Hei,
alla minun (meidän) tarina.
Olemme olleet naimisissa reilu 20 vuotta ja teini-ikäisiä lapsia on kolme.
Ensimmäiset n. 7-10 vuotta meni hyvin, mutta vaikeudet alkoivat kasaantumaan ja halusin eroa. Puoliso ei tätä ottanut kuuleviin korviinsa, vaan sanoi, että ”höpöhöpö”.
Jossain kohtaa sitten ihastuin työkaveriin ja meillä oli harvakseltaan (lähinnä pikkujouluissa, yms. bileissä ja näiden jälkeen) pientä säpinää (pahimmillaan suutelua). Tätä jatkui pari vuotta, kunnes sitten erään kerran menimme mielestämme liian pitkälle (lähes yhdyntään) ja sovimme, että minä selvitän asiani ensin ja sitten katsotaaan missä mennään. Vaikeaahan sen suhteen lopettaminen ja unohtaminen oli, kun oltiin samassa työpaikassa ja ihastuneita, joten vaihdoin sitten työpaikkaa. Ja ihastuminen unohtui, myöhemmin myös hän aloitti suhteen tahollaan.
Aikaa kului ja eroaikeet poistuivat, olin haudannut, ”unohtanut” salasuhteen ja taas oli hyviä vuosia. Sitten sattuneesta syystä (ystävän pettämiskuvioita selvitellessä) vanha pettäminen alkoi painamaan mieltä ja oli erittäin paska olo. Yritin taas haudata sen jonnekin syvälle, mutta en onnistunut siinä – joten päätin kertoa siitä puolisolleni n. 6-7 vuotta oman salasuhteeni päättymisen jälkeen.
Ennen kertomista olin lukenut aiheesta melko paljon ja valmistauduin valtavaan selvittelyyn ja myös eroon, jota en missään nimessä halunnut. Pelotti, mutta kerroin. Puoliso itkä tirautti vähän. Kysyi jokusen tarkentavan kysymyksen. Itki hieman ehkä seuraavana päivänäkin ja viikon verran taisi olla hieman apea. Mutta sitten se oli kutakuinkin siinä, pl. muutaman kerran tapahtunut ikävä ”flashback”. En käsittänyt. Olin varautunut helvettiin, olin aivan paskana sisältä – ja sitten pääsinkin lähes kuin koira veräjästä. Minä taisin olla tapahtuneesta enemmän rikki kuin puolisoni…
Pari vuotta sitten (ja 5-7 vuotta paljastukseni jälkeen) suhteemme alkoi taas näivettymään. Viime vuonna mietin että miten tätä tällaista jaksaa? Päätimme syksyllä mennä pariterapiaa, jossa sanottiin, että teillähän näyttää kaikki olevan hyvin pl. näitä muutamia kitkaa aiheuttavia asioita. Vaikutti siltä, että terapia ei jatkuisi, kunnes puoliso pudotti pommin: hänellä on ollut 1,5 – 2 vuotta ihastuminen, salasuhde työkaverinsa kanssa, joista viimeisen vuoden ajan myös yhdyntää (mutta ei montaa kertaa).
Puolisoni salasuhde oli päättynyt viime syksynä, oli kuulema yrittänyt lopettaa sen moneen kertaan, mutta aina vain retkahtanut uudelleen viikkojen tai kuukausien paussien jälkeen. Pettäjäkumppanin (joka on myös tahollaan naimisissa ja lapsia) mukaan puolisoni on parasta mitä hänelle on ikinä tapahtunut ihmissuhderintamalla ja halusi aloittaa puolisoni kanssa kaiken alusta. Puolisoni halusi kuitenkin kuulema kertoa minulle ja yrittää parantaa meidän suhdetta vielä rehelliseltä pohjalta, kerrottuaan ensin kaiken. Tosin myös silmukka kiristyi hänen ympärillään, sillä asia oli päässyt useamman tietoisuuteen ja myös eräs vanha tuttuni oli heidät ehkä nähnyt (soitin myöhemmin ja ei ollut kuulema huomannut mitään lenkkeillessään). Joten paha sanoa kuinka paljon ulkoinen paine vaikutti kertomiseen. Puolisoni oli myös sanonut pettäjäkumppanilleen: ”tekisi mieli sanoa, että odota mua – mutta en voi sellaista sanoa, vaan yrittää kasata omaa avioliittoani” – koen tämän niin, että tavallaan hän myös sanoikin niin, mutta kiertoilmauksena, peitellysti (ja samoinhan mekin tavallaan sovimme oman salasuhteeni lopussa).
Suhteen paljastumisesta on nyt puolisen vuotta. Ensimmäisen viikon, viikot olin aivan paskana, mistään ei meinannut tulla mitään. Puoliso oli pahoillaan vain aiheuttamastaan mielipahasta. Ei osannut olla pahoillaan suhteesta, kun se oli niin ihana ja hän oli edelleen ihastuneena pettäjäkumppaniinsa. Minua kohtaan ei kuulema tuntenut juuri mitään. Tai sitten ei tuntenut mitään ketään kohtaan. Asiaa puitiin, pariterapiaa jatkettiin. Pahn myrsky hellitti. Puoliso alkoi olemaan pahoillaan myös seksistä (ei se ollut kuulema niin iso juttu). Vaikka toisaalta kuin luin heidän viestittelyään, niin kovin olivat taivaisiin asti ylistäneet toisiaan – mutta sellaistahan se on, jos on korviaan myöten ihastunut.
Nyt viime viikkoina, puolisen vuotta paljastumisen jälkeen, tilanne on kai tasaantunut entisestään. Minulla tunteet menevät edelleen vuoristorataa (tämä suhde pannaan kuntoon/ei tästä paskasta mitään tule), mutta ei niin voimakkaasti, esim. vihan tunteita ei ole ollut vähään aikaan ja kostonhalu on vähentynyt. Puolisolla menee edelleen tasaisemmin, vaikka on hänelläkin ilmeisesti ollut vaikeita jaksoa (ei vain näy ulospäin niin hyvin). Hän on aina ollut se ”jatkuvasti iloinen, hyväntuulinen ja hymyilevä”, etenkin muiden ihmisten mielestä. Vasta viime aikoina hän on ollut pahoillaan kaikesta, myös siitä suhteestaan ja kaikesta siinä. Ihastuksen tunteita ei ole kuulema juurikaan ole oikein mihinkään suuntaan, enemmänkin turta; vaikka joskus on lämpimiä tunteita, välittämistä minua kohtaan: ”ei rakasta, mutta haluaa rakastaa”. Muuta selitystä ei ole osannut antaa kuin meidän suhteessa meni huonosti ja ihastuin.
Tavallaan asetelmat ovat samat kuin oman pettämiseni kanssa: minä kärsin, selvittelen asioita (esim. lukemalla nettiä ja kirjallisuutta), puoliso ei juurikaan lue aiheesta vaan aika menee muuhun (harrastuksiin, sosiaaliseen mediaan). Toki puoliso on jutellut, selvitellyt ja puinut asioita kiitettävästi – vaikkakaan nyt enää ei halua, suostu palaamaan pettämiskuvioonsa, koska; ”se on käyty jo monta kertaa läpi eikä vie tätä eteenpäin”. Ehkä se on totta. Ehkä se pitää jättää taakse vaikka minun tekee mieli sitä vatvoa – eihän sitä saa tekemättömäksi. Ja liika vatvominen varmaan pitää kiinni tapahtuneessa ja katkeruudessa – mutta mikä on liikaa?
Konkreettista edistystäkin on ollut: puoliso vaihtaa kohta työpaikkaa ja lopetti Facebook-ystävyyden (oli vielä pitkin kevättä katsellut ajoittain pettäjäkumppaninsa sivuja (tämäkin paljastui ristikuulustelun jälkeen)), teemme enemmän asioita yhdessä nykyään, mikä on yleensä mukavaa. Läheisyyttä on ja se tuntuu mukavalta, myös seksiä on ollut koko ajan – ja ehkä vähän useammin kuin ennen pettämisen paljastumista. Hyviä hetkiä, päiviä on ollut – nämä auttavat jaksamaan.
Ikävä puoli on se, että esim. työpaikan vaihto ja fb-ystävyyden katkaisu tapahtui lähinnä painostukseni takia eikä moni muukaan suhdetta mielestäni edistävä asia tapahdu puolison omasta aloitteesta vaan pyytämällä tai minun aloitteestani. Puolisollani ja pettäjäkumppanillaan on aika samanlaiset kiinnostuksen kohteet, joten pettäjäkumppani ”seurasi” puolisoani kahteen ”harrastekerhoon”, joista toisen jäsen minäkin olen – ja kohta varmaan toisenkin. Tuntuu erittäin epämiellyttävältä, että jos ja kun he sattuvat kohtaamaa näiden harrasteiden parissa ja joka kerta kun menen ko. harrasteeseen, niin mietityttää josko minä kohtaan tuon pettäjäkumppanin siellä.
Puitavaa on vielä paljon, onneksi on ystäviä, joiden kanssa olen jutellut ja puolisokin suostuu asiaa käsittelemään. Ymmärrän kyllä, että monelle tulee ajatus sai ansionsa mukaan. Ja niinhän se varmaan osittainkin onkin – vaikka oma pettäminen tuntuu amatöörien puuhastelulta verrattunan puolison järjestelmälliseen, laajempaan ja syvempään pettämiseen. Mutta eivät kai nämä asiat voi ikinä mennä tasan.
Tulipas paljon tekstiä, mutta ehkä tämä tarina ja taustoitus saa riittää tällä kertaa.
Katsotaan miten kirjoittaminen täällä mahdollisesti jatkuu. Kysykää ja komentoikaa, niin vastaan parhaani mukaan.
Hei KasKas,
Tuo, että jätetään pettäminen taakse tai jatketaan asian käsittelyä pitkään, on vaikea kysymys. Yleensä petetyllä on tarve käsitellä asiaa pitkään, tarve voida palata pettämiseen aina välillä, ehkä lyhyestikin ja saada vähän ymmärrystä. Pettäjä tyypillisesti pyrkisi nopeasti siirtäisi asian taakse ja yrittäisi unohtaa.
Ihmiset ja pettämisen aiheuttamat traumat ovat erilaisia. Jotkut terapeutit painottavat enemmän sitä, että jossain vaiheessa pitää yrittää vain siirtyä eteen päin ja toiset painottavat enemmän sitä, että petetyllä tulee olla mahdollisuus uskottomuuden käsittelyyn niin pitkään kuin siltä tuntuu. Mielestäni tässä tasapainoillaan pettäjän ja petetyn tarpeilla. Jos lähdetään siitä, että puoliso ei voi, eikä jaksa olla pitkään terapeuttina, painottuu asian yli pääseminen. Jos painotetaan enemmän sitä, että pettäjä on vastuussa tilanteesta, on hänen jaksettava myös yrittää korjata tilannetta ja jaksettava käsitellä uskottomuutta kun petetty sitä kaipaa.
Petetyksi tuleminen aiheuttaa usein pitkäaikaisen trauman, jolle on tyypillistä, että kriisivaihe voi mennä aika nopeastikin ohi. Kun pahin mylläkkä on selvitetty, puolisot voivat tuntea voimakasta yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, kun ovat voittaneet kriisin ja löytäneet toisensa. Parisuhde ei kuitenkaan palaa entiselleen ja petetty joutuu toistuvasti, ehkä hyvinkin pienien uskottomuudesta muistuttavien syiden takia, trauman valtaan. Traumaa parantaa ajan kanssa ymmärtävä puoliso, joka jaksaa käsitellä asiaa.
Aika moni pariskunta eroaa parin kolmen vuoden päästä pettämisestä, kun puolisot eivät löydä yhteistä säveltä siinä, miten käsitellä pettämistä ja miten rakentaa parisuhde uudelta pohjalta. Ne jotka ovat eronneet, ovat tyypillisesti tyytyväisempiä kuin ne jotka sinnittelevät parisuhteessa. Aika pääsee paremmin parantamaan traumaa, kun ei tarvitse kohdata sellaista pettäjää joka ei osaa tulla vastaan.
Terapeutit muistuttavat, että pettäminen voi johtaa entistä parempaan parisuhteeseen, jos puolisot oppivat uudella tavalla keskustelemaan ja löytävät toisensa uudella tasolla vaikeuksien kautta. Puolisot voivat oppia laajemmin ymmärtämään itseään ja puolisoaan. Nähdäkseni se, että pettämisen kautta saa rakennettua paremman parisuhteen, vaatii kyllä paljon aikaa, energiaa, työtä ja rakkautta. Tai sitten aika, energia ja työ mahdollistavat sen rakkauden.
Omalla kohdallani en osaa vielä kahden ja puolen vuoden päästä sanoa miten kokonaisuudessaan kävi, paraniko suhteemme vai huononiko se. Parisuhteemme on erilainen, ymmärrämme laajemmin toisiamme mutta emme edelleenkään osaa kovin hyvin keskustella vaikeista asioista. Ehkä myötätuntoa on enemmän, ymmärrämme toisen sielunelämää paremmin. Samalla paikoittaisen ruusunpunaisen usvan takaa on paljastunut lisää kerrostumia ja tummempia sävyjä. Oma traumani ei tunnu hallitsevalta, se ei enää tunnu määrittelevän minua mutta se on selkeästi osa minua ja me emme ole vaimoni kanssa samalla aaltopituudella asian kanssa. En voi pitää vaimoani kunnolla sielunkumppaninani. Ehkä aikoinani pidin enemmän mutta väärin perustein. Ainakin vielä on painolastia jossa meillä on omat sisäiset maailmamme jotka eivät osaa avoimesti kommunikoida. En usko, että tämä tulee koskaan kunnolla muuttumaankaan. Kun jonkun lukon avaa, tuntuu, että sen takana on vain lisää vahvempia lukkoja. Sielunsa ja mielensä avaaminen puolin ja toisin on vaikeampaa kuin koskaan osasin kuvitella. Joskus kuvittelin jotenkin niin, että pikku salaisuutensa voisi vaikka kertoakin mutta ei vain ole tullut kertoneeksi. Kyse onkin kokonaisesta salatusta mielestä, johon itsekin on vasta tutustumassa.
Hei Beren,
ja kiitos vastauksestasi! Samoja asioita näemmä pohdimme.
Kuukauden verran on kulunut edellisestä kirjoituksestani, joten mitään oleellista muutosta ei ole tapahtunut paitsi se, että viimeiset pari viikkoa olen ollut aika ok, sinut pettämisen kanssa eikä se ole vaivannut juurikaan.
Tämä tapahtui välittömästi viimeisen ison suuttumiseni (vihan purkauksen) jälkeen, josta olin silloin heti pahoillani ko. iltana ja edelleen seuraavan aamunakin. Jotenkin olin aiemmin kuvitellut vihan ja suuttumuksen tunteiden olleen taaksejäänyttä - mutta näin ei näköjään ollutkaan. Suuttumus syntyi, kun puhuimme läheltä liippaavasta aiheesta (toisesta pariskunnasta) ja mieleeni tuli parin vuoden takaiset valtavat kelpaamattomuuden tunteet: miksi en kelpaa puolisolleni, mikä minussa on vikana? - ja nyt tietenkin on selvinnyt miksi en ole kelvannut: joku toinen on ollut kiinnostavampi ja houkuttelevampi. Miten tällaisesta pääsee ikinä yli? Aikako parantaa kaikki haavat?
Lisäksi uutta tai tarkentavaa tietoa on tullut, lähinnä heidän seksielämästään: Pettäjien yhdyntöjen määrän piti olla alle 10, ehkä 6, mutta nyt vastaus on muuttunut: jotain 20, ehkä 17 ehkä 23 - en halua muistella - aikamoinen ero, sanoisin. Tämä tietenkin on vaivannut, jotenkin tuntuu (tai ainakin tuntui), että 6-10 on helpompi antaa anteeksi kuin 17-23. Ja kun samalla tuntuu, että tuo 17-23 on tietenkin vaikuttanut silloin salasuhteen aikana myös meidän keskinäisiin rakastelukertoihin - mikä lienee luonnollinen seuraus, että kotona ei enää ole tarvetta seksille, kun sitä sai muualla.
Kesäloma meni ok - ehkäpä jopa erittäin hyvin - olosuhteisiin nähden. Teimme perheenä kivoja juttuja ja lisäksi olimme puolison kanssa kahdestaan hienolla reissulla vajaa pari viikkoa ja jonka puolivälissä tapahtui em. purkaus. Reissu oli siis kummankin mielestä hieno, vaikka pettämistä vatvottiin alkupuoliskolla.
Tylsää on myös, että puolisoni ei ole edelleenkään oma-aloitteisesti, vapaaehtoisesti pahoitellut tai pyytänyt anteeksi tapahtunutta. Tämä tapahtuu ainoastaan silloin, kun minulla on paha ole, mutta ei edes joka kerta. Eli vain pyydettäessä. Panee miettimään onko hän oikeasti, sisimmässään pahoillaan - tai miettiikö hän edes asiaa. Toisaalta hän on niin paljon, lähes jatkuvasti menossa, ettei ehkä ehdi pysähtymään ja miettimään. Esim. tällä viikolla ollut poissa harrastuksissaan ma, ke illat sekä pe-su kokonaan. Parin viikon päästä ke-su, siitä kk eteenpäin ti-su/ma ja syyskuun loppuun mennessä on tiedossa ainakin vielä pari perinteistä viikonloppumenoa kavereiden kanssa, joiden ajankohtaa ei ole vielä sovittu sekä mahdolliset harrastemenot viikolla. En tiedä onko tämä vähän vai paljon...
Ja en tarkoita, että omia menoja ei saisi olla - onhan niitä itsellänikin. Tuohon ajanjaksoon mahtuu kaksi omaa viikonloppumenoa (joista toisen piti olla yhteinen, mutta puoliso sotki aikataulunsa ja on muualla) sekä 1-2 iltamenoa kullekin viikolle. Mutta toisaalta, jos järjestäisin itselleni yhtä paljon menoja kuin puolisollani on, niin emmehän me ehtisi juurikaan viettää aikaa yhdessä - eritoten, jos olisi suotavaa, että jompikumpi aikuisista olisi kotona viikonloppuisin (ja iltaisin).
Eli kuinka paljon pariskuntien pitäisi viettää aikaa yhdessä? Erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun parisuhdetta olisi tarkoitus rakentaa uudestaan ja parantaa entisestään? Ja miksi haluaisin olla parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla ei liiemmälti ole aikaa minulle? Toki tiedän, että hän elää hetkessä ja innostuu helposti - on viettien vallassa eikä pysty luopumaan mistään (paitsi meidän yhteisestä ajasta) vaan kaikki on saatava, seurauksista huolimatta. Salasuhde, harrastukset - kaikkea näitä oli tai on saatava ja paljon. Ei ole aikaa pysähtyä ja jäädä pohtimaan (esim. tätä tilannetta) ja kun ei edes suorita yksin vaan yleensä seurassa, niin ei ole aikaa ja mahdollisuuksia omille ajatuksilleen. Onni on saatava suorittamisesta, usein muualta kuin kotoa tai parisuhteesta. Ja jos pyytää huomiota, niin heti se ahdistaa ja tulee syytös painostamisesta. Itse ajattelen, että kyse on puolisoni kohdalla oikeutuksen tunnelukosta. Tai ehkä minun on vähennettävä odotuksia ja keskittymään vain omiin asioihin ja menoihin sekä sitten opittava arvostamaan niitä hetkiä kun satumme olemaan yhdessä? Pariteraupettimme ja muutama muukin on sanonut, että olette kummatkin (lähes hengästyttävän) aktiivisia, mutta puolisoni melkein hyperaktiivinen.
Vaikka pettäminen ei siis nyt ole pariin viikkoon painanut, niin mieltä askarruttaa tulevaisuus: haluanko elää tämän ihmisen kanssa? Vaikka pystyisin antamaan anteeksi, niin oppiiko puolisoni enää rakastamaan minua? Voiko meistä tulla sielunkumppaneita - ja jos ei, niin riittääkö se mitä jää jäljelle? Riittääkö esim. asuinkumppanuus, jossa joskus tehdään jotain yhdessä ja harrastetaan seksiä ehkä kerran viikossa tai vähän harvemmin? Ja lopuksi: onko tämä rakkaus, jota nyt tunnen puolisoani kohtaan vain jonkinlainen ohimenevä hätähuuto, takertuminen, joka menee kohta ohi - eritysesti kun vastarakkautta ei nyt tule? Eli pitkälti samoja asioita, joita sinäkin, Beren, pohdiskelet yllä.
Mutta ilmeisesti aikaa pitää antaa ja löytää malttia ja kärsivällisyyttä odottaa ja halua antaa anteeksi, jo pelkästään itseni takia.
Voi että näistä viesteistä tulee pitkiä sellaista se kai on kun tyhjentää päänsä.