Olemme seurustelleet mieheni kanssa viisi vuotta. Onnellisia, hyviä vuosia. Mieheni on hyvä mies. Suurempia ongelmia meillä ei ole ollut, varsinkaan mieheni mielestä. Itse ajattelen, että meidän on vähän vaikea välillä kommunikoida. Tuntuu, ettei mies välttämättä kauhean mielellään tai helposti avaudu tunne-elämänsä asioista tai syvimmistä ajatuksistaan, ja tämä on välillä minua häirinnyt.

Keväällä ihastuin työkaveriini ja hän minuun. Kerran yhteisen illanvieton jälkeen jäimme juttelemaan kahdestaan (muuta kuin juttelua ei siis tapahtunut), ja tämän tapauksen jälkeen jatkoimme keskustelua netitse muutamia (5-10) kertoja. Juttelimme henkilökohtaisia asioita, ja mukana oli myös pientä flirttiä, mutta mitään seksiviestejä emme lähetelleet. Myöskään mitään salaisia kahdenkeksisiä tapaamisia emme kertaakaan sopineet. Kuitenkin muutama viikko myöhemmin toisen illanvieton jälkeen jäimme taas kahden, ja ilta päättyi jonkinlaiseen halailuun. Emme harrastaneet seksiä tai kähmineet toisiamme, mutta halailussa oli paljon sähköä mukana. Tilanne oli sellainen, että se olisi helposti voinut johtaa seksiin, mutta kävelin pois.

Tämän halailun jälkeen ”heräsin” ja ymmärsin, miten vaarallisilla asioilla olin leikkimässä. Katkaisin yhteydet tähän työkaveriini, emmekä ole sen jälkeen jutelleet. Ihastusta ei enää ole. Kerroin miehelleni koko tarinan, en voinut olla hänelle epärehellinen. Hän halusi edelleen jatkaa kanssani, ja olen tästä suunnattoman kiitollinen. Minä olen varma siitä, että hänen kanssaan tahdon olla loppuelämäni.

Olen pohtinut tapahtunutta paljon. Olen löytänyt syitä ja selityksiä käytökselleni ja kertonut pohdinnoistani miehellenikin. Otan kaiken vastuun tapahtuneesta, ja yritän olla mieheni tukena. Olen ehdottanut, että menisimme pariterapiaan, mutta hän ei lämpene ajatukselle. Olen sanonut, että hän saa milloin tahansa tarkastaa ja lukea kaikki viestini, jos haluaa. Koitan toimia mahdollisimman läpinäkyvästi ja näyttää hänelle rakkauteni.

Miehelläni on kurja olo, ja niin on minullakin. Olen lähes ympäri vuorokauden hyvin ahdistunut ja itkuisa. En jaksa tavata ihmisiä. Syytän ja syyllistän itseäni, kadun tapahtunutta todella syvästi. En voi ymmärtää, miten pystyin ihastumaan tuolla tavalla, miten pystyin ”unohtamaan” mieheni olemassaolon ja hänen hyvyytensä ja ihanuutensa. Tunnen itseni pohjattoman huonoksi ihmiseksi, kun ajattelen asiaa. Tuntuu, ettei minulla ole enää mitään arvoa. Tunnen tuskaa, kun tiedän, että mieheni kärsii.

Pyörittelen tapahtumia päässäni, ja minua vaivaa myös se, olisiko pitänyt kertoa miehelleni kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Kun kerroin asiasta, hän ei kysynyt juuri mitään tarkentavia kysymyksiä, vaikka niin oletin, ja nyt jälkeenpäin olen sitten miettinyt, että olisiko minun pitänyt tajuta kertoa, että mitä tuo toinen mies halailumme aikana sanoi tms. muita sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita en heti hoksannut sanoa. Olen mielestäni oleellisimmat asiat ja tapahtumat kuitenkin kertonut. Omatunto soimaa nyt vain pienemmistäkin yksityiskohdista. Tapahtuneesta ja tunnustuksestani on nyt kuukausi aikaa, ja tuntuisi hieman turhalta palata enää yksityiskohtiin, kun olemme saaneet aloitettua jonkinlaisen paranemisprosessin. Mitä mieltä te olette?

Ja miten tästä pääsee koskaan yli? Olo on ihan pohjattoman surkea. En ymmärrä, miten olen ollut niin itsekäs ja välinpitämätön, että olen voinut satuttaa miestäni näin. 😭