Petetyn kauhea tuska
Täällä on tarinoita pettämisestä hyvin paljon. Toivottavasti joku silti jaksaisi lukea kirjoitukseni ja auttaa….
Viisi kuukautta sitten mieheni jäi kiinni pettämisestä. Suhteemme (18 v.) oli ollut lievässä kriisissä jo jonkin aikaa. Silti pettäminen yllätti, varsinkin kun mieheni edellinen liitto oli kariutunut monivuotisen sivusuhteen takia ja sisältänyt paljon draamaa ja kauheita asioita (mm. kaksi itsemurhayritystä). En todellakaan voinut uskoa, että hän vielä kerran sortuisi samaan virheeseen. Luulin hänen ottaneen opikseen ja muuttuneen. Olemme uusioperhe, olen äitipuoli mieheni 20-vuotiaalle tyttärelle.
Mieheni kertoi minulle kiinnijäämisen jälkeen, että hänellä oli ollut peräjälkeen kaksi suhdetta (yht. noin kaksi vuotta). Suhteet olivat hänen mukaansa olleet ”kepeitä” seksisuhteita, jossa vastapuolet olivat vain halunneet tapailla miestäni noin kerran-pari kuussa seksin merkeissä. Mistään vakavasta asiasta ei siis ollut mieheni mukaan ollut kyse.
Romahdin totaalisesti ja aloin jo pakkailla tavaroitani aikeissa muuttaa pois. Mieheni vakuutti kuitenkin laittaneensa välittömästi kaikki välit toisaalle poikki. Hänkin romahti, vakuutteli minulle rakkauttaan ja toivovansa, että minä en lähtisi. Lupasin aloittaa hänen kanssaan pariterapian. Aloimme käydä terapeutin pakeilla, teimme kotitehtäviä, keskustelimme asioista, mietimme, miten olimme tällaiseen tilanteeseen joutuneet. Seksielämämme alkoi sujua (hyvinkin kiihkeästi) ja tuntui, että lähennyimme toisiamme. Joulun tienoilla aloin uskoa, että voisin päästä asioiden yli.
Sitten rysähti. Muutama viikko sitten sain nimittäin sähköpostia. Siinä nainen kirjoitti, että hänellä on ollut 2,5 vuotta vakava suhde mieheni kanssa. He olivat tapailleet vielä edellisellä viikollakin, jolloin mieheni tosin oli kuulemma kertonut naiselle, että heidän suhteensa oli nyt ohi ja hän palaisi luokseni. Nainen kertoi, että suhde oli ollut hyvin lämmin ja täynnä rakkautta, he olivat matkustelleet yhdessä, mieheni oli ostanut naiselle koruja ja lahjoja, kertonut naiselle, kuinka hän rakasti tätä enemmän kuin mitään tai ketään muuta ja kuinka hänen rakkautensa minua kohtaan oli jo pitkään ollut kuollut. Yhdessä oli suunniteltu tulevaisuutta, seksi oli ollut upeaa. Mieheni oli luonut myös hyvän suhteen naisen 18-vuotiaaseen tyttäreen. Kirje oli luultavasti tarkoitettu ikään kuin kostoksi miehelleni. Toisaalta nainen kertoi haluavansa samalla lopettaa sen ”veivaamisen”, jota mieheni kuulemma oli jo pitempään harjoittanut heidän suhteessaan: mieheni kuulemma yritti lopettaa suhteen useaan otteeseen, mutta palasi aina ikävissään takaisin, lopetti suhteen taas, palasi, jne…Myös nainen oli joskus yrittänyt lopettaa suhdetta, mutta mieheni oli taivutellut häntä jatkamaan, jne..
Tapasin tuon naisen kerran ja juttelimme asioista. Sain kuulla, että mieheni oli uskoutunut hänelle hyvin henkilökohtaisista asioista – asioista, joista hän ei ollut minullekaan kertonut. Sain kuulla mieheni menneisyydestä vähemmän mairittelevia asioita. Lisäksi nainen kuvaili minulle pikkutarkasti, millaista seksi oli mieheni kanssa ollut (mieheni mukaan kuulemma parasta mitä hän on koskaan kokenut), mitä hellyyttelynimiä hän ja mieheni olivat toisistaan käyttäneet. Hän näytti myös heidän yhteisiä kuviaan, kaiveli esiin seksikkäitä alusvaatteita, joita oli käyttänyt, näytti korut ja lahjat, joita mieheni oli hänelle ostanut. Olin aivan lamaantunut tuon tapaamisen jälkeen, enkä ole osannut edes olla vihainen tuolle naiselle. Vasta nyt vastenmielisyys tuota henkilöä kohtaan alaa herätä. Tuo nainen kokee itse olleensa mieheni ”uhri”, olemme hänen mukaansa molemmat ”uhreja”, joiden kuuluu tukea toisiamme.. Hän oli – mieheni ohjailemana – hankkinut jopa asunnon läheltä asuinpaikkaamme, koska mieheni oli antanut ymmärtää, että heillä on yhteinen tulevaisuus edessä.
Olin juuri päässyt jaloilleni ja alkanut käsitellä mieheni versiota asiasta, kun asioiden oikea laita siis paljastui. Menin aivan pirstaleiksi ja jäin sairaslomalle. Pakkasin tavarani ja menin ystävättäreni luo yöksi. Sieltä käsin etsin itselleni pienen asunnon, jossa asun nyt edelleen. Mieheni on laittanut nyt oikeasti välit poikki tuohon naiseen, mutta en ole enää pystynyt nousemaan jaloilleni tuosta uudesta romahduksesta. En ole kuitenkaan pystynyt täysin pistämään välejä poikki mieheenikään, tapailemme viikonloppuisin ja olen luvannut yrittää vielä, mutta tämä tuntuu niin kauhean vaikealta. Herään joskus öisin omaan huutooni, hikoilen, tuska repii sydäntäni ja olen koko ajan ahdistunut. Vertailen itseni tuohon toiseen naiseen. Käyn vähän väliä hänen Facebook-sivuillaan ja mietin, mikä hänessä oli miestäni niin kovasti miellyttänyt. Uskon, että mieheni on oikeasti rakastanut tuota naista, vaikka hän väittää muuta. Kaikki ne asiat, jotka (tavatessani naisen) kuulin, osoittivat sen, että heidän välillään oli ollut todella kiinteä yhteys.
Pariterapeuttimme ei enää halunnut jatkaa kanssamme (miehenihän ei ollut ollut terapiassa rehellinen), mutta aloitimme nyt uuden pariterapian. (Olen myös aloittanut oman terapian). Minun on kuitenkin todella vaikea luottaa mieheeni millään tasolla, pelkään hänen valehtelevan jälleen terapiassa. Toisaalta haluaisin uskoa häneen. Pahinta on, että arvostus häntä kohtaan on pudonnut minimiin. Ja kun näemme, hän tuntuu vieraalta. Rakastan häntä kuitenkin vielä ja haluaisin yrittää, mutten kykene siihen. Istun iltaisin aivan lamaantuneena täällä asunnossani saamatta mitään aikaiseksi, tuijottelen seiniä, surffailen netissä tai kävelen levottomasti edestakaisin. En voi vieläkään uskoa, että tämä EI ole vain pahaa unta, vaan totta. Mieheni on ollut minulle läheisin ihminen ja ystävä, koska menetin omat vanhempani tapaturmaisesti jokin aika sitten, sisaruksia minulla ei ole lainkaan. Muutimme muutama vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, eikä minulla ole täällä juuri ystäviä. Tuntuu, että minulta on kadonnut kaikki tuttu ja turvallinen, olen kuin ajelehtiva lautta myrskyisällä merellä. En koskaan tiedä, mihin lautta seuraavaksi ajautuu, vai iskeytyykö kallioon… En saa ikään kuin tukevaa otetta mistään. Tukipilarit ovat elämässäni kaatuneet, pohja vedetty altani pois. Ihminen, johon luotin ja turvasin, joka oli minulle läheisempi ja rakkaampi kuin kukaan koskaan, meni ja teki jotain noin iljettävää.
Suhteemme oli ennen tuon sivusuhteen alkua seksin suhteen lievässä kriisissä, mutta välillämme oli kuitenkin lämpöä. Otin usein esille pariterapiaan menemisen, koska tuo seksi ei täydellisesti sujunut, mieheni ei ollut silloin terapiasta innostunut ja ratkaisi nyt ongelmamme omalla tavallaan. Ja nyt kaikki on entistä pahemmin. Pahinta on, että mieheni toisti saman kuvion kuin silloin ex-vaimonsa kanssa. Heidän suhteensa kariutui mieheni pitkän (4 v.)sivusuhteen takia.
On jotenkin kauheaa, että läheinen, lämmin luottoihminen on ”poissa”. Ihan kuin jollain tasolla kuollut. Tunnen valtavaa surua asiasta. Mieheni yrittää kovasti ja haluaa jatkaa, mutta en vain pysty… Kaikki tuttavamme, jopa miehen eräs hyvä ystävä, on myös suositellut, että lähtisin suhteesta. Hänen mukaansa mieheni toistaa samoja virheitään, eikä ikinä opi kantamaan vastuuta teoistaan. Edellisellä kerralla (ex-vaimonsa kanssa) hän ikään kuin pääsi pälkähästä, koska vaimon lähdettyä sivusuhde jatkui muutaman vuoden (avoliittona) – ja sitten tämän suhteen päättymisen jälkeen mieheni tapasikin sitten minut.
Minussa elää kuitenkin jollain tasolla toivo, että mieheni muuttuisi. Siitä on osoituksena esim. se, että hän on myös itse alkanut käydä omassa terapiassaan. Hän on myös poissa tolaltaan ja kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, lukee parisuhdekirjoja, jne… Hän jopa myöntää, että hänessä on jotakin vialla, koska on toistanut saman virheen jo kerran. Hän vakuuttaa, että pystyy nyt vihdoin muuttumaan, on luvannut tehdä mitä vain, jos jäisin, myydä talon, auton, aloittaa monivuotisen terapian, jne..Ehkä voisinkin yrittää aloittaa mieheni kanssa ikään kuin alusta puhtaalta pöydältä, jos vain pääsisin näiden loukkausten yli.
Nyt tuskakuitenkin kalvaa sydäntäni ja lamaannuttaa minut täysin. Vaikka minulla on tunne, että mieheni on minulle ”vieras”, olemme kuitenkin hyvin läheisiä edelleen – tai ehkä jopa enemmän kuin ennen – puhumme ja keskustelemme enemmän. Saan olla myös vihainen ja huutaa raivoani ulos, tai itkeä mieheni kainalossa. Hän ikään kuin tukee minua tässä kaikessa ahdistuksessa ja tuskassa, mikä on hyvin ristiriitaista, sillä onhan hän myös tuskan aiheuttaja. Jos yövyn hänen luonaan ja herään hiestä märkänä painajaiseen, hän kietoo kätensä ympärilleni ja lohduttaa. Jos huudan ja raivoan, hän pitää minua sylissään. Hän vakuuttelee minulle, että olen hänelle hänen suuri rakkautensa ja tuo toinen nainen oli kamala ”erehdys”. Ihmettelen vain, että hänelle sattui aiemmin samanlainen ”erehdys”.
Tavatessani naisen, sain kuvauksen mieheni ja hänen välisestään suhteesta aivan kuin se olisi esitetty minulle videonauhana. Ehkä senkin takia olen aivan pirstaleina. Toisaalta tiedän, että TIEDÄN nyt kaiken. 🤨
Beren kirjoitti 7.4.2015 9:23
AJo, millainen oma tilanteesi on vai voiko sen lukea jostain ketjusta?
Nyttemmin vaimo lähti toisen miehen matkaan ja erosimme. En ole kirjoittanut tätä vanhempaa historiaani. Mutta kyllä pettämiset ja valheet painavat mieltä tunnetasolla aina välillä vuosienkin takaa. En voi sille kyynisyydelleni oikein mitään, että aina satunnaisesti kohdatessa miellän tuon ihmisen valehtelijaksi vieläkin ☹️ Ensimmäisen sivusuhteen jälkeen luottamus ei koskaan palannut läheskään samalle tasolle kuin ennen. Ennen olin tosin sinisilmäisen ja lapsellisen luottavainen. En ollut millään uskoa ekan pettämisen toki selviä merkkejä, vaikka merkit toistuivat vähän eri muodoissa. Vaimokin ihmetteli tästä syrjähypystä jotenkin työstämisellä ja ammattiavulla selvittyämme, miksi en luota häneen, vaan varmistelen asioita. Ongelmana on miten voi luottaa tärkeässä asiassa totuutta kiertäneeseen, joka itsekin on korostanut kovasti totuudellisuuden tärkeyttä. En voinut palata aiempaan hölmöön sinisilmäisyyteen. Mutta en pystynyt myöskään luomaan jotakin kevytasteisempaa luottamusta (vai miten sen nyt sanoisi, onhan muitakin tiloja kuin vahva luottamus tai ei luottamusta ollenkaan...) Tilanne valui välillä selväänkin luottamuksen puutteeseen, joka toki söi suhdetta omalla tavallaan.
Onneksi niin syvällä katkeruudessa en ole kuin eräs miespuolinen ystäväni, jota petettiin vuosia ja käytettiin lisäksi taloudellisesti hyväksi hänen pitkän sairastelunsa aikana. Rehellisyys ja totuudellisuus ovat omassa ihmissuhteiden arvoasteikossa todella tärkeitä. En ymmärrä sitä valehteluun jumittumista, mitä pettäjä sillä näkee voittavansa?!
Tessie2 kirjoitti 7.4.2015 11:34
Tuosta ihmisen muuttumisesta olen kuitenkin eri mieltä. Ihminen pystyy siihen, eivät toki kaikki. Tiedän esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat olleet pohjalla esim. alkoholismin takia tai pettäneet puolisoaan, lyöneet, jne.. Jossain vaiheessa tällainen ihminen vain tajuaa oman tilansa ja lopettaa. Tosin tähän muutokseen vaaditaan useimmiten paljon työtä ja siihen on oltava halu ja valmius...
En sano, että muuttuminen olisi mahdotonta. Mutta se ei ole kovin todennäköistä, kun ihminen on oppinut vuosia selviämään kutomalla valheiden verkkoja. Mies on näköjään peitellyt valheita uusillakin valheilla.
Toi että toinen tekee sen virheen jotta kaikki paljastuu on ihan totta, niin meillä kävi. Mies itse mokasi ja nii alkoi vyyhti vierimään auki...! Tosin meillä kävi myös tuo että vastapuoli otti yhteyttä, katkera kun oli... ja varmaan on edelleen kun piti samaan työpaikkaan keplotella ittensä. Paljon on mieheni kaiken jälkeen tehnyt asioita mun ja meidän tulevaisuuden takia, mutta silti tuntuu... ei vaan tunnu hyvältä. Tällä hetkellä on olo että en selviä tästä ja kostonhalu tätä toista naista kohtaan on aivan valtava... niin, ei se mitään hyödytä, mutta näyttäö vähän että naisella on ihan tapana rikkoa toisten perheitä...koitan vaan ajatella että paha saa palkkansa!
Oma elämäntilanteeni on hyvin samankaltainen kuin Keatonin ja ymmärrän hänen ajatus- ja tunnemaailmansa. Meillä siis mies kiitti 15 avioliittovuodesta pettämällä ja kertapanemalla baarilöydöstä. Meillä siis oli se "kiiltokuvaperhe" ja hänen omat vanhempansakin uskoivat miehen teon vasta kun mies itse kertoi siitä heille. Mieshän on ollut kovin katuvainen ja anellut anteeksiantoa, mutta ei tästä mitään tule minun näkökulmastani. Jäin Keatonin tavoin lasten ja taloudellisten seikkojen vuoksi avioliittoon ja kaksi vuotta olen nyt kestänyt. Olin ajatellut, että kun kuopus kirjoittaa ylioppilaaksi niin lähden, mutta kaikki lapset ovat vasta ala-asteella ja aika siihen tuntuu niin loputtoman pitkältä.
Lapset ovat nyt kuitenkin hyvinvoivia emmekä me riitele. Tiedän sisimmässäni, että tämä on lasten kannalta se oikea ratkaisu, mutta itse olen nyt turtunut tähän. En enää henkisesti ailahtele, en pursua vihaa, vaan olen tyyni ja turtunut. Lapset ovat elämäni ilo. Olen myös löytänyt liikunnan ilon ja työni on antoisaa. Mieheni ei näe minusta enää kuin kuoren ja keskustelen hänen kanssaan asiallisesti ja rauhallisesti arjen perusasioista (kuka käy kaupassa, kuka kuljettaa lapsia). Miehestä en näytä pääsevän kuitenkaan eroon. Mies on sanonut, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen eroa. Tosi kätevää tehdä minusta avioeron aiheuttaja, jos en jaksa katsoa enää hänen naamaansa...
Minä saan itsevarmuutta elämääni Keatonin tavoin myös siitä, että suunnittelen konkreettisesti eron jälkeistä aikaa. Se on pakon sanelemaa, koska en pysty enää koskaan kuitenkaan luottamaan mieheeni ja koen, että jos minulla on back-up-plan eron varalta niin selviän siitä helpommin ja kepeämmin. Saan siis silloin arjen rullaamaan kivuttomammin, kun perusasiat on järjestetty valmiiksi. Enpä olisi ikinä voinut kuvitellakaan joutuvani miettimään tällaisia asioita elämässäni!
Listaan tähän nyt teidän muidenkin ihmeteltäväksi mitä teen ja olen tehnyt "pahan päivän" eli mahdollisen tulevan eropäivän varalta (ehkä joku muukin teistä hyötyy tästä listasta):
- Olen vaatinut mieheltä avioehdon ja se on nyt rekisteröity maistraatissa. Avioehdon on tehnyt alaan erikoistunut juristi. Avioehdon mukaan mies ei saa erossa muruakaan minun jo saamistani ja tulevaisuudessa saamistani perinnöistä. Eli perintöomaisuuteni on etukäteen suojattu. Avioliitton aikana hankittu omaisuus jaetaan normaalin aviolainsäädännön mukaan 50 / 50 ja se sopii minulle mainiosti sillä mies on aina ollut se enemmän ansaitseva (rahat on kyllä olleet yhteiset).
- Olen perustanut salaisen henkilökohtaisen pankkitilin sellaiseen pankkiin, jonka asiakkaita emme ole koskaan olleet. Teen sinne käteistalletuksia aika-ajoin ja tämän tilin rahat ovat minulle ja lapsille hätätilannetta varten, että saamme tarvittaessa vuokra-asunnon siksi aikaa kun nykyinen omistusasuntomme on myyty ja ositettu. Avioerojuristit eivät saa ikinä tietää tästä pankkitilistä sillä pankeilla ei ole velvollisuutta luovutta tilitietoja edes juristeille (tämän olen selvittänyt) ja siksi tämä tili ei tule mukaan ositukseen.
- Säilytän kaikki lasten harratusmaksutiedot sekä vakuutusmaksutiedot, jotta ne saadaan huomioitua miehen maksamassa elatusmaksussa, jos eroamme. Mieshän on uhannut, että ei aio maksaa elatusmaksua, koska kuulemma vaadin sitä vain siksi että köyhdytän häntä ja imen kuulemma hänet kuiviin. Hän ei ymmärrä, että elatusmaksu on lasten kuluihin eikä minun "huvittelurahaa".
- Säilytän miehen jokaisen vuoden joulukuun tilinauhan, jotta sitä voidaan käyttää elatusmaksun määrittämiseen tulotietona.
- Olen säilyttänyt kaikki kuitit miehen arvokkaimmista hankinnoista (auto, vene jne) jotta ne saadaan otettua osituksessa huomioon oikeanarvoisina, jos eroamme.
- Miehen eläkerahasto kuuluu avioerossa osituksen piiriin, joten siitä säilytän tietoja.
- Säilytän viimeisimmät tiliotteet, jotta mies ei pääse siirtämään piiloon käteisvaroja ennen mahdollista avioeroa ja ositusta (ositushan tehdään avioerohakemuksen 1. vaiheen jättöpäivämäärän mukaan).
- Olen hankkinut itselleni ja lapsille vaatevarastot 2-3 vuodeksi eteenpäin ja pidän koko ajan tätä 2-3 vuoden puskuria, jotta selviämme paremmin taloudellisesti, jos eroamme ( eli pienehkö palkkani ei mene heti vaatteisiin).
- Olen alkanut hankkimaan uusia kodin perustarvikkeita varastoon mahdollista uutta kotia varten (pyyhkeitä, lakanoita, muita vuodevaatteita, sekä muita kodin pientarvikkeita).
Onhan tämä äärimmäisen surullista, mutta kuvaa varmasti hyvin sitä, että en enää koskaan voi luottaa mieheen yhtään. Enkä kyllä haluakaan. Luotinhan häneen aiemminkin 100% ja hän petti joten miksi luottaa enää. Kokisin äärimmäisen suurta ahdistusta, jos yrittäisin kaiken tämän jälkeen luottaa häneen. Minulle ainakin on helpompaa elää, kun vain totean itselleni, että "mieheen ei voi luottaa, mutta sen voi antaa elää minun ja lasten kanssa samassa asunnossa ja jos hän mokaa vähäisenkään vertaa, minulle on selusta varmistettuna ja voin lähteä lasten kanssa sekunnin viiveellä".
Saan myös voimaa siitä, että uskon karman lakiin tietyllä tapaa. Eli paha saanee palkkansa. Meillä ainakin mies on nyt kärsinyt viimeiset kaksi vuotta vähän jatkuvasti ja sitä ei ollut aiemmin. Koko ajan on nyt jotain pientä hänellä. Hänen terveys on alkanut reistaamaan vaikka ikää on vasta 41v, töissä menee huonosti, ystävämme halveksuvat häntä pettämisen vuoksi, minä en enää tee mitään hänen vuokseen kuten aiemmin (aiemmin tein kaiken hänelle valmiiksi, jopa kengät lankkasin valmiiksi, eli hän vain oli ja eli). Nyt hän joutuu tekemään kaiken itselleen, silittää ja pesee vaatteensa, lankkaa kenkänsä, siivoaa roskansa. Hän huomauttaa siitä minulle aika ajoin ja haluaisi että alkaisin taas passaamaan häntä, mutta en ole kuulevinaan hänen hienovaraisia pyyntöjään enkä reagoi mitenkään. Saatan vain siinä tilanteessa todeta ylipirteällä äänellä hänelle että "Taidankin nyt lähteä uimahalliin uimaan pari kilometriä, huolehdithan lapsista seuraavat pari tuntia"🙂 Voinette arvata, että se syö miestäni!
Minullakaan ei ole selviytymistarinaa, mutta tunnen itseni tällä hetkellä surulliseksi, herkäksi ja haavoitetuksi, mutta myös vahvemmaksi kuin koskaan. Tiedän, että itkun ja epätoivonkin keskeltäkin nousen ja jatkan elämää.
Kun jäin kotiin uskottomuuden paljastuttua, tein kaikkeni, jotta selviäisimme kriisistä. Käyttäydyin ystävällisesti, en vahtinut ja epäillyt. en myöskään kertonut kenellekään. Mies sen sijaan jatkoi normaalia elämää katumatta ja pahoittelematta - ja ajan mittaan alkoi uudelleen pitää yhteyttä suhteeseen: ensin viestejä, sitten soittoja ja seuraavaksi tapaamisia. Huomasin miehessäni tuttua välinpitämättömyyttä ja kysyin asiasta: sain kovin ylimielisen vastauksen.
Sain tietää, että yhteydenpito vuosi sitten paljastuneeseen suhteeseen jatkui. Tein niin kuin olin ajatellutkin tekeväni: lähdin ystäväni luo. Tämä vasta näytti herättävän mieheni: nyt löytyy halukkuutta keskusteluun ja kyllä onkin keskusteltu enemmän kuin koko kriisin aikana. En nyt juuri tällä hetkellä tiedä, miten jatkamme, mutta nyt näkyy miehessäni välittämistä ja rakkautta, joiden uskoin jo kokonaan kadonneen. Hän sanoo haluavansa jatkaa yhdessä ja on pahoillaan tapahtuneesta.
Voi olla, ettei mieheni (todistettavasti heikko luonne) pysty suhdettaan lopettamaan. Varsinkin, kun toiselle osapuolelle suhde on tärkeä valo harmaassa avioliiton arjessa. Rakastan kuitenkin mielettömästi heikkoluontoista miestäni, mutta, kuten täällä ja Sinkkuelämässä sanottiin: rakastan enemmän itseäni.
Sitten lähden lopullisesti. Kun on kerran harjoitellut, on jo paljon helpompaa.
AJo, kiitokset vastauksesta. Olisitko halunnut jatkaa yhdessä vaimosi kanssa ja oliko pettämisellä merkittävä tai ratkaiseva osuus erossa?
Meillä vaimo olisi saattanut lähteä sen miehen matkaan jonka kanssa petti. Mies vaikutti vaimon mielestä vastaavaan menetettyihin unelmiin kunnes paljastui petolliseksi! Pettäjien logiikka kyllä jaksaa hämmästyttää tässä kohtaa. Tämä vaimoni salasuhdemies petti omaa vaimoaan samaan aikaan kun he kävivät parisuhdeterapeutilla. Tämä pikantti lisä sai vaimoni katsomaan tarkemmin miten tämä mies toimii mutta tiesihän vaimoni alusta saakka, että mies pettää vaimoaan. Miten voi tulla yllätyksenä, että tämä mies on petollinen! No, vaimoni harkitsi toisen kerran ja katkaisi suhteen itse ja jäi sitten myöhemmin kiinni.
Aika yleistä näyttää olevan, että satunnaisen pettämisen jälkeen suhde saadaan palautumaan kokolailla kuntoon mutta jotain peruuttamatonta on särkynyt. Jotain mitä surraan hyvinkin pitkään, vuosikausia pettämisen jälkeen. Voi olla, että joiltain osin päästään parempaan parisuhteeseen mutta toisaalta jotain muuta jää puuttumaan, ehkä lopullisesti.
Meillä vaimolla on masennuksen oireita jotka taitavat osin johtua siitä, että hän tajuaa, ettei koskaan pääse eroon tietystä leimasta. Asetelma alkaa kääntyä nurinperin.
Onko lopullista eheytymistä olemassakaan? Onko harhaa odottaa, että elämästä selviäisi ehjänä? Olenko pumpulissa kasvanut vollottaja vai onko ollut huonoa tuuria? Olenko ansainnut tämän kaiken? Ainakin näen asiat uudessa valossa, monissa eri sävyissä. Ehkä tässä on jotain hyvääkin.
Tähän pitäisi olla jokin syvällinen lopetus, elämänohje mutta nyt tulee mieleen vain kysymyksiä.
Hei Kallan Tuoksu1, kirjoituksesi ei näkynyt vielä kun illalla kirjoitin joten jatkan vielä. Tarinasi on kyllä aika hurja. Minun on vaikea asettua siihen mielenmaisemaan jota kuvailet. Haluat elää riippumattomana miehestäsi mutta toisaalta kostontäyteisen elämäsi sisältö peilautuu jatkuvasti mieheesi. Tunnut paradoksaalisesti olevasi henkisesti tiukasti sidoksissa mieheesi. Käsitykseni voi tietysti olla kovin väärä, koska en tosiaan pysty samaistumaan toimintamalliisi.
Erityisesti minua mietityttää teidän tunneyhteys. Minkälainen se oli ennen pettämistä? Oliko teillä enemmän sopimusavioliitto ja miehesi rikkoi sopimuksen? Itse kyllä sairastuisin, jos joutuisin olemaan naimisissa ilman tunneyhteyttä, vaikka sitten välillä huonompaakin.
Yleensä pankit lähettävät asiakkailleen kaikenlaista tiedotetta ja mainosta, vaikka tilitiedot olisivatkin vain verkossa. Eikö miehesi ole pannut merkille tietystä vieraasta pankista tulevaa postia?
Kyllähän vanhat pankkini joissa olen asiakkaana ollut pitävät yllä asiakasrekisteriä (josta ei saa tietojaan pois) josta käsin yrittävät muistuttaa minua olemassaolostaan.
Jos tiimi (isä&äiti) toimii hyvin lasten eduksi ja lapsilla on hyvällä mallilla koulut, harrastukset, kaveripiirit ja kodissa on muuten hyvä ilmapiiri, niin kyllä aika paljon saa tapahtua, jotta se elämä oikeasti revitään palasiksi ja toinen muuttaa ns. "Ghettoon" asumaan johonkin kämäseen vuokrakaksioon lasten kanssa lähikoulujen ollessa mitä on. Näin se vain on.
En tiedä onko se sitä porvariston kuuluisaa hillittyä charmia, mutta yhteiskuntaluokassa en aio ottaa askelia alaspäin. Jos olisimmekin kaksi alkoholisoitunutta deekua kunnan vuokrakämpässä, niin silloin mitään pudotusta ei olisi ja ratkaisut olisivat helpompia. Anteeksi kamaluuteni, olen hirveä ihminen kun ajattelen näin, mutta kerran kun on sieltä lapsuudestaan ns. pohjalta ponnistanut ylöspäin, niin takaisin ei ole mitään hinkua.
Oma mummini sanoi aikoinaan ettei "se ero koskaan käynyt mielessä, mutta murha kylläkin", ja hymähti. Totuudensiemen siinä on. Onko itseni kohdalla mielessä käynyt murha vai itsemurha, mutta henkisesti aika pohjilla on käyty. Etäisellä tavalla jopa ymmärrän näitä viime aikaisia julkisuudessa olleita traagisia perhetapahtumia eikä niitä välttämättä mitkään yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut ikinä pysty estämään vaikka kuinka amerikkalaisen hurskaasti mammatukea tarjotaan jossain Facebookissa ratkaisuksi siihen jotta äiti pääsisi kerrankin kampaajalle. Jos, ja varmasti kun, siellä on ollut muutakin takana kuin vain äidin uupumus vauvaan ja elämänmuutoskriisi, mutta tämä on osa isompaa yhteiskunnan sosiaalinen turvaverkko -keskustelua ettei siitä sen enempää.
Puolisoni ei oikeastaan koskaan halunnut tehdä selkoa omasta petoksestaan vuosia sitten vaan painoi tunnustuksensa jälkeen laput silmillä eteenpäin ns. "work mode" -transsissa josta itse sitten katkeroiduin ja kuittasin heikkona hetkenä tilanteen "tasoihin". Tämä oli minulle se hetki jolloin ehkä tajusin ne elämänarvoni ja asioiden tärkeysjärjestyksen ja pystyin siirtymään ns. eteen päin. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa.
Mutta siitähän se vasta alkoi ja nyt vuosien jälkeen pitäisi taas alkaa rakentaa alusta. Tunnistan uudestaan puolisostani ne merkit, ettei asiaa haluta enää vatvoa kuukauden jälkeen ja "work mode" on taas päällä, painetaan eteen päin ja kaiken pitäisi taas olla kuin ennenkin. "Ei pysty elämään niin että olisi jatkuvasti pahoillaan teostaan". Vuosia kyllä pystyi peittelemään. Ainoa selitys vuosien salasuhteelleen on ollut "että se oli ainoa asia mikä oli omaa ja jota pystyi hallita". Muutenhan meidän molempien koko aikuisuutta on hallinnut opiskelu, lapset ja työ ja vähemmissä määrin meidän parisuhde. Että jos on voinut jostain antaa periksi, niin parisuhteesta. Kiitti luottamuksesta.
Samalla tavalla kuin KallanTuoksun mies, puolisoni antoi minulle päätäntävallan siitä, että erotaanko vai ei. Hän ei lähtisi suhteesta. En vaatinut häntä nolaamaan itseänsä vanhempiensa silmien edessä vaan meillä on julkisivu ns. "kunnossa", koska mitä siinä nyt enää voittaisi.
Mutta hieman ehkä haluaisin keskustelua siitä, että kuinka kylmästi ja pitkään toista voi kohdella? Kuinka pitkään toinen on velvoitettu olemaan tekonsa jälkeen ns. "koirankopissa"? Joku sietorajahan siinä on, että toista voi kyykyttää. Kuukauden jälkeen puolisoni olisi valmis siirtymään eteen päin ja ymmärrän senkin puolen, mutta että toinen joutuisi kärvistelemään kodissaan 5-10 vuotta seinänvierustoja pitkin ei voi olla myöskään terve ratkaisu parisuhteen toipumiselle jos sitä kuitenkin halutaan? Toki oman kostonsa voi saada 17 vuoden kuluttua elämällä onnellisen elämän jälkipuoliskon juuri siten kun sen haluaa itse elävän, mutta toisen mitätöinti, kyykyttäminen ja alistaminen vuosien ajan kyllä myös myrkyttäisi oman sielunikin ja siihen en varmastikaan kykene. Vaikka nyt paha olo onkin ja täyttä luottamusta tuskin koskaan tulee löytymään.
Beren kirjoitti 8.4.2015 10:0
Hei Kallan Tuoksu1, kirjoituksesi ei näkynyt vielä kun illalla kirjoitin joten jatkan vielä. Tarinasi on kyllä aika hurja. Minun on vaikea asettua siihen mielenmaisemaan jota kuvailet. Haluat elää riippumattomana miehestäsi mutta toisaalta kostontäyteisen elämäsi sisältö peilautuu jatkuvasti mieheesi. Tunnut paradoksaalisesti olevasi henkisesti tiukasti sidoksissa mieheesi. Käsitykseni voi tietysti olla kovin väärä, koska en tosiaan pysty samaistumaan toimintamalliisi.
Erityisesti minua mietityttää teidän tunneyhteys. Minkälainen se oli ennen pettämistä? Oliko teillä enemmän sopimusavioliitto ja miehesi rikkoi sopimuksen? Itse kyllä sairastuisin, jos joutuisin olemaan naimisissa ilman tunneyhteyttä, vaikka sitten välillä huonompaakin.
Yleensä pankit lähettävät asiakkailleen kaikenlaista tiedotetta ja mainosta, vaikka tilitiedot olisivatkin vain verkossa. Eikö miehesi ole pannut merkille tietystä vieraasta pankista tulevaa postia?
Beren, menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin ja liitto on pohjautui alunperinkin molempien osalta rakkauteen. Tunneyhteys on kyllä rapissut vuosien varrella minun puoleltani (mutta ei kokonaan kuollut), koska miehelläni on selkeästi voimakkaita narsistisia piirteitä. Olen jotenkin pikkuhiljaa turtunut tähän ja se on muuttunut normaaliksi arjeksi. Hän mm. rajoittaa rahankäyttöäni, määrää vaatetustani ja ostaa minulle paljon vaatteita, koska omat hankintani ovat kuulemma "seksintappovälineitä". Hän myös määrää miten hiukseni pitää olla leikattu jne. Nämä piirteet ovat voimistuneet hänessä vuosien varrella, mutta jotenkin olen sopeutunut niihin.
Kuten kerroin, menimme aikoinaan naimisiin rakkaudesta. Elin siinä uskossa, että elämme yhdessä onnellisina kuolemaamme saakka. Elin perhettä varten, tein kaiken miehen ja lasten puolesta. He vain olivat ja elivät. Siivosin heidän sotkunsa, pesin ja silitin pyykit, lankkasin kengät, katoin jopa ruuan valmiiksi lautasille ja vasta sitten pyysin lounaalle. Ja tässä kiitos kaikesta. Hukkaan meni.
Jäin miehen uskottomuuden jälkeen tähän avioliittoon vain lasten ja taloudellisen hyödyn vuoksi. En kaipaa itselleni enää mitään, lasten elämänilo on minun iloni. Tällä hetkellä avioliitto on minun osaltani puhdas järkiratkaisu. Tämän on vähän kuin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jossa on kuuden kuukauden irtisanomisaika. En tiedä miksi mies elää kanssamme eikä minua edes kiinnosta. Kyllähän se väittää rakastavansa, mutta olen sanonut aikoinaan hänelle että en ymmärrä miten pettäminen osoittaa rakkautta aviovaimoa kohtaan. Kyllähän mies siihen itkeä tihrusti jotain suuresta virheestä, mutta en herra vie ymmärrä miten siinä vaiheessa kun vetää housuja jalasta miehelle ei tule mieleen, että ehkä tuota kalua ei kannatakaan alkaa tunkemaan tuohon vieraaseen tuntemattomaan naiseen? Missä on älyllinen toiminta siinä vaiheessa?
Kuten sanoin, näen ja uskon että lastemme kannalta tämä nykyinen ratkaisu on hyvä. Heillä on säilynyt koti, koulupiiri, harrastupiirit ja elintaso. Vanhempina olemme ns. "normaalit vanhemmat". Emme riitele miehen kanssa koskaan, emme edes korota ääntä. Olen äärimmäisen pitkähermoinen ja rauhallinen ihminen ja en piikittele miehelleni uskottomuudesta, en nosta koko uskottomuutta enää millään tavalla esille. Olen tyynen rauhallinen hänen edessään ja jopa joskus vitsailen ja nauran muissa yhteyksissä. En minä miestäni tässä avioliitossa pakota olemaan. Olen tarjonnut monta kertaa menolippua omaan asuntoon silloin kun uskottomuus paljastui, mutta ei se mihinkään mene. Keksitkö sinä miksi mies ei ole lähtenyt vaikka tarjosin eroa uskottomuuden tullessa ilmi? Kysyn itseltäni usein, että MIKSI? Jos olen niin huono vaimo että täytyy muita naisia käydä panemassa niin MIKSI ei sitten lähde pois kun kerran avokätisesti tajosin avioeroa? Sanoin miehelle jopa, että avioeron jälkeen hän voi panna vaikka joka päivä eri naista ja se vasta olisi luxusta! Mutta kun ei, kun kuulemma rakastaa minua. Saattaahan olla että mieskin jäi tähän avioliittoon vain sen takia, että saa olla läsnä lastensa arjessa joka päivä. Mistä minäkään tiedän hänen todellista motiiviaan.
Enkä näekään tätä minään kostona miehelle sen vuoksi. Koska avioero ei kelvannut olen vain varmistanut omaa ja lasten selustaa aiemmassa vastauksessani kertomilla tavoilla, koska tiedän, että toista pettämistä en enää kestä ja silloin on pakko lähteä lasten kanssa. Eli jälleen järkisyyt painavat eikä kosto.
En myöskään tiedä kuvitteleeko mieheni, että olenko antanut anteeksi hänen tekonsa vai en. Hän ei ole koskaan sitä kysynyt minulta.
Jostain syystä en koe elämääni hänen kanssaan tällä hetkellä raskaaksi. Tämä on muuttunut normaaliarjeksi minulle. Se varmaan tarkoittaa sitä, että olen nyt henkisesti irtaantunut hänestä ja mahdollinen avioero olisi minulle vain pino paperitöitä ja uuden asunnon sisustamista.
En myöskään kaipaa uutta parisuhdetta, koska en kuitenkaan enää luottaisi yhteenkään mieheen. Minulla on paljon miespuolisiä ystäviä, mutta enempää ei miehiltä kaipaa.
Itseni tuntien tiedän, että jos yrittäisin väkisin antaa miehelle anteeksi ja yrittäisin väkisin luottaa häneen, ei siitä tulisi mitään vaan viimeistään silloin romahtaisin. Siihen ei vain pysty väkisin. Ja kyllähän se tuntuu järjenvastaiselta yrittää luottaa häneen. Luotinhan häneen aiemminkin 100% ja silti hän petti.
Ei minulle tule mitään postia siitä yhdestä pankista. Olen kieltänyt kaiken postin lähettämisen.
Beren kirjoitti 7.4.2015 21:39
Olisitko halunnut jatkaa yhdessä vaimosi kanssa ja oliko pettämisellä merkittävä tai ratkaiseva osuus erossa?
Olisin halunnut vähintäänkin selvittää tilanteen avoimesti puhumalla, mutta siihen ei enää koskaan päästy. Seurauksena se, että olen saanut ihmetellä montaa asiaa itse tykönäni, miksi tapahtui niin kuin tapahtui.
Toisilla suhteilla oli kait vähintäänkin merkittävä osuus eroon sitä kautta, että avoin rehellinen keskustelu hävisi vaiheittain. Lopullisen vaimon eropäätöksen osalta en osaa sanoa, koska hän vain vaikeni. Ehkä ei sitten ollut enää valheellisuuksien jälkeen pokkaa yrittääkään puhua...
Itse en pystynyt siihenkään, että olisin voinut sanoa noin vain, että "ei se mitään, vaikka petit, jatketaan kuin ennenkin." Minun olisi pitänyt saada käydä asiat aika tarkkaan läpi.
Avoimuus ja suora rehellisyys ovat itselleni niin kovin tärkeitä ystävyydessä. Parisuhteessa nämä olisivat olleet vieläkin tärkeämpiä. Toisaaltaan ystävyyssuhteessa naisen kanssa voimakas henkinen yhteys (liittoni yhteyttä syvempikin) tuo omat hankaluutensa.
Mies vaikutti vaimon mielestä vastaavaan menetettyihin unelmiin kunnes paljastui petolliseksi! Pettäjien logiikka kyllä jaksaa hämmästyttää tässä kohtaa.
Ei siinä mitään hetkeä pidemmälle kantavaa logiikkaa kait olekaan. Hetken tunteiden ihanuutta vain ☹️
Aika yleistä näyttää olevan, että satunnaisen pettämisen jälkeen suhde saadaan palautumaan kokolailla kuntoon mutta jotain peruuttamatonta on särkynyt.
Aivan. Valheellisuuksien toistuminen vain vahvistaa tuon rikkoutumisen.
Meillä vaimolla on masennuksen oireita jotka taitavat osin johtua siitä, että hän tajuaa, ettei koskaan pääse eroon tietystä leimasta.
Tuntuu niin tutulta nuo pettäjän masennusvaiheetkin. Masennukseen liittyen oli voimakasta elämän pysähtyneisyyttä. Pettäjä ehkä jotenkin tuskaisesti hakee elämälle sisältöä ja suuntaa. Tiedä tuosta sitten exäni tapauksessa, kun ei enää puhunut paljoa avoimesti ensimmäisenkään pettämisen jälkeen...
Keaton kirjoitti 8.4.2015 11:22
...toisen mitätöinti, kyykyttäminen ja alistaminen vuosien ajan kyllä myös myrkyttäisi oman sielunikin...
Yrittäkää, petetyt, väistellä pitkäaikaisia koston ja katkeruuden ajatuksia. Olen nähnyt sitä tuhoisaa voimaa ja se tosiaan myrkyttää petetyn itsensäkin sielun! Nuo ajatukset ja tunteet pitää myöntää itselleen, mutta älkää jääkö muhimaan siihen tilaan ja niihin ajatuksiin.
Löydän sitä myrkkyä jatkuvasti itsestäni vieläkin, sitä ajattelutapaa taitaa paistaa edeltävistä kirjoituksistanikin. Mutta yritän tunnistaa tuollaisia piirteitä itsestäni ja etääntyä noista ajatuksista...
Kallan Tuoksu1, kiitos vastauksesta, tulee taas mieleen Anna Kareninan aloitus: "Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Tarinasi pistää kyllä ajattelemaan. Mietit miksi mies ei lähde. Yksi selitys on kolmen lajin rakkaudessa; hullaantumisessa, romanttisessa rakkaudessa ja kiintymyksessä. Nämä kaikki tuntuvat erilaisilta, ne eivät sulje pois toisiaan ja niillä kaikilla on oma tarkoituksensa. Hullaantuminen saa etsimään ja kokeilemaan sopivaa kumppania, romanttinen rakastuminen saa kiinnittymään riittävän hyvään puolisoon ja kiintymys saa pysymään senkin jälkeen kun kumppani ei enää näytä siltä täydelliseltä nuoruuden rakkaudelta. Jotkut antavat sen hullaantumisen viedä ja loukkaavat puolisoaan jota saattavat rakastaa voimakkaastikin.
Vaimoni salasuhteen mies oli muuten narsismiin taipuvainen. Narsismi saa ajattelemaan, että ansaitsee kaiken rakkauden mitä maailma vain voi tarjota, eikä sitä tule ajatelleeksi mitä se muille aiheuttaa.
AJo, ikävä kuulla, ettet ole saanut käsitellä asioita entisen puolisosi kanssa. Yksin tai muiden kanssa ei saa kunnollista selvyyttä ja asiat jäävät helposti kaivelemaan. Itselläni oli myös voimakas tarve saada tietää mistä oli kyse ja sain varsin yksityiskohtaiset vastaukset. Tässä on kyllä puolensa ja puolensa. Toisaalta sain haluamani tiedon mutta toisaalta tiedän paljon sellaista mikä jää pyörimään mielen sopukoihin ja putkahtelee sieltä välillä esiin. Välillä nuo tiedonpalaset voivat olla kovin häiritseviä.
Katkeruudesta kun pääsisi eroon,löytäisin itselleni rauhan.Mutta kuten KallanTuoksu kirjoitti;missä on järki kun lähtee tietoisesti toisen naisen luo,riisuu vaatteet ja hekumoi kiihkeestä panosta?Ei saatana ku siitä mielikuvavideosta pääsis eroon.Oisin vaikka valmis vähän maksamaan siitä,että joku deletoisi tuon mielestäni.
Olen miettinyt myös kostoa.Minulla on menneisyydessä pari petturipukki miestä,jotka häikäilemättä pyytävät ulos ym.En ole ottanut kutsua vastaan.Tyhmä minä?Nyt houkuttais,mutta samalla vajoaisin tuon lieron tasolle ja menettäisin marttyyrin asemani.Toisaalta,se voisi tehdä hyvää,kuka hullu tässä asemassa haluaisi vapaaehtoisesti olla.
En tiedä mitä kevät tuo tullessaan,mutta varmaa on että jotain on tapahduttava.Tässä kuolee pikkuhiljaa molempien tunteet ja viha ja katkeruus kasvaa lumipallon lailla ja kohta huomaan olevani kärttynen ja katkeroitunut bitch,joka ei tosiaan vois vähempää välittää mistään.
Mutta onhan tämä kokemus.Suuren filosofin sanoja lainatakseni:Elämä on ihmisen parasta aikaa😆
Luin ketjun läpi ja halusin tuoda oman, eronneen naisen näkemykseni. Ehkä tuomaan jollekin toivoa.
Ex-mieheni jäi yli 20 vuoden suhteen päätteeksi kiinni salasuhteesta, joka oli kestänyt vain muutaman kuukauden. Suhde oli toinen, samoin ero. Aiemmin ero kesti noin vuoden. Pitkin vuosia naisia oli varmaan paljon, muutamia epäilin.
Ero repi minut palasiksi. Tiesin että ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta ensimmäinen vuosi oli hirveä. Ja toinen alkoi järisyttävällä väsymyksellä, josta toipuessa meni puolisen vuotta. Muutin pois yhteisestä kodistamme heti. Asunto myytiin, siteet katkaistiin.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin en ajattele enää päivittäin exääni, en missään tapauksessa haluaisi entiseen elämääni, jossa olin alistettu ja onneton. Kriisin jälkeen aloin nauttia omasta, itsellisestä elämästäni. Yksinäisyys ei ole ikävää, vaan rauhaa, minun fiilikseni ovat minun eikä kukaan muuta niitä, minun kotiini ei tule kukaan jos minä en niin halua.
Miehen suhde loppui aikanaan, ja hänellä on vaikeuksia elämässään. Tuen ja olen läsnä, koska hän on minulle tärkeä. Toivon että hän löytää suhteen ja elää onnellisena.
Pettämisestä olen sitä mieltä, että se on keino tuoda jännitystä elämään, ja keino paeta ongelmia kotona. Näin ollen se on osa keinovalikoimaa, joka otetaan käyttöön kun tulee tarve. Ja siksi pysyy, ellei ihminen käy läpi totaalista arvomuutosta. Mikä on aika harvinaista.
Niin, olen siis onnellinen yksinkin, ja onhan mulla jo mieskin puolitosissaan. Mutta nyt en itse halua sitoutua. Niin on elämä jännää 🙂
Pari viikkoa vierähtänyt edellisestä viestistä ja aika synkkää välillä ollut.
Minua jäi mielessä kiukuttamaan se, että vaimoni antoi minulle päätäntävallan siitä, että erotaanko vai ei. Kun en osannut konkreettisesti sanomaan erosta mitään (se kun oikeasti vaatii hieman selvittelyä), niin eroasia oli muka käsitelty ja vaimo ilmoitti, että jatketaan sitten vähintään tiiminä edes lasten vuoksi. Hän ilmeisesti pelkää yksinjäämistä niin paljon, että olisi valmis jäämään taloudelliseen/tunteettomaan liittoon, jotta saisi pitää perheensä.
Käsittämätöntä.
Kuten sanoin edellisessä viestissäni, oma sieluni kärventyisi tuollaisessa liitossa, jos en kykenisi tulevaisuudessa hyväksymään itselleni vaimoni tekoa ja antamaan edes jollain tasolla anteeksi.
Tein taustaselvittelyn, täytin avioerohakemuksen valmiiksi, tein ositussopimuksenkin (en olisi ikinä uskonut, että taloutemme kestäisi eron, mutta nähtävästi se kestäisi sen tietyin järjestelyin) ja sain jo asuntotarjouksen, joten pystyin konkreettisesti lyömään paperit pöytään, ehdot yhteishuoltajuus 50/50 asumisella, 1.5. alkaen. Mistä ilahduin, minä, pienempipalkkainen selviytyisin siitä -> valaistuminen ja helpotus.
On se pirun kova akka kun piti asia näin pitkälle viedä ennen kuin sain taottua kalloon, että NYT ON TOSI KYSEESSÄ. Nyt kyllä ollaan valmiita terapiaan, yhteis-, omaankin vastaavaan, ihan mihin vain. Jos tarvitsen tilaa, niin hän voi asua muualla jonkun aikaa.
Toki hän myös kokee epäreiluna se, että olen valmis viemään asian näin pitkälle, kun hän ei ole sitä vaikeina aikoinamme kyennyt tekemään. Ja sitten pääsimme selittelyihin kuin yksi asia johti toiseen, kuinka puhumaton liitto meillä on ollut (helou, kolme lasta, ilman lastenhoitoapuja, yhteinen aika?), mutta kyllä hän sen selkärankaisesti sanoo etteivät ne ole oikeutus pettämiselle. Mikä vain nyt rankkaa, niin nämä keskustelut käydään lasten nukkumaanmenon jölkeen klo 23-03 välisenä aikana ja kuitenkin töissä pitäisi käydä.
No, kieltäydyin asuntotarjouksesta vedoten eroprosessin keskeneräisyyteen (en olisi uskonut, että hakemuksen täyttämisestä asuntoa tarjotaan alle vuorokaudessa, varauduin hieman pidempään jonoon) ja kyllä me nyt yritämme ainakin seuraavan vuoden/kaksi. Mihinkäs tässä nyt enää kiire on? Tosin ajattelin jo mielessäni, kuin vuoroviikoilla voisin olla vain vapaa tästä kaikesta pas.... Se oli pelottavan hyvä ajatus.