On niin kovin paha Olla, että yritänpä vähän purkaa itseäni näin kirjoittamalla.
Olen siis 34 viikolla raskaana. Tulin raskaaksi yllättäen, ehkäisystä huolimatta. Päätimme mieheni kanssa pitää lapsen, oikeastaan muuta vaihtoehtoa emme edes ajatelleet. Mies lupasi ja vannoi, että tulee aina pitämään meistä huolta.
Raskaus on ollut minulle yhtä helvettiä. Oikeastaan koko ajan olen rampannut sairaalassa. Kamalaa pahoinvointia, tulehduksia, ennenaikaisen synnytyksen riskiä ja oikeastaan kaikkea mahdollista. Mielialani on ollut todella matala ja myönnän, että olen ollut aika kamala myös miestäni kohtaan, kun olo on ollut fyysisesti js henkisesti sanoinkuvailemattoman huono!
Nyt paljastui, että mies on tapaillut toista naista huhtikuusta asti. Maailmani romahti täysin. Mies väittää, että mitään seksuaalista ei heidän välillä ole tapahtunut ja suhde on kuulemma ollut enemmän kaverisuhde, jossa nainen on luullut enemmän. Mm. pussailua ja läheisyyttä kuulemma on ollut. Mies selittää hänellä olleen noin paha olla, että on tarvinnut juttuseuraa ja hyväksyntää ja siksi pitänyt yhteyttä tähän naiseen. En tiedä mitä uskoa, mutta olo on aivan kamala. Mies ei myöntänyt tapausta ennenkö otin yhteyttä tähän toiseen naiseen ja kysyin suoraa häneltä. Hän myönsi heillä olleen ”jotain juttua” ja kuulleensa vasta hetki sitten miehen asuvan minun kanssani ja minun olevan raskaana. Mies oli selittänyt meidän olevan eroamassa ja hänen etsivän uutta asuntoa. Riidoista huolimatta, mies puhui kuitenkin minulle koko ajan haluavansa meidän olevan perhe yms.
Olen niin rikki kuin olla ja voi, enkä tiedä, kuinka jaksan tästä eteenpäin. Mies hokee meidän selviävän tästä ja hänen tekevän mitä tahansa, että voisimme olla perhe. Luulen, että rakastan tätä miestä ylikaiken, mutta en tiedä voinko päästä yli ikinä, niin että suhteemme jatkuisi hyvänä. Välillä mietin taas, että olenko jotenkin läheisriippuvainen ja sen takia pelkään menettää häntä. Pelästyn välillä itsekkin kuinka vahvasti tämä kaikki minuun vaikuttaa. Olen nyt 23-vuotias ja joskus teini-ikäisenä olen ollut pahasti masentunut. Olen päässyt masennuksesta yli hyvän hoidon ja läheisten avulla, eikä mitään masentuneisuutta ole moniin vuosiin ilmennyt. Nyt minua pelottaa, että romahdan täysin ja vaivun takaisin masennuksen syövereihin. Välillä ajattelen, että maailmani on nyt romahtanut lopullisesti, enkä ikinä voi päästä yli tästä ja minun olisi parempi kuolla. Välillä koen myös ahdistavia ajatuksia syntyvästä lapsesta,mminusta tuntuu, etten halua sitä ja toivoisin, että olisin päättäny ollu pitämättä sitä. Ahdistaa niin kovasti etten tiedä miten päin olla. Selviänköhän ikinä enää? 😯🗯️
Luin tarinan ja heti teki mieleni vastata - kyllä sinä selviät-. Olin nuori - teini-ikäinen. Olimme seurustelleet 5 vuotta. Muutimme yhteen kihlaparina ja kohta aloin odottaa esikoistani. Heti raskaus uutisen jälkeen tuli tieto miehellä on ollut toinen ja lapsi on myös. - maailmani romahti- en tiennyt sillä hetkellä kuinka selviäisin. Ahdisti mutta yks varma asia oli vauva syntyisi ja aikoisin pitää hänet. Minulla oli työpaikka, asunnon sain helposti. Sain tukea ja apua. Myös ensikotiin olisin voinut päästä (se olisi ollut helpoin ratkaisu). Elämä lapseni kanssa sujui hyvin.. Apua saa ja tukea löytyy. Voi keskustella neuvolassa alustavasti kyllä sieltä ohjataan eri tahoille.🌻🙂🌻
Juu komppaan purppuraenkelin omakohtaisuutta ja toistan kans että hae itsellesi nyt apua, ei tartte jäädä yksin pyörimään kaiken keskelle vaan sitä varten meillä on erilaisia järjestöjä, kriisikeskuksia ja neuvoloita, auta itseäsi hakemalla itsellesi apua. Sä tulet pärjäämään ja selviämään, kriisishokki on sulla päällä ja silloin tuntuu kaikkein kauheimmalta, mutta elämä kantaa, saat nähdä. Se hätkäyttää meitä välillä jokaista tohon shokkitilaan ja sitten etsitään porukalla yhdessä tietä parempaan ja selvitellään omia tunteita pois jaloista sotkemasta etenemistä (kyllä ne tunteet myös hyvää meille tekee paljastamalla asioita, jotka ois pitänyt havaita ehkä aiemminkin, mutta kun ollaan vain ihmisiä... 😀)
voimia tahtoa ja ovallusta🙂👍