Elin vuosia keskellä valtapeliä, joka uuvutti minut henkisesti ja sai oireilemaan myös fyysisesti. Sen keskellä luovuin tavoitteista, haaveista ja unelmista. Sen keskellä luovuin minuudesta ja itsevarmuudesta. Tulin tyhjäksi kuoreksi, joka yritti suorittaa elämää päivästä toiseen pystymättä ajattelemaan tulevaa.

Tänään seisoin suihkussa itkemässä sitä, miten olen antanut kohdella itseäni. Miten olen suostunut sen jätemyllyn asemaan, johon toinen on voinut hukuttaa pahan olonsa kokematta itse tätä vääräksi. Olin vuosia se, joka otti kaiken kiukun ja turhista asioista syntyvän raivon vastaan. Parisuhteen ei kuulu olla paikka, jossa kaiken voi syytää toisen harteille. Sen kuuluu olla turvapaikka. Minulle se oli vankila, enkä ymmärtänyt sitä ennen kuin päästyäni ulos suhteesta.

Pelkään, etten osaa enää olla normaalissa parisuhteessa. Pelkään, etten kykene laskemaan omia suojamuurejani. Pelkään satuttavani, koska en tiedä mihin uskoa. Onko olemassa vilpittömiä ihmissuhteita, joissa saadaan ja annetaan tasavertaisesti? Mistä tietää, mihin uskoa ja mitä tavoitella? En ole koskaan halunnut pakottaa ihmissuhteita, enkä näe mitään väärää siinä, että ihmiset ja ihmissuhteet vaihtuvat ja muuttuvat elämän varrella. Elämä on virtaa ja niin ovat usein ihmissuhteetkin. Toiset pysyvät virran mukana, toiset jäävät matkan varrelle ja jatkavat muihin suuntiin. On kuitenkin tilanteita, joissa ei ymmärrä omaa parastansa ajoissa. Miten tämän taidon pystyisi opettelemaan?

Muistan olleeni mustasukkainen, kun puolisoni teki tiiviisti töitä naisen kanssa, jota minäkin avustin hänen projektinsa varrella. Puolisoni vakuutteli, että se on pelkkää työtä. Yritin parhaani mukaan pitää mustasukkaisuuden sisälläni ja vakuutella, ettei hän koskaan pettäisi minua. Olimmehan vasta menneet naimisiin ja valtavan rakastuneita, olin varma, että hän on minulle se oikea. Jälkeenpäin hän syytti mustasukkaisuuttani siitä, että heille kehittyi suhde. He olivat viettäneet aikaa meidän yhteisessä kodissamme, kun minä olin ollut töissä tai työmatkoilla. Myös nainen oli naimisissa, joten en ollut ainoa petetyksi tullut. Hän on edelleen onnellisesti naimisissa, vaikka minun mieheni ei ollutkaan hänen ainoa hairahduksensa.

Myös minun miehelläni oli muita hairahduksia – toinen naimisissa ollut nainen, joka oli myös hänen asiakkaansa. Melkein puolet miestäni nuorempi tyttö oli saanut myös osansa, kun mieheni oli pyydellyt häneltä tuhmia kuvia. Tällaisen ihmisen kanssa olin kuitenkin valmis yrittämään, ja yritin enemmän kuin mitään ikinä. Perheneuvontaa, keskusteluapua, kirjoja, petettyjen ihmisten keskustelupalstoja, terapeutin mielipiteitä nettipalvelusta… Melkein kahden vuoden ajan. Pieniä nytkähdyksiä mentiin välillä eteenpäin, mutta puolisoni tuntui tyytyvän siihen, että kun hän on tunnustanut ja päättänyt ettei enää petä, niin se riittää. Lukemattomia kertoja sain pelkkää vihaa, kun yritin keskustella kotona kahdestaan. Hän ei toki näe asiaa näin, mutta minulle se oli täyttä totta. Uskon, että hänen puolustusmekanisminsa estävät häntä näkemästä hänen todellista käyttäytymistään.

Sain toki kuulla paljon kehuja siitä, kuinka upea nainen olen. Ettei ole toista samanlaista, ettei voisi kuvitella olevansa kenenkään muun, ettei pysty kokemaan muiden kanssa yhtä mahtavia asioita. Sain kuitenkin kokea myös huomattavan suuren määrän käsittämätöntä itsekkyyttä. Jos selasin puhelinta samalla, kun katsoimme TV-sarjaa, sain kuulla asiasta, mutta jos erehdyin mainitsemaan hänen puhelimenkäytöstään, saattoi kaukosäädin lentää lasipöytään ja TV mennä kiinni kysymättä, olisinko halunnut sitä vielä katsoa. Pelkäsin jotain siinä niin paljon, etten olisi uskaltanut avata TV:tä tuollaisen tapahtuman jälkeen. Käperryin kuoreeni. Hän vietti tuntikausia päivän aikana tietokoneen ja puhelimen ääressä, mutta minulla ei ollut oikeutta kyseenalaistaa tätä asiaa.

Jos kerroin lähteväni lenkille, saatoin saada kärkkään vastauksen, että enkö haluakaan katsoa TV:tä hänen kanssaan. Jos lähdin ulos ystävieni kanssa, tiesin ettei lukuisat tekstiviestit illan aikana tarkoita ikävää vaan sitä, että hän halusi kontrolloida minua. Kerran nousin junasta väärällä pysäkillä ja kotiinmeno myöhästyi. Tästä sain palkkioksi tavaroiden heittelyä seinille ja silmitöntä karjumista. Käperryin sohvalle itkemään. Pahoittelut jälkeenpäin eivät lohduttaneet tippaakaan. Olimme myös puhuneet mahdollisesta lapsenhankinnasta ennen naimisiinmenoa, ja muutama kuukausi häiden jälkeen hän ikään kuin sivulauseessa totesi, ettei aio enää koskaan hankkia lapsia. Hän on myös useaan kertaan myöhemmin ilmaissut, ettei näe minua lainkaan äiti-ihmisenä. Itse taas koen, että olisin halunnut lapsia elämääni, jos olisin löytänyt ihmisen, jonka kanssa voisin lapsen kasvattaa. Olen 33-vuotias, joten tällä hetkellä en enää tiedä, uskallanko haaveilla perhe-elämästä, sillä nykyisestä tilanteesta tasapainoiseen perhe-elämään siirtyminen tulisi viemään tuhottomasti aikaa.

Olen kärsinyt vuosia uniongelmista, ja muistan kerran mieheni hyvin empaattiseen sävyyn kehottavan minua menemään sänkyyn torkkuessani sohvalla, kun olin kerrankin oikeaan aikaan todella väsynyt. Menin vuoteeseen ja hän meni tietokoneelleen alkaen kuunnella treenivideota. En voinut käsittää, miten kukaan voi olla näin itsekäs. Kaivoin korvatulpat, johon hän ärtyneenä kommentoi, että ei voi nyt noin paljoa häiritä, ja että hän tulee aivan kohta. Kohta – se tietokoneella vietetty kohta saattoi olla mitä tahansa 10 minuutista tuntiin. En nukkunut sinäkään yönä.

Joskus sain raivonpurkauksia osakseni, koska hänen henkensä haisi sipulille. Kun kyseenalaistin osaani tämän raivon kohteena, sain vastaukseksi, ettei hänellä ole ketään muutakaan, keneen tätä voisi purkaa. Mielestäni tämä kuvasti suhdettamme erittäin hyvin. Olin jatkuvasti varpaillani, yritin niellä kaiken välttyäkseni isommilta konflikteilta. Hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, vaikka käyttäytyminen olikin välillä uhkaavaa. Kun hermostuin hänen myöntäessään lähettäneensä viestejä kysellen tuhmia kuvia nuorelta tytöltä, hän oli silmittömän raivon vallassa pitkän aikaa ja huusi minulle, että tämän vuoksi minulle ei voi kertoa mitään. En kunnioita hänen rehellisyyttänsä. Tuollaiselle ihmiselle ei kannata kertoa koskaan mitään.

Olen onnellinen, että tajusin lähteä. Se oli raskasta, mutta vielä raskaampaa on ollut tajuta, mihin on tuhlannut elämäänsä ja kuinka rikki ja hukassa on tämän parisuhteen jälkeen. Olemme hyvissä väleissä nyt, ja hän on ollut todella rikki eron jälkeen. En kuitenkaan kykene juurikaan tuntemaan pahaa oloa hänen puolestaan kaiken tuon jälkeen. Toivon, että hän kykenee muuttumaan ja löytämään onnen ja rauhan, mutta en usko tätä koskaan tapahtuvan. Hän ei näe asioita samalla tavalla kuin minä, eikä ole mitään hyötyä yrittää niitä hänelle kertoa minun näkökulmastani, koska hän on ja tulee aina olemaan eri mieltä.

Toivon, että pystyn vielä jonain päivänä ymmärtämään, mitä on olla tasapuolisessa ja terveessä parisuhteessa. Sellaisessa, jossa toista ei yritetä kontrolloida eikä nöyryyttää. Jossa molemmat ovat vapaita ja lojaaleja toisillensa vapaasta tahdosta. Mieheni sivusuhteet kestivät puolisen vuotta, sain tietää tapahtumista reilut kaksi vuotta sitten. Nyt olen asunut kolme kuukautta yksin, ja tämä on paras ratkaisu tähänastisessa elämässäni, vaikka vaikeaa onkin. Pelkään kuitenkin, että ajaudun uudelleen suhteeseen, jossa annan toisen osapuolen dominoida itseäni. Tiedän olevani liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Toki minussakin on huonot puoleni, joita miehenikin minulle on kokenut tarpeelliseksi osoittaa, mutta se ei tietenkään missään tapauksessa oikeuta hänen käytöstään.

Avautumiseeni ei nyt liittynyt sen kummemmin kysymyksiä, mutta halusin jakaa kokemukseni epätoivon, katkeruuden ja toivonkipinöiden tunteiden myllerryksessä.