Hei.
Ajattelin kirjoittaa tänne tilanteestani, jotta saisin vähän tukea ja palautetta ja mahdollisesti kokemuksia samassa
tilanteessa olevilta/olleilta. Ja että saan ajatuksiani purettua.
Olemme olleet suhteessa vaimoni kanssa 18-vuotta ja naimisissa
puolet siitä ja kolme päiväkoti-kouluikäistä lasta on saatu aikaan. Vaimoni avautui viime syksynä siitä, että hänellä on tunteet
minua kohtaan alkaneet heiketä. Tämä tuli itselle todella kovana yllätyksenä ja iskuna ja olin pitkän aikaa aivan hajalla. Olimme
aina olleet todella rakastuneita ja rakastavia ja sopineet, että asioista puhutaan, jos jokin alkaa kalvamaan. Näin ei kuitenkaan
ollut ja puolisoni oli ilmeisesti jo kauan hautonut tätä tunteettomuutta. Itsestä tuntui, että olimme hiukan hukkuneet lapsiperhearkeen ja unohtaneet, että suhdettammekin tulee
hoitaa. Lähipiirissä ei hirveästi tukiverkkoa ole ollut esimerkiksi lastenhoidon avuksi.
Sovimme kuitenkin, että yritämme löytää kipinää ja että menisimme pariterapiaan setvimään esimerkiksi näitä tunneasioita ja
asioita, jotka ovat aiheuttaneet riitoja yms. Muutaman kuukauden odotuksen jälkeen pääsimme terapiaan, jossa ehdimme käydä
noin 4 kuukautta ennen sen päättymistä. Omasta mielestä pystyimme siellä keskustelemaan asioista hyvin, mutta jotenkin
tuntuma oli koko ajan, että vaikka sovimme todellisesta yrittämisestä, ei puolisoni ole missään vaiheessa
antanut suhteen parantamiselle täyttä panostusta. Tämä myöskin terapian aikana. Toki siellä puhuttiin, mutta sen ulkopuolella ei
juurikaan.
Olen ollut hyvin epäileväinen nyt kaiken suhteen. Toissa kesänä vaimoni jäi kiinni nuoleskelusta toisen miehen kanssa baarissa.
Tämä otti koville ja se on aiheuttanut itsessä todella paljon epäilyjä siitä, mitä hän milloinkin missäkin tekee. En olisi voinut
hänen kuvitella tuollaista tekevän. Luonnollisesti epäilyt rasittavat puolisoani ja hän puhuu koko ajan siitä, miten minä
vien häneltä tilan hengittää jne jne…En pidä itsestänikään epäilevänä ja mustasukkaisena yhtään.
Viime kesänä sitten hän jäi ihan oikeasta pettämisestä kiinni. Hänen mukaansa yksi kerta
ja random tyyppi. Voi ollakin ihan totta. Sanoin hänelle heti, että sun pitää tehdä päätös siitä mitä haluat ja voin sen mukaan
sitten harkita omia toimiani. Hän sanoi haluavansa yrittää uutta alkua ja kääntää tämän jopa voitoksi. Uskoin tätä ja sanoin
haluavani yrittää anteeksiantoa ja alkuun asiat tuntuivatkin sujuvan, ja tuntui oikeasti pitkästä aikaa siltä, että hän
haluaa panostaa meihin ja perheeseen ja myös välittää minusta. Lopulta tuota kuitenkin kesti kuukauden ja nyt tilanne on
vieläkin huonompi. En ole saanut mitään yhteyttä häneen ja hän ei suostu puhumaan kanssani asioista, vaikka vielä muutama viikko
sitten sanoi, että minun tulee purkaa asiaan riittyvä raivo ja hän on siinä ”apuna”.
En nyt todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen itse aina rakastanut vaimoani ja lapsiamme ja halunnut nähdä meidät yhdessä hautaan asti.
Siksi olen yrittänyt antaa hänelle tilaa viimeisen vuoden aikana, vaikka se onkin ollut vaikeaa. Ja siksi haluan yrittää edelleen
löytää sitä yhteistä säveltä. Arki sinänsä meillä sujuu ihan ok, kuten nyt vain ruuhkavuosina voi.
Olen itse ottanut suurimmasta osasta perheen pyörityksestä vastuun ja en tästä juuri kiitosta saa, vaikken sitä nyt kyllä
suoranaisesti kaipaakaan, mutta välillä joku huomiointi olisi kiva. Vaimo myös matkustaa työn puolesta kohtuu paljon ja
välillä olo on kuin yksinhuoltajalla.
Tätä kun kirjoittaa ja lukee, tulee mielikuva, että olen täysi tohvelisankari 🙂, mutta ei asiat todellisuudessa näin ole.
Ainoastaan tämä rakkausasia on sellainen, jossa olen juuri nyt ”alakynnessä” ja ehkä jopa jotenkin hyväksikäytetty.
Vaimoni on aina ollut kovin tunteella toimiva ihminen, mutta nyt tuntuu, että tunteista on ainakin minut suljettu ulos ja
kyyti on todella kylmää ja melkein kaikki sanomani käännetään negatiiviseksi, vaikka tarkoitus onkin jotain ihan muuta. Tilanne
on todella ahdistava.
Kuten edellä kirjoitin, olen ollut edelleen valmis tekemään töitä meidän ”yksikön” eteen. Vaimossani on vain tapahtunut iso
muutos lyhyessä ajassa. Hän tuntuu monella tapaa ihan eri ihmiseltä. Hänellä on toki ikäkriisi ja identiteettikriisi meneillään
ja siksi haluaisin yrittää antaa hänen elää sen ohi rikkomatta perhettämme, jollei se ole ihan pakko. Välillä hän tiedostaa
tilanteensa, välillä ei. Useimmiten on hyvin yksioikoinen ja sanoo, että vika on vain suhteessa. Hän on mielestäni myös
rakentanut jonkin tason riippuvuussuhteen ystäväänsä, joka on aina ollut hyvin yksioikoinen tunteiltaan. Tästä toki jos mainitsee,
saa heti haukut niskaan ja kommentit, että ”itse hän mielensä muokkaa ja tekee määtökset”. Varmaan näin, mutta toisaalta seura
saattaa johdatella myöskin. Jossain vaiheessa on kai
pakko myöntää ja luovuttaa, mutta ajatus kodin rikkoutumisesta, lasten surusta, omasta surusta, lisääntyvistä rahahuolista jne jne
on vain nyt todella musertava. Haluaisin todella päästä tästä eteenpäin jonnekin. Ensimmäinen ajatus on se nykyinen paketti, jota
sitten huollettaisiin. Toinen onkin sitten ahdistavampi ja pelottavampi ja en tiedä riittääkö rohkeus, paitsi jos on pakko. Aika pitkä ja sekavakin teksti, kertonee ehkä, ettei ajatukset ihan ole päässä rakentuneet kunnolla, mutta kaikki ajatukset/tuet tilanteen suhteen ovat tervetulleita.