Tiedän varsin hyvin miltä sinusta tuntuu, sillä olen itse kokenut saman.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, josta naimisissa 12. Kun olimme olleet naimisissa reilu 9 vuotta, mieheni rakastui toiseen naiseen ja tätä suhdetta oli kestänyt puolen vuoden ajan ennenkuin sain selville mitä selkäni takana puuhataan.

Järkytys oli suuri, sillä en ikinä olisi voinut miehestäni sellaista uskoa. Olimme puhuneet pettämisestä ja siitä, mitä pitäis liitossamme tapahtua, että sellaiseen tilanteeseen tulisi tarvetta ja miten siihen suhtaudumme. Itse ajattelin niin, että en varmasti koskaan tulisi sitä hyväksymään enkä anteeksi antamaan.
Siinävaiheessa kun liittoomme hiipi ainainen väsymys, ei parisuhdetta jaksanut eikä edes ymmärtänyt hoitaa. Pienet lapset, työ, kodin hoitaminen ja se, etten tuntenut kotia kodikseni, sillä asuimme miehen isän kanssa samassa talossa , mieheni lapsuuden kodissa. Mies koki, ettei saa kotoa arvostusta ja rakkautta/hellyyttä ja toiselta naiselta sitä sai sitten yllinkyllin, niinkuin varmaan pettämisessä tarkoitus onkin.

Elimme hetken aikaa erillään, mutta lasten vuoksi olimme kuitenkin paljon toistemme kanssa tekemisissä ja miehen tahdosta palasimme sitten kuitenkin yhteen.
Helppoa se ei ole ollut, sillä luottamuksen rakentaminen vie aikaa ja ainakin minä, olen naisena kokenut todella kovin loukkaavia asioita pettämisen kautta ja tuntuu vieläkin, vaikka aikaa tuosta on jo kolmisen vuotta, että olen ollut ja tulen olemaan se "ikuinen kakkonen". Mies ei ole ketään muuta koskaan rakastanut niin paljon eikä tuntenut sellaisia tunteita minua kohtaan, mitä tätä toista naista kohtaan tunsi. Tuo on ehkä se loukkaavin asia, joka on mulle edelleen erittäin kipeä juttu.

Olen ajatellut, että olen pystytnyt antamaan miehelle anteeksi ja yhdessä menemme kohti parempaa suhdetta. Mutta nyt kun liittoamme jälleen varjostaa ongelma, mies haluaa omaa elämää eikä ole kanssani onnellinen, olenkin joutunut puimaan ja miettimään samoja asioita uudestaan.

Olen pystynyt antamaan miehelle anteeksi pettämisen, ymmärrän, miksi hän sen teki, mutta edelleenkään en hyväksy sitä. Ne ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Mutta, sisälläni on niin syvät haavat ja tunnen olevani yhä niin rikki naisena, että sitä loukkausta jonka olen joutunut kokemaan pettämisen kautta, en ehkä sittenkään pysty antamaan anteeksi ja se taitaa nyt uuden ongelman edessä nousta niin suureksi asiaksi, että näen eron ainoana vaihtoehtona.
Mieheni sanoi kesällä, juuri ennenkuin meidän piti aloittaa yhteisen kodin rakentaminen ja luulin kaiken olevan hyvin, ettei hän haluakaan rakentaa taloa. Hän ei jaksa, on väsynyt kaikkeen ja ettei meidän suhdekaan ole sellainen kuin hän haluasi. Yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu ja ei hän voi kieltää sitäkään, etteikö toista naista olisi kova ikävä, vaikka ei tekemisissä ole hänen kanssaan ollutkaan enää reiluun vuoteen, ilmeisesti.

Kuten sanoit, kolikolla on aina kaksi puolta ja parisuhteessa kaksi ihmistä. Vikoja ja virheitä löytyy varmasti kummastakin, mutta jos molemmat ovat valmiita tunnustamaan omat virheensä ja on valmis myös muuttamaan itseään ja käyttäytymistään, ei toivoa ole menetetty. Koskaan ei aika mene hukkaan jos suhdetta yrittää parantaa tai vaikka vain katsoisi mitä niistä aineksista, joita suhteessa on, saisi kasattua. Joskus yritys voi onnistua ja joskus se vain päättyy, mutta siitä ainakin voi olla tyytyväinen, ettei ole heti luovuttanut vaan on kaikkensa yrittänyt, tulos on sitten mikä on.

En tiedä pystyinkö sinulle mitään kirjoituksellani antamaan, mutta toivon sinulle voimia jaksaa katsoa eteenpäin ja rohkeutta tehdä ratkaisut sitten kun niiden aika on, vaikka ne tekevät monesti todella kipeää. Kaunista syksyä ja voimia sinulle!

Kiitos.. kyllä helpottaa hieman, että joku uskoo siihen mahdollisuuteen että asiat voivat vielä palata normaaliksi.. Ajatukset alkavat ehkä pikkuhiljaa selkiintymään. Vielä on paljon kysymyksiä, mutta pystyn lukemaan itsestäni halun jatkaa. Välillä kuitenkin tulee hetkiä kun iskee täydellinen masennus päälle ja haluaisi luovuttaa. Lisäksi päällimmäiseksi tunteeksi tulee häpeä, syytä en tiedä sillä eihän minulla ole periaatteessa mitään hävettävää tilanteessa. Ajoittain tilanne tuntuu myös epätodelliselta, enkä ole ollenkaan varma onko mitään edes tapahtunut, sekavaa... no hyvä asia ehkä on se, että olen pystynyt jättämään rauhoittavat lääkkeet pois ja saan unta ilman niiden apua. Kiitos sinulle, ja toivotan myös voimaa tulevaan.

Selailin näitä vanhoja viestejä ja en tiedä onko aihe sinulle vielä ajankohtainen. Hävettää kirjoittaa millainen olen itse ollut miestäni kohtaan.

Olen vuoden sua vanhempi. Olemme mieheni kanssa olleet 13-vuotta yhdessä. Eli nuorena aloitettu suhde. Minä olen se meistä, joka on muutaman kerran pettänyt. Rakastan miestäni suuresti ja kadun tekojani. Itse petin ekan kerran, kun mieheni oli armeejassa. Ensin entisen poikaystäväni kanssa. Sitten ravintolaillan päätteeksi. Sille ei ole mitään järkevää selitystä. Olin humalassa ja elin humalaisessa mielessäni nuoruuttani ☹️ Seuraavana aamuna, kun heräsin olisin halunut kuolla. Kaiken lisäksi olin ollut ventovieraan kanssa, ja emme edes käyttäneet kumia 😳 Mieheni otti asian todella raskaasti, mutta antoi anteeksi.

Tilanne rauhoittui vähäksi aikaa. Olin silti aikamoinen flirtti humalassa ja omaa viehätysvoimaa piti testailla koko ajan. Tosin vieraaseen sänkyyn en tässä vaiheessa onneksi mennyt. Kelpaanko enää kenellekkään 😟 Pitävätkö miehet mua kauniina? Mitäs mulle sitten käy, jos suhde loppuu? Osaankohan olla kenenkään toisen kanssa? Itsetunto ongelmia. Olin myös vähän väliä jättämässä miestäni. Meillä puuttui keskusteluyhteys ja ihastuin jälleen toiseen. Mä hain tavallaan sellaista henkistä miestä muualta. Silti olin aivan sairaan mustasukkainen omasta miehestäni.

Mun miehen olisi koko ajan pitänyt ylistää mua ja pitää mun itsetuntoa yllä. Kerran taas häivyin kamoineni ja sitten hän ei ottanutkaan takas. Tuli muutaman kuukauden ero, jonka tietysti kostin olemalla hänen lapsuudenkaverinsa kanssa. Samalla särjin myös toisen miehen sydämen ja kaveriporukka ei ollut ikinä entisensä tämän jälkeen. Meidän suhde oli vuosien varrella yhtä vuoristorataa rakastettiin täysillä ja sitten mentiin taas lujaa alamäkeä. Erittäin uuvuttava suhde. Nykyään mieheni on paras ystäväni. Rakastan häntä todella paljon ja vaikka työskentelen miesten parissa ei tulisi mieleen satuttaa miestäni enää ikinä. Mä olen todella iloinen, että rakkaus voitti oman epävarmuuteni. Harrastamme asioita yhdessä ja keskustelemme asioista. Meillä on hauskaa kahdestaan.

Onhan tietysti parisuhteessa aina kaksi, mutta, joskus toisella osapuolella, voi olla, niin paljon omia ongelmia, että pettäminen johtuu hänestä itsestään 🙂👍

Mun vanhemmat erosi teininä, juuri pettämisen takia. Mulla oli koko ajan sellainen pelko, että mut jätetään. En uskaltanut antaa täysillä mennä. Mitäs sitten, jos jäisin yksin? Tähän asti olin aina etsinyt uuden poikaystävän, ennen kun jätin vanhan.

Kaiken lisäksi nuorena aloitetussa suhteessa saa aina kuulla muilta, että nuoruus menee hukkaan. Nyt kun lähentelen kolmeekymmentä, voin iloisesti todeta, että ei ole mennyt. Ei ne sinkutkaan aina, niin onnelisia ole 🤔

Toivon voimia ja jaksamista sinulle, mitä ikinä päätätkään. 🙂🌻 Se minusta viestissäsi on huolestuttavaa, että kerrot vaimosi pettäneen 1 1/2 vuotta, jos ymmärsin okein. Onko hänellä siis ollut ihan suhde?

Kiitos vastauksestasi.

Juttu on vielä sen verran tuore, että kyllä se on ajankohtainen. Päätöksiä ei ole tehty suuntaan eikä toiseen. Odotan ehkä luottamuksen palautumista turhan pikaisesti😑❓ Pitäisi päästä eroon myös siitä että ajattelen mitä muut mahtaa tuumia tästä☹️ Pystymme puhumaan avoimesti, mutta silti on kysymyksiä joita mietin mutta en tiedä mitä ne ovat tai miten ne kysyisin, hullulta kuulostaa😐

Suhteet eivä sinällään ilmeisesti kestäneet muutamaa kk pidempään, mutta onhan se niin, että kerttomatta jättäminenkin on pettämistä. Mulle tää oli täysi isku vasten kasvoja ja meinasin kyllä hajota totaalisesti. Kävin loppujen lopuksi hieman juttelemassa ammatti immeisen kanssa, sain mietoja rauhoittavia. Niitä en enää tarvitse ja ajatukset alkavat loppujen lopuksi selkiintymään. Vielä aika ajoin kärsin unettomuudesta ja nuista "paniikkihäiriöistä" joita diagnosoitiin olevan. Ehkä täytyy vaan vielä antaa aikaa itselle asian käsittelemiseen. Todella vaikeata aikaa, mutta pakko suhtautua siihen elämänkouluna...

Pidän yllä keskustelua, vertaistukea ja kokemusten jakamista samassa tilanteessa olevien kanssa tarviin nyt minäkin.
Meillä kaikki alkoi n. vuosi sitten, joskin sain tietää vasta muutaman kuukauden päästä, mitä selkäni takana oli tapahtunut. Järkytys oli suuri kun mies tunnusti uskottomuuden ja myöhemmin vielä lisää seksiseikkailuja, myös samaa sukupuoltaolevién kanssa. Seksisuhteita kaikki, jotka oli jo päättyneet.
Siitä alkoi parisuhteen kriisi, joka mielestäni oli ja on suureks osaks aiheutunut miehen omasta kriisistä. Sitten kohti parempaa jo kuljettiin, mutta edelleen mies ei omalle kriisilleen ei suuresti apua hakenut. Ja niinhän siinä sitten kävi, että uskottomuus uusiutui. Ja nyt pienen suhteen muodossa. Taas putosin. Mutta reaktioni oli se, että laitoin miehen vain seinää vasten, että nyt päätät kumman kaa olet. Minä en ole mikään hätävara, jos ei muualta saa. Ja niin vasta se mies löytyi, vasta kun kovistelee. Hän päätti valita mut jälleen ja yrittää parhaansa. Ja minä haluan uskoa, että parannuksen voi tehdä. Enkä minäkään perhettä rikkoa halua, vaikka parisuhde onkin jäissä, niin se voi vielä herätä henkiin, niinkuin silloin viimeksi huomattiin. Mutta vasta näin äärimmäisessä tilanteessa hän oli valmis hakemaan itselleen apua. Ja nyt päätin antaa hänelle mahdollisuuden selvittää oma kriisinsä ensin ja katsotaan sen jälkeen mitä meidän suhteelle voidaan viel tehdä.
Raskasta tää toisaalta on, mutta en usko omassa tilanteessani siihen että jonkunlaisen eron tuovan suurta helpotusta. Vaikka omaa tilaa sais toisaalta, mutta pienet lapset tekee sen, että itseasiassa sitä saattaisi olla entistä väsyneempi ollessa heistä yksin vastuussa. Mieheni on hyvä ja osallistuva isä, eikä sen eron myötä heidän suhteensa varmaankaan ainakaan parane. Ja minusta asumusero on jo askel kohti eroa, siitä on vaikeampi tulla takaisin päin. Ja se että toisaalta pidän tästä suhteesta niin tiukasti kiinni enkä luovuta on mulle voimaa antavia asioita. Arvostan itseäni ehkä nyt ihmisenä ja naisena vain omille arvoilleni ja tahdolleni uskollisena olemisen kautta. Luovuttaminen söis ehkä enemmän itsetuntoani kuin kestäminen. Nyt en enää määritä itseäni sen kautta miten mieheni minua arvostaa, koska se on nyt mitätöntä.
Olen saanut kasapäin ohjeita, jopa uskovaisilta, että eroa ja ajattele itseäsi! Mutta miksi mun pitäis lähteä tunteitteni mukaan jos toinen tekee niin. Mulla on varaa katsoa rauhassa mikä on hyvä ratkaisu. Sitä suosittelen muillekin, että tekee omat päätöksensä, eikä vain mieti sitä mitä toisten mielestä pitäisi tehdä. Jokainen kantaa vastuun omista ratkaisuistaan, lähtee tai jää.
Anteeksi jos kärjistän, mutta helppojen neuvojen antajat ei monesti tule ajatelleeksi, että ratkaisut kumpaankin suuntaan voi olla vaikeita.

Viestiketjun aloittajalle:
Se on hienoa, että olet hakenut apua tilanteeseen. Toivottavasti ongelmat ratkeavat ajan kanssa. Nämä ovat, niin yksilöllisiä asioita, joten ei kaikkien neuvoja kannata kuunella. 🙂🌻

Mitä taas omien vanhempieni avioiliittoon tulee, niin äitini antoi pariin otteeseen anteeksi. Lopuksi olin itse, niin vihainen nuori, että lähdin kotoa. Pahinta tässä oli se, että olin vihainen äitilleni, joka olisi kaivannut tukea. Tosin vihasin tietysti myös isääni. Päätin, että mua ei ikinä kohdella tuolla tavalla, kun äitiäni. Enpä olisi arvannut, että musta tulisi isäni kaltainen. 😳 😝 Samaa kävi toiselle veljistäni, joka onneksi hänkin on muuttunut. 😟

Isäni ei tuntunut arvostavan äitiäni ollenkaan. Kun äitini vihdoinkin heitti isäni pihalle kaikki oli toisin. Kotona oli hyvä olla ja ihana katsoa miten äitini muuttui ihmisenä, tosin aluksi meinasi mennä aika viihteen puolelle 😉. Meillä huononi rahatilanne eron myötä huomattavasti, mutta moni asia parani. Äitini on nykyään aikaa kulunut erosta 15-vuotta aivan eri ihminen. Hän on tasapainoinen ja onnellinen. Aikaa hänen haavojensa paranemiseen meni, eikä ne kaikki parane koskaan.

En tiedä onko ero, vai yhdessä pysyminen oikea ratkaisu, mutta halusin antaa myös toisen ajatuskannan tähän keskusteluun. Useat ihmiset sanovat, että jatkavat yhdessä lasten takia. Meilläkin tota syytä käytettiin, mutta me lapset tilanteesta kärsittiin kaikesta eniten.

battery: uskon tällä hetkellä, että tästä voi päästä yli ja että suhde voi jatkua.. mutta toisaalta jälleen kirjottelen tääl yöaikaan. Joskus ei vaan saa unta vaikka kuinka pyörii sängyssä, omat ajatukset tuntuvat luhistavilta☹️ Lähinnä nyt pyörii ajatuksissa se, että hääpäivämme ois tuloillaan, mutta onko mitään juhlimisen aihetta☹️ Haluaisin ottaa puheeksi lähes päivittäin tän asian vaimon kanssa ja kysyä asiat tarkasti. Onko sairasta? tiedän että mitä tarkemmin niistä äijistä tietäs, sitä kovemmin se sattuis.. eikä toisaalta haluis rangaista ihmistä jota rakastaa, sillä että aina vaan uudestaan kertais kipeitä asioita.. Vaikeeta on☹️ Onneksi arki sentään jo välillä tuntuu elämisen arvoiselta🙂

Hienoa, että elämä alkaa voittaa 🙂🌻

Miehelläni oli sama juttu hän kyseli aluksi mielestäni outoja asioita ja vastasin, vaikka se sattui. Välillä en ymmärtänyt ollenkaan hänen tapaansa käsitellä asioita. Pääasia, että on saanut käsiteltyä. Nyt on useita vuosia mennyt ja asioista ei enää puhuta. Vaikeaa näihin on ottaa kantta, kun jokainen on kuitenkin yksilö. Itse olin aina ajatellut, että, jos pettää, niin jätän heti. Ihminen ei muutu, mutta sainhan itsekkin anteeksi. Haluan todella olla tämän rakkauden arvoinen ja olen kiitollinen siitä, että sain anteeksi. Se mikä ei tapa, niin vahvistaa ja meidän tapauksessa vaikeudet on aina loppujen lopuksi lähentänyt meitä, vaikka aluksi ei ehkä siltä ole näyttänyt.

Zemppiä ja jaksamista!

pimpa kirjoitti 02.09.2005 klo 17:44:
"ikuinen kakkonen". Mies ei ole ketään muuta koskaan rakastanut niin paljon eikä tuntenut sellaisia tunteita minua kohtaan, mitä tätä toista naista kohtaan tunsi. Tuo on ehkä se loukkaavin asia, joka on mulle edelleen erittäin kipeä juttu.

Olen kokenut tämän saman, pimpa. Mieheni lähetteli rakkauskirjeitä entiselle heilalleen monta kuukautta, ja valitettavasti sain (vahingossa, äkkiarvaamatta)luettavakseni ne kirjeet, kun olin kolmannella kuulla raskaana.

Tästä on kulunut jo puolisen vuotta, vauvakin syntyy kohta, mutta silti mietin aina vain. Välillä on parempia päiviä, jolloin ei tarvitse uhrata ajatustakaan asialle, mutta esim. tänään olen miettinyt tätä toista naista ja mieheni valtavaa rakkautta häneen jo monta tuntia kotona yksin olessani. Mihinkään tämä pohdiskelu ei johda eikä siitä ole yhtään mitään hyötyä kenellekään, minulle vain tulee siitä paha paha mieli. Silti se on silloin tällöin(onneksi vain silloin tällöin) kuin jonkin riivaajan aikaansaama pakkotoiminto.

Olen miettinyt myös, voisinko olla vähän nöyrempi tässä asiassa. Miksi ihmeessä en voisi antaa miehelleni oikeutta tuntea voimakkaampia tunteita jotakin toista kohtaan? Olenko äärettömän itsekäs vaatiessani, että minun pitäisi aina ja joka tilanteessa saada olla ehdoton ykkönen? Hänhän on kuitenkin päätynyt omasta vapaasta tahdostaan naimisiin kanssani, ja on päättänyt elää kanssani koko loppuelämän. Mitä sen rinnalla merkitsee jotkut ajoittaiset,pateettiset tunteet?

Olen kokenut saman ennenkin sillä ensimmäinen poikaystäväni kauan sitten petti ja jätti minut. Lopputulos oli silloin toinen, sillä hän jätti minut tämän toisen takia, mutta mieheni taas on pyytänyt anteeksi ja katkaissut kaikki välit tähän toisen naiseen. Muistan silti sen saman ilmiön; minä ajattelin asiaa usein päivät pääksytysten. Mitään hyötyä siitä ei ollut; tuli vain paha mieli.Kesti monta vuotta, ennenkuin tunne-elämäni unohti, mutta unohti se lopulta! Oletan, että nyt käy samoin.

Kunhan tunne-elämäni ei saa uusia vaurioita, kuten pimpalle ilmeisesti kävi?

Alkuperäiselle kirjoittajalle haluaisin sanoa:
Älä kysele tapahtuneista, vaan anna olla. Tieto lisää tuskaa ja mitä enemmän tiedät tapahtuneista, sitä pahempi on olosi. Älä kysy mitään. Tunteet ovat asia joista itse olen kysellyt tällä kerralla, en muusta. Ekalla kerralla kyselin ja nyt vieläkin ne asiat ovat niin kipeitä. Kun jään yksin kotiin, hyökkää ne asiat kimppuuni demonien tavoin.
Mitä vähemmän asioista tiedät, sitä parempi, varsinkin jos aiot jatkaa suhdettasi.
Itse mietin noita asioita paljon ja jälkeenpäin huomaan tehneeni paljon virheitä.
Olisi pitänyt erota jo heti silloin kun eka kerta tuli ilmi, valitettavasti😭

Hienoa että täällä tulee esiin että asia voi unohtua.

Minä taas haluan tietää jotta voin arvioida kokonaisuudessaan. jos en tiedä niin mieleen tulee vaikka mitä muita mahdollisuuksia. Mutta ihmiset ovat erinlaisia toisen on helpompi käsitellä tiedolla ja toisen taas käsitellä niin ettei tiedä.

Hei.
älä tosiaan ota selvää yksityiskohdista ja tapahtumista niin vai satutat itseäsi. Minun mieheni kertoi, hehkutteli, vertasi, selitteli jne. tiedän paljon heidän kaksivuotisesta suhteesta enkä tosiaan haluaisi tietää. Tekee niin kipeää ja kelaa koko ajan päässään ,jos ei ole seurassa tai muuten ajatukset muualla. Paska heitti koko loan niskaani. Ihmettelen miksi piti kertoa.
Huojentaa omaatuntoa vai rehvastella? Onneksi yksi perhetuttavani mies takoi mieheni päähän järkeä....mutta vahinko on jo tapahtunut ja kovaa työtä vaatii saada ajatukset pois noista intiimeistä asioista. Sain muuten tietää myös ,että minun ja perheeni intiimimmätkin asiat oli retosteltu siinä petossuhteessa!! Että revi tästä huumoria kun paritapaamisessakin niin kovasti ymmärretään miehen pahaoloa.............

Että antaa rakastaa toista enemmän kuin puolisoaan, että olisi suvaitsevainen. Eipä ei! Sanoin miehelleni ,joka petti pitkän liiton jälkeen, että painu sinne sinun"elämäsi suurimman rakkauden" (kuten hän ensi sanoi) luo mtä tänne tunget kun sinun onnesi on muualla. No muuttuipa ääni kellossa. Se olikin vain sellaista rakastumista ,nautinnon ja kielletynhedelmän huumaa. Sanoi rakastavansa minua. Tietyst olen hieman epäluuloinen valehtelihan hän minulle reilun vuoden ajan päin naamaa. Nyt en oikei tiedä, välillä raivostuttaa ja välillä tuntuu, että mies on säälittävä nössö. Hän näet alkoi pettää minua, kun sairastuin ja en jaksanut olla se vahva. Hän on myöntänyt tämän varmaankin vaikuttaneen asiaan ( se nainen oli oikein perinteinen äitihahmo, pyylevä, ei mikään kaunotar päinvastoin ja pönkitti mieheni itsetuntoa, kolmen lapsen äiti aviossa). Tuo itsetunnon pönkittäminen on liitossamme ollut minun tehtävä,samoinkuin kaikenlaisen myöneisen palautteen ja tuen antaminen.
Sen tämä pettäminen aiheuttietten etten enää suostu "tukihenkilöksi" , minulla on oma elämä. Jos vielä tulee "elämäni suurin rakkaus" lentää mies ulos kuin leppäkeihäs. On minulla sen verran itsekunnioitusta kasvanut. Tulkoon sitten toimeen omillaan.....ei ole takaisin tulemista. Eikä tämä ole itsekästä, avioliitto ei vain toimi , jos toinen on alistettu ja rinnalla on ns "suuria rakkauksia". Mikä se sellainen mies on , joka ei pysty edes partneriaan valitsemaan. Me ei tietääkseni eletä moniavioisessa yhteiskunnassa vaan tasa-arvoisessa (ainakin osittain).