Petetyn kauhea tuska

Petetyn kauhea tuska

Käyttäjä Tessie2 aloittanut aikaan 31.03.2015 klo 20:08 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Tessie2 kirjoittanut 31.03.2015 klo 20:08

Täällä on tarinoita pettämisestä hyvin paljon. Toivottavasti joku silti jaksaisi lukea kirjoitukseni ja auttaa….

Viisi kuukautta sitten mieheni jäi kiinni pettämisestä. Suhteemme (18 v.) oli ollut lievässä kriisissä jo jonkin aikaa. Silti pettäminen yllätti, varsinkin kun mieheni edellinen liitto oli kariutunut monivuotisen sivusuhteen takia ja sisältänyt paljon draamaa ja kauheita asioita (mm. kaksi itsemurhayritystä). En todellakaan voinut uskoa, että hän vielä kerran sortuisi samaan virheeseen. Luulin hänen ottaneen opikseen ja muuttuneen. Olemme uusioperhe, olen äitipuoli mieheni 20-vuotiaalle tyttärelle.

Mieheni kertoi minulle kiinnijäämisen jälkeen, että hänellä oli ollut peräjälkeen kaksi suhdetta (yht. noin kaksi vuotta). Suhteet olivat hänen mukaansa olleet ”kepeitä” seksisuhteita, jossa vastapuolet olivat vain halunneet tapailla miestäni noin kerran-pari kuussa seksin merkeissä. Mistään vakavasta asiasta ei siis ollut mieheni mukaan ollut kyse.

Romahdin totaalisesti ja aloin jo pakkailla tavaroitani aikeissa muuttaa pois. Mieheni vakuutti kuitenkin laittaneensa välittömästi kaikki välit toisaalle poikki. Hänkin romahti, vakuutteli minulle rakkauttaan ja toivovansa, että minä en lähtisi. Lupasin aloittaa hänen kanssaan pariterapian. Aloimme käydä terapeutin pakeilla, teimme kotitehtäviä, keskustelimme asioista, mietimme, miten olimme tällaiseen tilanteeseen joutuneet. Seksielämämme alkoi sujua (hyvinkin kiihkeästi) ja tuntui, että lähennyimme toisiamme. Joulun tienoilla aloin uskoa, että voisin päästä asioiden yli.

Sitten rysähti. Muutama viikko sitten sain nimittäin sähköpostia. Siinä nainen kirjoitti, että hänellä on ollut 2,5 vuotta vakava suhde mieheni kanssa. He olivat tapailleet vielä edellisellä viikollakin, jolloin mieheni tosin oli kuulemma kertonut naiselle, että heidän suhteensa oli nyt ohi ja hän palaisi luokseni. Nainen kertoi, että suhde oli ollut hyvin lämmin ja täynnä rakkautta, he olivat matkustelleet yhdessä, mieheni oli ostanut naiselle koruja ja lahjoja, kertonut naiselle, kuinka hän rakasti tätä enemmän kuin mitään tai ketään muuta ja kuinka hänen rakkautensa minua kohtaan oli jo pitkään ollut kuollut. Yhdessä oli suunniteltu tulevaisuutta, seksi oli ollut upeaa. Mieheni oli luonut myös hyvän suhteen naisen 18-vuotiaaseen tyttäreen. Kirje oli luultavasti tarkoitettu ikään kuin kostoksi miehelleni. Toisaalta nainen kertoi haluavansa samalla lopettaa sen ”veivaamisen”, jota mieheni kuulemma oli jo pitempään harjoittanut heidän suhteessaan: mieheni kuulemma yritti lopettaa suhteen useaan otteeseen, mutta palasi aina ikävissään takaisin, lopetti suhteen taas, palasi, jne…Myös nainen oli joskus yrittänyt lopettaa suhdetta, mutta mieheni oli taivutellut häntä jatkamaan, jne..

Tapasin tuon naisen kerran ja juttelimme asioista. Sain kuulla, että mieheni oli uskoutunut hänelle hyvin henkilökohtaisista asioista – asioista, joista hän ei ollut minullekaan kertonut. Sain kuulla mieheni menneisyydestä vähemmän mairittelevia asioita. Lisäksi nainen kuvaili minulle pikkutarkasti, millaista seksi oli mieheni kanssa ollut (mieheni mukaan kuulemma parasta mitä hän on koskaan kokenut), mitä hellyyttelynimiä hän ja mieheni olivat toisistaan käyttäneet. Hän näytti myös heidän yhteisiä kuviaan, kaiveli esiin seksikkäitä alusvaatteita, joita oli käyttänyt, näytti korut ja lahjat, joita mieheni oli hänelle ostanut. Olin aivan lamaantunut tuon tapaamisen jälkeen, enkä ole osannut edes olla vihainen tuolle naiselle. Vasta nyt vastenmielisyys tuota henkilöä kohtaan alaa herätä. Tuo nainen kokee itse olleensa mieheni ”uhri”, olemme hänen mukaansa molemmat ”uhreja”, joiden kuuluu tukea toisiamme.. Hän oli – mieheni ohjailemana – hankkinut jopa asunnon läheltä asuinpaikkaamme, koska mieheni oli antanut ymmärtää, että heillä on yhteinen tulevaisuus edessä.

Olin juuri päässyt jaloilleni ja alkanut käsitellä mieheni versiota asiasta, kun asioiden oikea laita siis paljastui. Menin aivan pirstaleiksi ja jäin sairaslomalle. Pakkasin tavarani ja menin ystävättäreni luo yöksi. Sieltä käsin etsin itselleni pienen asunnon, jossa asun nyt edelleen. Mieheni on laittanut nyt oikeasti välit poikki tuohon naiseen, mutta en ole enää pystynyt nousemaan jaloilleni tuosta uudesta romahduksesta. En ole kuitenkaan pystynyt täysin pistämään välejä poikki mieheenikään, tapailemme viikonloppuisin ja olen luvannut yrittää vielä, mutta tämä tuntuu niin kauhean vaikealta. Herään joskus öisin omaan huutooni, hikoilen, tuska repii sydäntäni ja olen koko ajan ahdistunut. Vertailen itseni tuohon toiseen naiseen. Käyn vähän väliä hänen Facebook-sivuillaan ja mietin, mikä hänessä oli miestäni niin kovasti miellyttänyt. Uskon, että mieheni on oikeasti rakastanut tuota naista, vaikka hän väittää muuta. Kaikki ne asiat, jotka (tavatessani naisen) kuulin, osoittivat sen, että heidän välillään oli ollut todella kiinteä yhteys.

Pariterapeuttimme ei enää halunnut jatkaa kanssamme (miehenihän ei ollut ollut terapiassa rehellinen), mutta aloitimme nyt uuden pariterapian. (Olen myös aloittanut oman terapian). Minun on kuitenkin todella vaikea luottaa mieheeni millään tasolla, pelkään hänen valehtelevan jälleen terapiassa. Toisaalta haluaisin uskoa häneen. Pahinta on, että arvostus häntä kohtaan on pudonnut minimiin. Ja kun näemme, hän tuntuu vieraalta. Rakastan häntä kuitenkin vielä ja haluaisin yrittää, mutten kykene siihen. Istun iltaisin aivan lamaantuneena täällä asunnossani saamatta mitään aikaiseksi, tuijottelen seiniä, surffailen netissä tai kävelen levottomasti edestakaisin. En voi vieläkään uskoa, että tämä EI ole vain pahaa unta, vaan totta. Mieheni on ollut minulle läheisin ihminen ja ystävä, koska menetin omat vanhempani tapaturmaisesti jokin aika sitten, sisaruksia minulla ei ole lainkaan. Muutimme muutama vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, eikä minulla ole täällä juuri ystäviä. Tuntuu, että minulta on kadonnut kaikki tuttu ja turvallinen, olen kuin ajelehtiva lautta myrskyisällä merellä. En koskaan tiedä, mihin lautta seuraavaksi ajautuu, vai iskeytyykö kallioon… En saa ikään kuin tukevaa otetta mistään. Tukipilarit ovat elämässäni kaatuneet, pohja vedetty altani pois. Ihminen, johon luotin ja turvasin, joka oli minulle läheisempi ja rakkaampi kuin kukaan koskaan, meni ja teki jotain noin iljettävää.

Suhteemme oli ennen tuon sivusuhteen alkua seksin suhteen lievässä kriisissä, mutta välillämme oli kuitenkin lämpöä. Otin usein esille pariterapiaan menemisen, koska tuo seksi ei täydellisesti sujunut, mieheni ei ollut silloin terapiasta innostunut ja ratkaisi nyt ongelmamme omalla tavallaan. Ja nyt kaikki on entistä pahemmin. Pahinta on, että mieheni toisti saman kuvion kuin silloin ex-vaimonsa kanssa. Heidän suhteensa kariutui mieheni pitkän (4 v.)sivusuhteen takia.

On jotenkin kauheaa, että läheinen, lämmin luottoihminen on ”poissa”. Ihan kuin jollain tasolla kuollut. Tunnen valtavaa surua asiasta. Mieheni yrittää kovasti ja haluaa jatkaa, mutta en vain pysty… Kaikki tuttavamme, jopa miehen eräs hyvä ystävä, on myös suositellut, että lähtisin suhteesta. Hänen mukaansa mieheni toistaa samoja virheitään, eikä ikinä opi kantamaan vastuuta teoistaan. Edellisellä kerralla (ex-vaimonsa kanssa) hän ikään kuin pääsi pälkähästä, koska vaimon lähdettyä sivusuhde jatkui muutaman vuoden (avoliittona) – ja sitten tämän suhteen päättymisen jälkeen mieheni tapasikin sitten minut.

Minussa elää kuitenkin jollain tasolla toivo, että mieheni muuttuisi. Siitä on osoituksena esim. se, että hän on myös itse alkanut käydä omassa terapiassaan. Hän on myös poissa tolaltaan ja kohtelee minua kuin kukkaa kämmenellä, lukee parisuhdekirjoja, jne… Hän jopa myöntää, että hänessä on jotakin vialla, koska on toistanut saman virheen jo kerran. Hän vakuuttaa, että pystyy nyt vihdoin muuttumaan, on luvannut tehdä mitä vain, jos jäisin, myydä talon, auton, aloittaa monivuotisen terapian, jne..Ehkä voisinkin yrittää aloittaa mieheni kanssa ikään kuin alusta puhtaalta pöydältä, jos vain pääsisin näiden loukkausten yli.

Nyt tuskakuitenkin kalvaa sydäntäni ja lamaannuttaa minut täysin. Vaikka minulla on tunne, että mieheni on minulle ”vieras”, olemme kuitenkin hyvin läheisiä edelleen – tai ehkä jopa enemmän kuin ennen – puhumme ja keskustelemme enemmän. Saan olla myös vihainen ja huutaa raivoani ulos, tai itkeä mieheni kainalossa. Hän ikään kuin tukee minua tässä kaikessa ahdistuksessa ja tuskassa, mikä on hyvin ristiriitaista, sillä onhan hän myös tuskan aiheuttaja. Jos yövyn hänen luonaan ja herään hiestä märkänä painajaiseen, hän kietoo kätensä ympärilleni ja lohduttaa. Jos huudan ja raivoan, hän pitää minua sylissään. Hän vakuuttelee minulle, että olen hänelle hänen suuri rakkautensa ja tuo toinen nainen oli kamala ”erehdys”. Ihmettelen vain, että hänelle sattui aiemmin samanlainen ”erehdys”.

Tavatessani naisen, sain kuvauksen mieheni ja hänen välisestään suhteesta aivan kuin se olisi esitetty minulle videonauhana. Ehkä senkin takia olen aivan pirstaleina. Toisaalta tiedän, että TIEDÄN nyt kaiken. 🤨

Käyttäjä Yksivaan kirjoittanut 01.04.2015 klo 08:31

Kertomuksessasi on paljon yhtymäkohtia omaani. Myös meillä nainen kertoi tekstiviesteillä yksityiskohtia tapahtuneesta. Tavata häntä en halunnut. Säälin häntä. Samoin meillä mieheni oli suunnitellut naisen kanssa yhteistä tulevaisuutta. Yhdessä yössä hänen mielensä kuitenkin muuttui eikä halunnutkaan erota. Kostoksi nainen siis lähettii viestejä ja kertoi kaiken.

Elokuussa tulee kaksi vuotta tästä. Jäin mieheni luokse koska aivan samoin kuin sinulla, hänkin katui, itki, rukoili ym. etten jättäisi häntä. Luottamusta on yritetty rakentaa. Enää minulla ei ole jatkuva pahaolo, mutta ajoittain kyllä.

Suosittelisin sinua jättämään miehesi. Vaikka itse olen päässyt henkisesti voitolle, niin silti kadun etten heittänyt miestäni pellolle. Jos ihminen tekee toiselle noin, niin aivan normaalihan hän ei ole. Kun hänelle tulee hätä, että toinen jättää, niin sitten alkaa ruikutus. Säälin heitä molempia. En tunne enää sellaista arvostusta miestäni kohtaan, mitä ennen.

Meillä menee jopa paremmin kuin ennen pettämistä, mutta on elämä ennen ja jälkeen pettämisen. En voi syyttää pelkästään naista, mutta kyllä nainen on naiselle susi. On niin paljon epätoivoisia naisia ja heikkoja miehiä. Aviovaimosta tehdään yleensä se ressukka. Toiset naiset kuvittelevat olevansa jotain, kun mies hekumoissaan tyydyttää aikaajoin heihin tarpeensa. Todellisuudessa nämä toiset naiset niitä ressukoita ovat. Kuinka monta perhettä onkaan hajoinnut pettämisen takia. Rehtiä toimintaa on se, että jos liitto menee huonosti, niin erotaan ja sitten "etsitään" uusi.

Elät todella rastasta aikaa, mutta muista huolehtia itsestäsi. Puhu, lue aihetta käsitteleviä juttuja. Aika parantaa vaikka se tuossa vaiheessa tuntuukin vaikealta uskoa.

Käyttäjä helemi kirjoittanut 01.04.2015 klo 08:46

Minun kokemukseni perusteella, kärähtänyt mies, huutaa tuskaansa ja itkee kärsimystään, "repii ihokkaansa", on valmis ties mihin terapiaan, laulaa seireenien lailla ja lupaa kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista...jos vain sinä nainen, jota hän palavasti rakastaa, jonka kanssa hän haluaa elämänsä elää, uskoisit ja luottaisit, että hän muuttuu.
Voi hän muuttuakkin, ainakin kun ikää tulee, vielä vähän lisää, eikä jaksa hoidella kovin montaa yhtä aikaa, joten silloin on ihan hyvä, jos "kotiliesi" lämmin....tai sitten hän oppii peittämään jälkensä, vieläkin paremmin. Minä uskon, että luonnon väärä oikenee, vasta haudassa.
Vanhojen naisten oppi, jos luottamus menee, sen mukana menee kaikki.
En edes yritä neuvoa, mitä sinun pitäisi tehdä, ne päätökset teet itse ja itse kiität tai kadut niitä.

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 01.04.2015 klo 10:25

Mitäpä tuohon sanoa? Kerran pettäjä, aina pettäjä?

No vakvasti puhuttuna, niin onhan tämä kuvio meilläkin toteutunut pariin kertaan 19-vuotisen suhteemme aikana. Ensin kerran, jonka minä pitkävihaisena kostin heikkona hetkenäni, jonka jälkeen kuvio meni uusiksi pari vuotta sitten niin, että kiinni jääminen oli vain "läheltä piti" -tilanteen päässä. Tästä kun pöly laskeutui niin nyt viimeisen vuoden ajan rallatellen selkäni takana tehtiin mitä tehtiin kunnes minulta vihdoinkin luottamus meni ja kiinni jäivät kuukausi sitten.

Alkuunhan sitä on vain lamaantunut niin että päässä vain surisee. Toinen itkee ja rukoilee toista (tahi kolmatta) mahdollisuutta ja lupaa sen kymmenen hyvää ja yksitoista kaunista. Ei osaa sanoa miksi teki niin kuin teki ja plaa plaa plaa... Sitten kun tämän katkeran kalkin on niellyt ja ymmärtää sen että on parisuhde ennen ja jälkeen totuuden, niin sitten vasta tulee se olo, jonka kanssa joutuu opettelemaan uudestaan elämään. Lähteminen olisi niiiin helppoa.

Minua ei itse asiassa pätkääkään kiinnosta tulevaisuus. Minulle on aivan sama miten tässä tulee käymään. Juu, lapsia on kolme ja se on ainoa syy miksi siedän koko pashaa tällä hetkellä. Kaikki ne asiat mistä olen aiemmin nauttinut tai pitänyt, ovat aivan yhdentekeviä tällä hetkellä. Jokainenhan on vastuussa omasta onnellisuudestaan, mutta minua ei edes kiinnosta olla onnellinen. Ei ole mitään syytä. Mennään päivä kerrallaan.

Varmasti olisi helpompaa erota, mutta kolmen lapsen haaveita, harrastuksia ja koulunkäyntejä ei heitetä roskikseen vain sen takia, että äiti tarvitsi hieman buustausta elämäänsä. Kärsikööt sitten minun kanssa ja opetelkoot elämään tekonsa kanssa. Aivan sama.

Käyttäjä EronnutNainen kirjoittanut 01.04.2015 klo 12:17

Tessie, paljon jaksamista ja tsemppiä sinulle.
Olin samankaltaisessa tilanteessa aikoinaan. Selvisi, ex-mies oli pettänyt minua lähes suhteen alusta asti ja edellistä tyttöystäväänsä jo. Jouduin läpikäymään 12v liiton asiat ja julmana tosiasiana totesin, että minua oli höynäytetty varmaan koko ajan. Ex-mies väitti käyvänsä yksilöterapiassa asumuseron aikana, todellisuudessa kävi 6 kertaa - hämäsi minua että muka-kävi. Kai haklusi miellyttää minua, mutta omaa tahtoa muuttua ei kai ollut. Asumusero ja ositus kesti noin vuoden. Tuona aikana koin vain lisää pettymyksiä, vaikka ex olisi halunnut jatkaa, valheista ei tullut loppua koskaan. Oli vaikea alkaa epäilemään, kun oli luottanut miehen joka sanaan 12v. Tarkkailin häntä nyt hyvin, aloin näkemään suunkaaresta jo, koska valhe taas, lipsahti. Hän oli tottunut valehtelemaan minulle kaikessa, päivittäin, että oli kai helpompi päästää valhe suusta, vanhaan malliin, kuin kertoa, miten on. Tai jotain. En tiedä.

Otin välirikon, kun ero oli valmis, en ole sen koommin miestä kuunnellut.

En ole mikään neuvomaan teitä, näin kävi minulle. Sinulle toivotan tsemppiä, totta kai ihminen voi muuttua, jos haluaa. Mutta siis:jos miehelläsi on täysi pokerinaama valehdella, sekä sinulle että terapeutille yhtä aikaa, tuo pokka on hänen taitonsa kai yhä. Ole siis varovainen, tarkkailee naamaa ja punnitse itse jälkikäteen joka sana, oliko nyt totta.

En tänä päivänä tiedä, mistä oli kyse, exäni kohdalla. Mutta kirja Antti Heikkilä: Riippuvuus – valheiden verkko auttoi ymmärtämään jotenkin, joitakin menneestä.

Käyttäjä Tessie2 kirjoittanut 01.04.2015 klo 14:27

Minäkin olen miettinyt, että ehkä helpointa olisi lähteä ja aloittaa uusi elämä. Aluksi aioin niin tehdäkin. Nyt vain tuntuu, että olen aivan lamaantunut. Kolme kertaa olen jo sanonut miehelleni, että tämä on nyt tässä. Joka kerta olen pyörtänyt sanani, en ole kuitenkaan pystynyt toteuttamaan asiaa. Ehkä minua pitää kiinni tässä kaikessa se, että meillä oli kriisi jo usean vuoden ajan ennen pettämistä. Koetan näin jotenkin ymmärtää tapahtunutta, vaikken hyväksykään. En ollut tuolloin itsekään onnellinen liitossamme, harkitisin joskus eroa ja puhuinkin miehelleni siitä. Hän ei koskaan halunnut erota. Meillä ei pettämistä ole ollut muuten, entisessä liitossaan hän petti. Olen melko varma tästä, vaikka saattaa kuulostaa naivilta.

Kuitenkin...olen edelleen jalka oven välissä ja kahden vaiheilla. Tiedän, että päätös minun pitää tehdä itse. Tämä tuska on kova. Viimeksi tänään katselin kuvaani peilistä: olen ylirasittuneen, laihtuneen ja kurjan oloinen.

Onko kenelläkään selviytymistarinoita? Olisi kiva tietää, millaista yhdessäolo on vuosien jälkeen, kun tällaista tapahtuu? Keaton: tarinasi ei ollut rohkaiseva, en haluaisi päätyä tuohon. Olenkin ajatellut, että mikäli yhteiselomme jatkuu, sen pitää olla ikään kuin puhtaalta pöydältä aloitettu uusi liitto ja minun itseni ja mieheni on muututtava. Muutoin en suostu enää edes yrittämään.

Käyttäjä ASM kirjoittanut 01.04.2015 klo 15:13

Onko kenelläkään selviytymistarinoita? Olisi kiva tietää, millaista yhdessäolo on vuosien jälkeen, kun tällaista tapahtuu? Keaton: tarinasi ei ollut rohkaiseva, en haluaisi päätyä tuohon. Olenkin ajatellut, että mikäli yhteiselomme jatkuu, sen pitää olla ikään kuin puhtaalta pöydältä aloitettu uusi liitto ja minun itseni ja mieheni on muututtava. Muutoin en suostu enää edes yrittämään.

Selviytymistarinasta en tiedä, mutta hengissä ollaan🙂 Tarinaani voi lukea "Pettäminen, kriisi ja yhdessä jatkaminen" -otsikon alta. Syksyllä tulee tapahtuneesta kaksi vuotta. Enää en ajattele asiaa joka hetki, mutta päivittäin. Enää ei ole jatkuva pahaolo, mutta oli se pitkään. Välillä tuntui etten jaksa. Töissä kävin kyllä normaalista ja lasten + ystävien kanssa yritin olla "normaali". Eli täyttä teatteria. Sisällä oli paha olo. Välillä itkin, raivosin. Näin painajaisia, heräilin yöllä hiestä märkänä eli täyttä painajaista.

Mieheni lupasi lopettaa suhteen heti, mutta näin ei käynyt. Kerran hän lipsautti että "nämä täytyy hoitaa tyylikkäästi". Sitä en anna anteeksi. Hän näki, miten paha olo minulla oli ja sivusuhteen lopetus piti hoitaa tyylikkäästi. Hyvin ristiriitaiset tunteet siis edelleen vaikka näennäisesti menee hyvin.

Nyt mieheni sairastaa ja töissä on vaikeaa. En tiedä onko oikeasti vai kerjääkö vain sääliä. En siis luota enää juuri mihinkään. Varmaan säälin häntä, koska en voi häntä juuri nyt jättää. Henisesti olen valmis siihen. Kuten kirjoituksestanikin ilmenee, tunteet ovat hyivin sekavat. On elämä ennen ja jälkeen pettämisen. Olen kuitenkin onnellinen, että olen selvinnyt hengissä ja voin henkisesti hyvin - ainakin tällä hetkellä. Takapakkeja kuitenkin vielä tulee.

Mieheni kärsii myös. On häpeää tekoaan koska lapset ja useat läheiset tietävät hänen tekosistaan. Hän on esittänyt kaikille suuren moraalin omaavana ihmisenä. Hän on menettänyt kasvonsa eli ei ole helppoa hänelläkään. Täynee ajatella, että virheitä tekee jokainen ja minua nyt kohdeltiin näin. On tämä varmaan opettanutkin jotain. En kyllä voi kunnioittaa ihmisiä jotka tekevät toiselle ja varsinkin omalle vaimolle/miehelle näin. En kunnioita myöskään niitä, jotka lähtevät suhteeseen varatun kanssa.

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 03.04.2015 klo 13:54

Itsellä ei ehkä näin rajua oireilua ole ollut, mutta ennen kaikkea olen syvästi pettynyt.

Puhuimme aiheesta muutaman lauseen pienen tauon jälkeen (kun ei sitä jaksa koko aikaa vatkata ja vatvoa) ja kerroin ajatuksistani puolisoani kohtaan: ne ovat todella ristiriitaiset. Osa minusta haluaisi vain unohtaa ja jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta sitten taas arkirealismi: olen pitänyt vaimoani myös parhaana ystävänäni koko yhdessäolomme ajan ja kun sanoin sen ääneen niin tajusin saman tien miten absurdilta koko ajatus nyt kuulostaa.

Olen menettänyt luottamuksen lisäksi myös parhaan ystäväni ja se tuntuu todella pahalta. Koska kylmästi ajateltuna; ei kukaan tekisi ystävälleen (puoliso/tyttö-/poikakaverilleni etc. vastaavalle) mitään niin kylmän laskelmoivaa ja välinpitämättömän itsekästä ystävän selkän takana kuin minulle (ja muille petetyille) tehtiin. Se on niin julma teko, että ystävä-sanan käyttö menee saman tien banniin. Ne kaksi asiaa eivät mahdu samaan lauseeseen.

Huomasin muuten, että vaimon puhelin oli mennyt kuukauden jälkeen taas takaisin numerokoodin taakse. Totaali-avoimuutta kestikin kuukauden ja kohta varmaan taas pelataan jotain tekstiviestipeliä selän takana (kyynisesti ajateltuna). Oma tila pitää olla ja pitää olla myös mahdollisuus käydä luottamuksellisia keskusteluja omien kavereiden kanssa ja sieltä päin voi tulla myös vaikeita asioita jotka eivät minulle kuulu. Ymmärrän sen. Mutta ensireaktio oli: taas tätä...

Käyttäjä Opaque kirjoittanut 04.04.2015 klo 23:48

Rankkoja tarinoita! Ajattelisin että jäämisen ja lähtemisen välillä vaiheilevien kannattaisi esittää itselleen seuraava kysymys: Haluanko elää juuri tämän ihmisen rinnalla? Valitsipa kumman vaihtoehdon tahansa, niin alussa tulee olemaan rankkaa. Asiaa on työstettävä tavalla tai toisella, eikä ammattiapukaan ole pahitteeksi. Jos parisuhteeseen haluaa jäädä, niin tärkeää on pystyä aloittamaan ihan alusta, menneitä vatvomatta. Tällä en tarkoita että ikävät kokemukset pitäisi unohtaa, mutta niitä ei saa käyttää toista vastaan. Ja luottamus on jotenkin pystyttävä rakentamaan uudelleen. Jos taas päättää jatkaa matkaansa yksin, niin itselleen on keksittävä niin paljon mielekästä tekemistä, että menneiden miettimiselle ei jää liikaa aikaa. Elämän tarkoitus on löydettävä muusta kuin parisuhteesta, ja se voi pitkään toisen ihmisen kanssa eläneelle olla vaikeaa, vaan ei mahdotonta.

Käyttäjä Black Heart kirjoittanut 06.04.2015 klo 18:55

Olen samassa tilanteessa Tessien kanssa.Kihlattuni jäi kiinni marraskuussa pettämisestä.Asiaa on vatkattu todellakin ja paljon,kävimme myös erillään terapiassa,josta olikin hetkellinen apu.Mies ymmärsi kuinka uskottomuus voi todella murskata toisen ja kaiken.Hän kun ajatteli,että minä liiottelen tunteissani.Peilikuvani täsmää aikaisempaan:väsynyt,laihtunut ja ilo on kaikonnut ennen niin nauravista silmistä.Omituisinta on se,että kuvittelin olevani niin kova kimuli,ettei mua yksikään jannu nujerra.Mutta niin vaan kävi,47 vuotiaalle!Pettäminen ei kestänyt kauaa;kk tai jotain sinnepäin.Mutta viestejä vaihdeltiin kirjaimellisesti selkäni takana.Myös intiimejä kuva viestejä.Mieheni kerkisi tapaamaan myös naisen lapsen ja luonnollisesti mikään ei merkinnyt mitään.Asumme viikot eri kaupungeissa,mikä tekee tästä helvetistä vielä tulisemman.En luota tippaakaan.Hetkeäkään.Haluaisin jättää hänet,mutta mikä hitto tässä pitää pintansa,kun en pysty siihen.5kk eikä päivääkään ilman ajatusta kaikesta valehtelusta ym.Itku pääsee vähintään viikottain.Vaikka ruokakaupassa.Se tunne kun ei kysele aikaa eikä paikkaa.Terapeutti sanoi,että alle 6 kk:n turha toivoakkaan parempaa.Voi luoja,ja vasta 5kk mennyt.Noh,10kg on tippunut,joten jos jotain pahaa ni pikkasen hyvääkin😉Ainoa millä koitan valaa uskoa miehen haluun jatkaa on se,että hän kävi erikseen pyytämässä anteeksi läheisiltäni(vanhemmiltani sekä lapseltani) ja kertoi itse omille lapsilleen ja sukulaisilleen.Olen koittanut ajatella,että sitä ei turhaan tekisi,menisi lakki kourassa kohtaamaan häntä vihaavia ihmisiä.Noh,päivä kerrallaan,mutta tippaakaan en luota siihen.Ja sehän tästä vaikeeta tekeekin.Zemppiä Tessielle,olen hengessä mukana!!!!💪👍

Käyttäjä AJo kirjoittanut 07.04.2015 klo 03:05

Tessie2 kirjoitti 31.3.2015 20:8

Minussa elää kuitenkin jollain tasolla toivo, että mieheni muuttuisi...

Hän jopa myöntää, että hänessä on jotakin vialla, koska on toistanut saman virheen jo kerran. Hän vakuuttaa, että pystyy nyt vihdoin muuttumaan...

Punnitse ratkaisuasi tovi vaikka joidenkin viikkojen asumuserossa huolella. Mutta älä perusta ratkaisuasi siihen että mies muuttuu. Voi olla karusti todettu, mutta sellainen on etenkin naisille tyypillinen lähtökohta, että kyllä minä sen pettäjän sittenkin saan vielä muuttumaan. Noin toistuvasti pettänyt ja rankasti valehdellut ei mitenkään todennäköisesti muutu myöhemmällä iällään. Kysymys kuuluu siis kylmästi, että kumpaan vaihtoehtoon olet valmiimpi: eroon (+ yritys unohtaa hänet) vai olemaan yksi hänen naisistaan (+ tapahtuneiden ja tulevien pettämisten läpikäyminen). Maalaan eteesi karut vaihtoehdot, mutta en juuri muuta näe 😟

Pitkässä liitossani vaimolla oli pariin kertaan toinen mies, vaikka vaimo itse aiemmin vannotti minua kovasti olemasta koskaan suhteessa epärehellinen. Vaimo tuli myös sivusuhteessaan petetyksi. Kyynisesti voi sanoa että valehtelija sai maistaa omaa lääkettään, kun kohtasi taitavamman valehtelijan ☹️

Käyttäjä Beren kirjoittanut 07.04.2015 klo 09:23

AJo, millainen oma tilanteesi on vai voiko sen lukea jostain ketjusta?

Käyttäjä Tessie2 kirjoittanut 07.04.2015 klo 11:34

Black heart: toivon sinullekin voimia! Tämä tuska on jotain kamalaa ja muuttaa muotoaan. Tällä hetkellä olen jotenkin lamaantunut, varmaan masentunut. Niin kuin sinäkin sanoit: ilo on kadonnut silmäkulmista. Miten joku saattaa tuottaa puolisolleen tällaisen tuskan? Luulen,ettei tätä tunnetta ymmärrä kukaan sellainen, joka ei ole sitä läpikäynyt. Tänä aamuna herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että voi... miksi taas pitää herätä?

Tuosta ihmisen muuttumisesta olen kuitenkin eri mieltä. Ihminen pystyy siihen, eivät toki kaikki. Tiedän esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat olleet pohjalla esim. alkoholismin takia tai pettäneet puolisoaan, lyöneet, jne.. Jossain vaiheessa tällainen ihminen vain tajuaa oman tilansa ja lopettaa. Tosin tähän muutokseen vaaditaan useimmiten paljon työtä ja siihen on oltava halu ja valmius... En silti tiedä, pystyykö mieheni tähän...hän vannoo pystyvänsä. Ja pääsenkö itse näiden loukkausten yli? Katselen maailmaa ympärilläni jotenkin ihan eri silmin, kaikki näyttäytyy minulle ihan erilaisena kuin ennen. Kaikki on muuttunut, myös asiat, jotka eivät liity pettämiseen...Tuntuuko teistä muista tältä? Se on jotenkin outo tunne ja vaikea selittää.

Käymme nyt tunnekeskeisessä pariterapiassa ja terapeutin mukaan mieheni pystyisi muutokseen ja on jo aloittnut sillä tiellä, mutta minun itse on tehtävä päätös siitä, uskallanko ottaa riskin. Ja lisäksi olisi tietysti päästävä tapahtuneiden yli. Ehkä pahinta on se, että arvostukseni miestäni kohtaan on miltei kadonnut. Halveksin häntä jossakin määrin, ja nyt pikku hiljaa myös tuota toista naista. Olen jopa pyytänyt, että mieheni aloittaisi uudelleen suhteen tuon naisen kanssa (minun olisi helpompi irtautua tästä suhteesta), koska he mielestäni olisivat oiva pari. Molemmat yhtä itsekkäitä: viis muista, kunhan meillä on kivaa!!! Mieheni ei sitä halua, hän haluaisi unohtaa koko naisen (omien sanojensa mukaan). Niin kuin ASM totesi omasta miehestään, myös minun mieheni vaikutti muiden silmissä aina suoraselkäiseltä, korkean moraalin omaavalta. Nyt kunnioitus häntä kohtaan on minimissä paitsi minun, myös monen muun ihmisen silmissä.

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 07.04.2015 klo 12:14

Itse mietin, että toipumisessa tärkeintä olisi vain päästä itse asiasta yli. Ei nyt sillä, että pettäjä pääsisi livahtamaan kuin koira veräjästä, mutta niin ettei vanhoja asioita vatvottaisi vuosien kuluttua uudelleen ja uudelleen. Ei se pettäjäkään pääse silloin aloittamaan uutta elämäänsä ikinä kun joutuu luimistelemaan kuin häpeävä koira pöydän alla. Tosin ovatpahan kohtalonsa ansainneet, mutta auttaako tämä aidosti petytyn ylipääsyä tapahtuneesta?

Kyllä, itseäni ottaa päähän aivan suunnattomasti vaimoni kikkailut selkäni takana. Ja ei, en luota pätkääkään yhteenkään vakuutteluun siitä, että säätämiset loppuvat ja keskittyy vain minuun jatkossa. Olen kuullut nämä liirumlaarumit kolmesti (tahi neljästi, kuka näitä enää laskee) aiemmin.

Luottamus tulee takaisin vain ajan kanssa. Itselläni on ollut muutama päivä tietämisen jälkeen että illalla havahtunut siihen etteipä asia ole tullut mieleen. Sitten se onkin yöllä aamuun saakka mielessä ja väsyneenä töihin. Se toisaalta voi tulla puistossa mieleen lasten kanssa meuhatessa tai ihan vain vanhoja kuvia selatessa... Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitä ei voi ennalta tietää. Ärsyttävää.

Olen huomannut, että itse pääsen asiasta ohi parhaiten kun suunnittelen yksityiskohtaisesti tulevaa elämääni ilman puolisoani. Miten järjestän elämiseni, mistä löytyisi asunto, mahdollinen ositus ja niin edelleen. Pystyn kuvittelemaan pystyväni täysin itsenäiseen elämään. Mikä estää minua toteuttamasta suunnitelmaani, on lastenetu ja taloudellinen realismi. Lapset ajavat kaiken muun paskan edelle tällä hetkellä. Kannan vastuuni isänä, mutta 10-15 vuoden kuluttua... Silloin saan vielä niin halutessani kostoni ja kun lähden, niin se on vain nimi papereihin ja se oli siinä. Takaisin en aio vilkaistakaan. Tämä on surullista, mutta näin tunnen voimaantuvani.

Jatkossa ylipäätänsä olen jo päättänyt etten tule päästämään ketään ihmistä niin lähelleni kuin olen puolisoni aikoinaan päästänyt. En puolisoani, en ketään. Näin varmistan sen, etten tule enää ikinä pettymään keneenkään. En edes halua kenenkään olevan kiinnostunut itsestäni, jotta olisin vapaa ja turvassa.

Ylipäätänsä tällä hetkellä olisi hyvä osata voida keskittää tekemistään johonkin asiaan joka on joskus kiinnostanut, mutta toisaalta tällä hetkellä koen että se onkin aivan sama. Vaikka kuolisin huomispäivänä, niin en osaisi olla ajatuksen tasolla ollenkaan pahoillani asiasta. Onko se sitten masennusta, niin aika pitkälle herttaisen yhdentekevää.

Käyttäjä Beren kirjoittanut 07.04.2015 klo 12:55

Keaton, onhan se tyypillistä, että rankat pettymykset vievät elämänhalun ja ilon elämästä. Sanot, että lapset menevät kaiken muun edelle, vaikuttavat menevän myös itsesi edelle. Lapsille on parempi isä kun huolehtii itsestään, myös omasta elämänilosta. Happinaamarikin laitetaan ensin itselle ja sen jälkeen lapselle. Älä anna kyynisyyden voittaa.

Taitaa täällä olla petetyillä aika yleisenä ja yhteisenä kokemuksena tuo elämänilon katoaminen. Miten sen elämänilon löytää, onkin jo vaikeampi kysymys. Itse olen huomannut, että apua on ollut ainakin itseä kiinnostavista projekteista tai suunnitelmista, ystävien tapaamisesta, liikunnasta sekä mukavista hetkistä lasten kanssa.

Toivottavasti saitte ladattua akkuja pääsiäisen aikana.

Käyttäjä Black Heart kirjoittanut 07.04.2015 klo 13:19

Kiitos Tessie; olemme nähtävästi samassa jamassa molemmat! Ja tuntuu kuin lukisin omia ajatuksiani; arvostus miestä kohtaa täysin nolla. Minäkin luulin olevani rehdin suomalaisen miehen kanssa, mutta pah! Yks pahimmista asioista on se, että minäkin näen kaiken nyt eri silmin. Mieleen on tullut vanhoja asioita, joista nyt näen vaan mahdollisen valheen tai vain negatiivisen sävyn. Ei ole enää tunnetta ihanasta yhteisestä menneisyydestä ilon hetkineen, vaan kaikki tapahtumat, joita olen ennen ajatellut positiivisuuden kautta; jotkut pienet epäilyksen poikaset, ovat nyt saaneet epäilyksen varjon päällensä. Ei niin, että alkisin niitä vanhoja tonkimaan; tiedä mitä sieltä löytyisi, mutta kaikki vaan tuntuu valheelta. Sen se tekee kun luottaa toiseen, niinkuin kunnollinen, normaali ihminen tekee.
Ja minäkin toivon, että mieheni tekisi sen uudelleen, ihan sama kenen kanssa, koska silloin ei enää todellakaan tarvitse käydä tätä helvettiä läpi. Eikä menettää yöunia. Asia on sillä selvä. Tosin, kun kerran jää kiinni, sitä vramasti oppii keinot, jolla peittää jälkensä hiukan paremmin, mutta uskon edelleen siihen että paha saa palkkansa, tavalla tai toisella. Eihän ketään voi vahtia 24/7, joten jos ihminen haluaa pettää, se pystyy siihen kyllä, mutta kun tilannetta ei seuraa haukan lailla, ote lipsuu ja varmasti tekee virheen itse tai vastapuoli on yhetydessä, kuten näyttää olevan yleinen käytäntö 😉 Meillä on Tessie paljon yhteistä. Ja kumma, kuinka helpottaa (vaikken missään nimessä kenellekkään tätä toivo!!!!!), että muillekkin voi käydä näin. Koska tämän iskiessä omalle kohdalle, se tunne, kuinka itsessä on vain vikaa ja kuinka tähän on voitu päätyä..jnejne... se tunne on sanoinkuvamaaton ja vie itsetunnon hetkessä pohjamutiin. Vertsitukiryhmä siis kokoontuu 🙂
Niin, sinä kyllä pyysit alunperin euvoja, kuinka tästä selvitään vai selvitäänkö... Se me saadaan huomata ajan kanssa... Itse olen päättänyt sen terapeutin puolivuotis jakson kyllä katsoa ja saatanhan olla tässä vielä loppu vuodenkin, mutta jossain vaiheessa, jos tästä ei yli päästä, on pakko luovuttaa; jossain sarjassa käytettiin mielestäni loistavaa lausetta (taisi olla muuten sinkkuelämää..), kun tilanne oli sama, nainen epäili miehen pettävän häntä joka ikisessä käänteessä, että: rakastan sinua, mutta rakastan itseäni vielä enemmän. Niin sen kuuluu mennä ja jos oman itsen arvostus alkaa horjumaan, ei ole kuin yksi ratkaisu. Sen aika ei vaan ole vielä; nyt voi ainakin sanoa, että olemme yrittäneet!