnyt omansa, monet muut ovat tehneet muita virheitä. Kukaan meistä ei ole virheetön. Petettyjä saattaa helpottaa kaikkien pettäjien tuomitseminen, se suotakoon heille. Mutta hekin ovat tehneet omat virheensä. Olemme inhimillisiä ihmisiä tunteinemme ja tekoinemme. Olisi hurskastelua väittää, että pystyisi elämään niin kuin yleiset kunnialliset käyttäytymismallit säätelevät koko elämänsä ajan tekemättä yhtäkään virhettä. Virheiden tekeminen on todellisuutta ja todellisuus on hyväksyttävä. Viha ja katkeruus syntyy siitä, että hylkää osan totuutta, oman osansa.
Aion oppia elämässäni, parhaiten oppii virheistään. Voin siis yrittää kääntää tämän kokemuksen voimavaraksi. Vielä ei elämä hymyile, mutta uskon, että tein oikean ratkaisun.
Toivon voimia elämässä myös niille, jotka eivät ole täydellisiä eli meille kaikille.
"Erehtynyt rakastumaan": kiitos viestistäsi, joka käsitteli tätä lantin toista puolta. Jo nimimerkkisi kertoo, että pidät erheenä rakastumsitasi suhteesi ulkopuolelle. Minäkin olen tehnyt vierheen ja lähdin kostamaan katkerana vaimoni pettämisen. Me olemme erehtyneet, mutta kunnioitan valtavasti niitä lukemattomia ihmisiä, jotka kulkevat elämänsä kertaakaan pettämättä puolisoaan ja pysyvät linjassaan tuli mitä tuli.
Minusta meidän tuleekin ymmärtää pettäjiä ja olla heikoille kanssaihmisille armollisia, mutta itse en hyväksy pettämistä missään muodossa. Vanhaa sanontaa lainatakseni: ihmisen hyväksyn, mutta tekoa en. Luultavasti näillä palstoilla on tuomiokirveiden heiluessa ollut lähinnä tästä kysymys. Oikeuttuksensä toki niillekin, jotka aidosti tuntevat syvää vihaa ja katkeruutta tultuaan petetyksi. On paras kuunnella sisäistä ääntään ja olla valehtelematta itselleen. Pettäminen on niin iso rikos ihmisyyttä kohtaan, että siitä selvitäkseen on petetyn löydettävä pimeydestä mahdolliset kanavat, jotta jotenkin saisi kompuroitua asioista läpi. Vaikeaa se on aina.
Hei vaan,
Tiedän omasta kokemuksestani, vaikka olenkin ollut se petetty osapuoli kuten E.V. kin että pettäjän ei ole helppo olla omissa nahoissaan. Meidän on helppo tuomita, enkä minäkään hyväksy pettämistä. Mutta kunnioitan suuresti myös ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei onni välttämättä ole se uusi intohimoinen suhde, tai mikä se kenelläkin sitten on. Vaan menevät itseensä, punnitsevat olevassa olevan elämänsä arvoja ja päätyvät siihen, että se ei kaikkinensa ole pahaa ja hyvinkin taistelemisen arvoista. Joka tapauksessa itselleen rehellisenä pysyminen on tärkeää vaikkakin vaikeaa. Onnellisena eläminenkin on tärkeää mutta vaikeaa. Siihen pyrkiessä kun pitää kohdata monia omia sisäisiä kipujaan. Olen juuri sillä matkalla itsekin yhä.
Olen nähnyt molempien kestopettäjieni tuskan heidän sisimmässään. He eivät ole olleet onnellisia niillä loppumattomilla hurmausretkillään. Se ei ole tuonut heidän sisimpäänsä rauhaa eikä onnea. Ja kaiken lisäksi satuttanut monia osapuolia. He ovat käyttäneet ihmisiä hyväkseen, mukamas omaksi hyväkseen, ja siksikään nuo suhteet eivät ole tuoneet onnen täyttymystä. Mutta mikä surkeinta, he ovat satuttaneet itse itseään. He kärsivät lopulta ehkä kaikkein eniten. Säikähdin kun viimeisintä pettäjämiestäni läksytin aikani ja totesin lopulta, kuinka voit enää edes itseäsi peilistä katsoa. Kunnes tajusin, että minähän olen takomassa suuresti rakastamani ihmisen itsetuhon partaalle. Vaikkakin kestopettäjyyskin tietysti on jo sinällään mitä suurimmassa määrin itsetuhoa.
En voi sinulle neuvoa, mikä olisi paras tapa suruasi läpi käydä ja kohdata. Olet täysin oikeassa siinä, että emme me petetytkään ole enkeleitä, kaukana siitä. Eli kun osoitamme pettäjiä yhdellä sormella, kolme sormea osoittaa meitä itseämme. Mutta sen verran kuitenkin sanoisin, että eihän parisuhdeongelmat kodin ulkopuolella ratkea. Jos ei näe mitään ulospääsyä vaikeuksista, on parempi jättää ensin ja vapauttaa itsensä kuin satuttaa liian montaa osapuolta. Mutta sanon tämän siksi, etten ole itse koskaan rakastunut parisuhteissa eläessäni, joten en tiedä miten se käy. Olen aina uskonut, että uskollisuus on päätös ja sitoumus, ei sattuman sanelema juttu. Enkä yritä nostaa itseäni jalustalle, olen tietenkin tavannut viehättäviä ihmisiä, jotka ovat tuntuneet sitä vetoavammille mitä huonommin kotona meni. Ymmärrän erinomaisesti sen, että kun kotona haukutaan pataluhaksi ja arki on arkea, että kun löytää muualta jotain muuta se houkuttelee. Mutta itselleen pitää olla rehellinen, mikä osuus itsellä on ongelmiin. Osaanko itsekään tehdä ITSEÄNI onnelliseksi. Se oli yksi tosiasia, mikä minua löi maahan, kun syyttelin entisiä puoliskojani. Kuinka voisin rakentaa onnellisen parisuhteen, kun en ole itse onnellinen omana itsenäni. Itseään on pitänyt ravistella, kun tekisi mieli juosta itseään pakoon uusiin parisuhteisiin. Se tuntuisi helpommalta kuin rehellinen itsensä kohtaaminen. Etsiminen vastauksia kysymyksiin, miksi en ole ollut onnellinen parisuhteissani? Miksi olen lähteny mukaan suhteisiin, jotka ovat olleet itsetuhoisia? Miksi olen antanut heidän kohdella minua kaltoin? Miksi en ole avannut silmiäni ja myöntänyt, etteivät he ole oikeasti minua rakastaneet minuna? Paljon paljon kipeitä kysymyksiä, joihin vastaaminen satuttaa.
Joka tapauksessa olen antanut vihdoin itselleni luvan tulla onnelliseksi. Se on kovan työn takana, mutta en halua enää olla vain selviytyjä. Haluan myös elää täysillä. Joten eiköhän meillä pettäjillä ja petetyillä ole molemmilla paljon itsemme kanssa työstämistä osoittelematta toisiamme sormella. Voimia sinulle onnellisen elämän rakennuspuita etsiessä. Ja muista, se ei tule meidän ulkopuoleltamme, ellemme sisimmässämme ole ensin tasapainossa ja se ei myöskään katoa ulkopuolisten olosuhteiden takia, jos se sisimmässämme jo on 🙂🌻
Kiitos vastauksestasi Jokujossain ja E.V.🙂🌻
Olen kiitollinen näistä viesteistä ja vastauksista, joita kirjoitukseni tähän Herttarouvan aloittamaan ketjuun tuotti. Pelkäsin todella tuomiopäivän tulevan, mutta sain yllättyä jälleen: myös minua jaksetaan ymmärtää ja hämmästyksekseni juuri petetyt vastasivat. Ehkä tekstini puhutteli teitä enemmän.
Yritän nousta jaloilleni täältä syvältä elämän pettymyksen suosta ja ja antaa perheelleni ja parisuhteelleni itsestäni vielä jotain.
Ystävättäreni toisaalla aikoo valita toisin. Hän haluaa uusiosinkuksi ja ymmärrän hänen ratkaisunsa. Toisaalta hänellä on toisenlainen mies, väkivaltainen ja alistava.
Aikuiselämä ei ole helppoa, jatkuva valintojen tekeminen uuvuttaa. Samaan aikaan pitäisi näyttää jälkikasvulleen optimistista ja valoisaa kuvaa siitä, kuinka aikuisten elämä on ihanaa ja tavoittelemisen arvoista.
Päivittelemme juorulehtien otsikoita julkkisten toilailuista. Mutta ovatko ne niin tavattomia? Me tavikset tallaajat teemme juuri samoja mokia kuin hekin. Ero on vain siinä, ettei ketään kiinnosta meidän tavisten mokailut. Tavallaan kamalaa olla sydänsuruissa kaikkien lehtien kannessa, mutta varmasti puhdistavaa. Mitään salattavaa ei enää ole ja voi aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, mitä nyt vähän tahmealta.
Tämä palsta toimi minun auttajanani. Sain tunnustaa tämän teille, katua, lukea viisaita sanoja, ymmärtää tekoni syitä ja seurauksia. Kiitos. Tästä eteenpäin yritän yksin.