Muuten tarinasi on aivan tismalleen sama kuin minulla, paitsi että mies ei lähtenyt ihastuksensa matkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi varmaan ollut helpompi ja parempi ratkaisu. Mutta hän ei halunnut olla se "paska jätkä", joka jättää lapsensa. Sen sijaan jäi ja minusta ainakin tuntuu siltä, että kosti sen minulle. Elämä oli tuolloin helvetillistä ja jouduin vielä yksin huolehtimaan kodista ja kahdesta pienestä lapsesta, vastasyntyneestä ja reilun vuoden ikäisestä. Olin loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ihastus meni ohi, mutta minä olin siinä vaiheessa niin rikki jo, että kaikki on mennyt vain entistä enemmän solmuun. Olemme eronneet tuon jälkeen jo 5 kertaa (yhtä lukuunottamatta miehen aloitteesta) ja joka kerta sattuu tietenkin myös lapsiin. En vain löydä sitä vahvuutta viheltää peliä poikki. Joka kerta, kun päätän että nyt sai riittää, niin mies vain entistä kovemmin yrittää lähelle. En edes ymmärrä miksi, kun minusta tuntuu, että ei hän edes voi sietää minua.

Uskomatonta, mutta olen jopa kateellinen sinulle, kun sinun tilanteesi on tavallaan ratkennut. Itse olen jo monta vuotta elänyt jossain epämääräisyydessä ja epävarmuudessa, kuten myös lapset.

En siis osaa sanoa mitään auttavaa, mutta tiedän mitä käyt läpi ja ennen kaikkea mitä olet saanut kestää. Sitä en enää ikinä halua kohdalleni, enkä toivo kenenkään muun sellaista kokevan. Lapsen odotus ja syntymä pitäisi olla iloista aikaa, ei helvettiä. Mies ei ole ikinä edes ymmärtänyt miten rankkaa aikaa se oli myös minulle. Puhuu aina vaan siitä, miten se oli hänelle henkilökohtaisesti kauheaa aikaa ja minun pitäisi ymmärtää häntä.

Nämä tarinat satuttavat aina. Voin vain toivoa että löydät harrastukset ja ystäviä sen lisäksi että hoidat hyvin lapsesi ja jaat aikasi myös heille toivon että löydät aikaa myös itsellesi. "uusia" kumppaneita kyllä löytyy ja ihmisiä jotka ovat valmiita suhteeseen mutta millä korjata särkynyt sydän ja lasten elämä ja rikkoontunut elämä ylipäänsä. Itse olin vastaavassa tilanteessa aivan hajalla ja mikä pahinta ymmärsin tuon vasta vuosien jälkeen kuinka yksin olin äitinä pienen lapsen kanssa. Minun ympärilläni oli paljon auttavia ihmisiä ja tarjouksia tuli "minä hoidan lastasi". Sain käydä tanssiharrastuksissani ja lenkkeillä. Koin valtavaa yksinäisyyttä kaikesta huolimatta. Tunsin kuin jokin voima vei ajatuksiani pois todellisuudesta. Kirjoitin runoja ja ajatuksiani mutta minulla ei ollut todellista ystävää johon luottaa (kun luottamus oli mennyt lapsen isään pettämisen kautta) en myöskään luottanut naisystäviini. Oli vain yksinäisyys sisimmässäni.
Löysin luottamuksen Jumalasuhteeni kautta, luottamuksen itseeni ja muihin ja myös kyvyn erottaa hyvä ja paha. Löysin tunteeni ja tavan elää niin etten sulkenut pois ystävyyttä elämästäni. Rukous voi paljon sen tiedän sillä se on tie Jumalan luo.🙂🌻

Mukava että viestiini on vastattu...tosin Leenu ,ei ollut mukava kuulla tilanteestasi. Olisiko niin että miehesi kuitenkin vielä rakastaa koska ei lähtenyt..tosin aika outo tapa näyttää se.😑❓
Olen tosi pahoillani puolestasi ja tiedän että on vaikea lähteä jos tunteita on ja kun eihän sitä haluaisi lastensa perhettä rikkoa.
Onko suhteenne kestänyt monta vuotta? Minun tilanteessa luulen että aloin itse kasvaa ja vahvistua henkisesti. Aloin nähdä miten mua kohdeltiin ja rakkauskin taisi kuolla siinä vuosien myötä. Kun mies alkoi viestein vihjailla että meidän suhde on kuollut ja ei ole paluuta entiseen ,olisin ollut valmis korjaamaan suhdetta mutta kun sain selville toisen naisen kuvioissa olevan,en miettinyt hetkeäkään että jäisin.
Kuulostaa että miehesi leikkii tunteillasi. Tiedän että helppo sanoa mutta sinua neuvoisin lähtemään. Sinä kärsit ja lapset kärsii. Olen varma että kaikki järjestyy. Ei ole oikein antaa toisen kohdella noin julmasti . Se ei ole rakkautta.
Itse olen sitä pohdintojeni jälkeen tullut tulokseen että meidän suhde ei ollut koskaan terve eikä aitoa rakkautta hänen puoleltaan. Olin vain itse heikko,riippuvainen ja naiivi. Kun itse aloin elää omaa elämääni enkä antanut alistaa,sain lähteä. Paljon olen myös miettinyt tätä narsistisuutta koska niin kylmästi mies jätti meidät. Ja niin paljon asioita jotka puhuu sen puolesta. Rakastin monta vuotta,voin huonosti mutta jaksoin uskoa parempaan. Olisi pitänyt lähteä jo vuosia sitten. Mutta sitten ei olisi noita ihania lapsia jotka kyllä antavat voimia! ☺️❤️ Voimia ja jaksamista sinulle. Voit saada vielä hyvän elämän,kaikki järjestyy 🙂 liian kauan ei kannata tuhlata elämäänsä jos ei toinen ole valmis yrittämään. oletteko käyneet terapiassa?
Purppuraenkeli,kiitos myös sinulle kauniista sanoista! Uskon että kaikelle on tarkoitus ja kyllä me jo voimme paljon paremmin. On käyty terapiat ja minulla yhä jatkuu..🙂👍 mutta kokonaan ehyeksi ei taideta koskaan tulla. Se luottamus ihmiseen on mennyt.😑❓

Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, lapset ovat nyt 4 ja 5. Tiedän, että lähteminen on se paras ratkaisu, mutta en vain ole pystynyt siihen. Olimme yhdessä vaiheessa minun aloittestani erossa monta kuukautta, oikeastaan lähes vuoden. Mutta mies vain tuli ja tuli ja tuli, enkä sitten enää jaksanut taistella vastaan. Ja koska olen myös erittäin yksinäinen, ei ole yhtään ystävää, niin kyllä sitä kaipasikin toista aikuista, vaikka tiesikin sen olevan vain pahasta.
Olen läheisriippuvainen ja riippuvainen miehestä kuten alkoholisti on riippuvainen alkoholista. Vaikka kuinka tiedostaa järjen tasolla kaiken, niin oikeaa ratkaisua ei vain osaa tehdä. Olisi helpompaa, jos mies suostuisi siihen, että oltaisiin erossa kunnolla. En vain pysty siihen, jos hän haluaa tulla lähelle. Vaikka jonkun aikaa pystyn pitämään rajat, niin pidemmän päälle se on mahdotonta. En vain jaksa, ja olen yksin...

Leenu,tavallaan ymmärränkin sinua sillä jos miestäsi rakastat niin sitä vaan uskoo ja toivoo kaiken muuttuvan paremmaksi. Mutta harvemmin se ihminen muuttuu..toivon sinulle voimia ja toivottavasti elämä alkaa taas hymyillä ja tulet onnelliseksi tavalla tai toisella 🙂
Uskon kyllä että jos lapsettkin kärsivät tilanteesta niin ero olisi paras ratkaisu..mutta jokainen tekee omat ratkaisunsa.. Itselle ero oli todella rankka ja vaikka mies olisi takaisin halunnut en usko että olisin koskaan voinut luottaa. Nyt voin sanoa olevani onnellinen ja vapaa. Ei tarvi enää murehtia ja miettiä josko joskus olisi paremmin...

Äh, hermo menee... Nyt tuli ainakin sanottua, että en jaksa enää. Tuntuu vaan niin loukatulta taas.
Mies soitti ja sanoi sitten siinä jossain vaiheessa puhelua, että tilasi nyt dna-testit. Hän on aina epäillyt, että ei ole lasten isä. Asia on minulle ok, loppuupahan se jatkuva epäily asiasta. Mutta sanoin kuitenkin, että se tuntuu loukkaavalta, että hän ei luota minuun, vaikka olen ollut varmaan luotettavin ihminen hänen elämässään. On ollut raskasta olla vuosikaudet epäilyjen alaisena. Ja vuosikaudet uskoin hänen sanaansa siitä, että se johtuu minusta, että minuun ei voi luottaa. Nyt tiedän paremmin.

Hän sanoi, että muuten luottaa, mutta siihen ei luota ettenkö pettäisi häntä seksuaalisesti. En ole ikinä pettänyt ketään ja kyllä se tuntuu loukkaavalta, että minusta ajatellaan, että olen siihen kykeneväinen, vaikka se todella sotii koko arvomaailmaani vastaan.
En jaksa olla enää epäilty. En jaksa sitä, että luotettavuuttani ei arvosteta pätkääkään. Se tuntuu pahalta... Onko se oikein? Miten mies saa tuntumaan, että on väärin loukkaantua epäilyistä? Että se vain todistaa hänen epäilynsä oikeaksi?

Hän käänsi keskustelun niin, että epäilenkö minä häntä. Minä sanoin, että hän on epäluotettava, koska ei pidä ikinä lupauksiaan. Puhuin luottamuksesta kokonaisuutena. Se saa tuntumaan siltä, että jos ei pysty toista kunnioittamaan edes pienissä asioissa, niin mites suurissa. Lisäksi hän on todella ristiriitainen, teot ja sanat usein sotivat toisiaan vastaan. Mutta en silti epäile häntä pettämisestä. Yritin kuitenkin sanoa, että minusta tuntuu pahalta se hänen epäluotettavuutensa. Hän ei ole myöskään avoin. Kehuskelee muita naisia ja saa minut tuntemaan riittämättömältä. Sanoin myös kaikesta tuosta. Ja ne on kuitenkin todellisia asioita, joita sattuu jatkuvasti. Toisin kun hänen epäluottamuksensa minua kohtaan perustuu lähinnä omaan tunteeseen.

Vetosi siihen, että minä olen epäluotettava, koska reilu vuosi sitten olin risteilyllä ja samassa hytissä oli myös miehiä. Olimme tuolloin eronneet. Olleet jo monta kuukautta. Ja minä olen siitä vastuussa hänelle? Ja ei siellä risteilyllä edes mitään tapahtunut. He olivat vain tuttavia ja hyttijako meni sen mukaan, kun meistä kukaan ei juonut. Olimme siis raittiissa hytissä. Mutta olen siis epäluotettava, koska eromme aikana kävin risteilyllä ja eihän nyt missään nimessä voi naiset ja miehet olla samassa hytissä ilman, että jotain tapahtuu!! Siellä oli kaikissa hyteissä sekaisin naisia ja miehiä, eikä kyllä kenenkään välillä tapahtunut yhtään mitään. Ja me olimme eronneet, mutta miehen mielestä meillä "oli vain vähän vaikeaa" ja minä petin hänen luottamuksensa näin.

Lopuksi hän sanoi, että pettää nyt sitten yhden lupauksen lisää ja löi luurin korvaan...
Huoh, tällaistakö minä todella kaipaan elämääni? En... Tuntuu vaan taas pahalta ja tuntuu siltä että minä olin taas se "pahis". Voi mies taas valittaa miten minä olen sellainen ja sellainen ja vaan valitan ja syyttelen kaikesta ☹️
Miksei hän voi ymmärtää miten pahalta tuntuu, kun pidetään ihan kauheana ihmisenä, ihmisenä joka voisi pettää tuosta vain? Olisi hienoa, jos sen sijaan arvostettaisiin sitä ominaisuutta, että uskollisuus on minulle todella tärkeä asia, enkä voisi kuvitella pettäväni toista.

hei pitkästä aikaa!
Miten tuo tarinasi kuulostaa nyt aivan siltä että omaa huonoa omaatuntoa koitetaan saada sun syyksi...mun ex petti mua ja puolusteli tekoaan jopa 15 vuotta sitten tapahtuneella asialla..olimme sillon ihan alkutekijöissä ns on/off suhde ja tulin suudelleeksi toista miestä..kaduin ,tunnustin ,sain anteeksi silloin.
Luottamus suhteessa on niin tärkeää. Nyt minä uskon että oma liittoni oli pelkkää valhetta.

Nyttemmin olen nähnyt yhtä sun toista eli luottamus kaikkiin miehiin on totaalisesti mennyt...en aio koskaan naimisiin (jos sellanen ihme vois ees tapahtua et joku haluis),enkä tiedä voinko elää parisuhteessakaan...ristitiitaista koska huomaan tarvitsevani läheisyyttä ja hellyyttä yms...ja en kannata yhden yön juttuja...siis oon umpikujassa.

Valitettavasti minä uskon ettämiehesi on voinut olla uskoton ja siksi koittaa saada susta syyllistä...niin paljon exäni kaltasta käytöstä☹️
Jos olet vain onneton niin sun on ehkä parempi ilman miestäsi...mulleki ero oli maailmanloppu mutta nyt olen tosi tyytyväinen. Silmät aukesi ja näin lopulta millasen huijarin kanssa olinkaan ja jopa 17 vuotta!!!

Anteeksi suorapuheisuuteni mutta tosiasia on että harva mies pystyy olemaan uskollinen...olen nähnyt...en usko enää ikuiseen rakkauteen😭
se on vaan romanttista haaveilua,petosta...
voimia sulle☺️❤️

Yhteisten lasten vuoksi olisi järkevää pysyä sovussa - tiedän se ei aina onnistu ja niissäkin suhteissa joissa se onnistuu - selkänsä käännettyään toinen on kuitenkin paha. - On se vaan kumma kun yhdessä lapsia laitetaan ja rakkaudella saatetaan maailmaan niin ei kuitenkaan riitä rakkaus. - Epävarmuuttaan mies (miehet) noin käyttäytyvät...eivät luota omaan itseensää omaan isäolemukseensa. Naisen tulisi olla 24+ tuntia vuorokaudessa läsnä jolla todistaa olemassaolonsa ja pettämättömyytensä. Mikä tätä maailmaa ja miestä vaivaa - enää ei riitä mikään, pahuus vaan kasvaa kasvamistaan ja pienimmät, heikoimmat, sairaat ja vanhukset kärsivät. Inhimillisyys toista kohtaan puuttuu. Itsekin koen päivittäin jopa läheisimpien kohdalta huonoa käytöstä, ilkeilyt, valehtelu, ei tervehditä, petetään luottamus ja plaap plaap ja naisia mukaanlukien. Lapsi ei voi ymmärtää vanhempien haluttomuutta ja laiskuutta silloin kun on kysymys heidän asioiden ja toiveiden kuuntelemisesta. Mietitään miten pienen sydän kärsii rakkaudettomuuden tähden. - Vaikka näin olisikin tulisi lasten maailma luoda rakastavaksi ja lämpimäksi. Pienen ihmisen pienet toiveet.🌻🙂🌻

Puhuit asiaa..lapset on nyt tärkeintä mun elämässäni..☺️❤️
Toki on itsestäänkin piettävä huolta mutta ennenkaikkea lasten paras.
Exäni on minulle jostain katkera...hänen mielestään minä olin se joka aiheutti kaiken.
Vaikeinta tässä on se että mun on oltava hänen kanssaan väleissä ja tekemisissä lasten takia.
Hän on kyllä asettanut nyt uuden perheensä etusijalle ja säälin omia lapsiani...kokevat sen hylkäämisenä..ja pelkäävät että minäkin löydän uuden miehen.
En vaan osaisi edes kuvitella vierelleni,saman katon alle ketään miestä. Lasten kanssa on hyvä olla☺️❤️ vaikkakin välillä kaipaakin läheisyyttä valtavasti! ☹️

Hei Sisu!

Luin viestisi ja tilanne tuntui niin tutulta. Itse olen eroamassa 30 vuoden jälkeen. Sain tammikuussa tietää, että miehelläni on ollut kuukausia kestänyt suhde alaiseensa. Hän on aina tehnyt matkatöitä ja harrastanut paljon. Luotin häneen kuin kallioon. Siksi pettäminen tulikin minulle täytenä yllätyksenä.
Olen itse ollut paljon kotona kahden lapsemme kanssa. Poika on muuttanut pois kotoa. Nyt asun 15-vuotiaan tyttäreni kanssa kahdestaan. Päivä päivältä arki tuntuu helpommalta ja elämä sujuu jo melko rauhallisesti.
Mutta arjen sujumisesta huolimatta en kykene luottamaan enää mihinkään. Olen käytännössä täysin yksinhuoltaja. Ex jatkaa matkatöitä, uusi nainen vie suurimman osan vapaa-(ja ilmeisesti työ)ajasta. Emme ole päässeet sopimukseen minkäänlaisista säännöllisistä tapaamisista isän ja tyttären kanssa. Tytär ei useinkaan edes halua mennä isänsä luokse. Uutta naista hän ei ole vielä tavannut. Siinä on lisää jännitystä elämään, kun tämä nainen muuttaa pian Suomeen. Menevätköhän lasten välit kokonaan poikki isäänsä? Minunpitäisi kannustaa lapsia pitämään hyvät välit isäänsä, mutta on melkoisen vaikeaa pitää katkeruutta pois puheistani ja äänestäni. Tunnen itseni edelleen täysin lokaan painetuksi.
Ex painoi käytöksellään minut sellaiseen suohon, että kestää varmaan vuosia saada itsetunto kohoamaan tästä. Hän ei osoittanut minkäänlaista kunnioitusta tai arvostusta minua kohtaan eläessään täydellistä kaksoiselämää kuukausien ajan. Käyn terapiassa säännöllisesti. Mutta olen myös huomannut, että ystäviä ei kannata enää paljoa kuormittaa tällä asialla. Heidän mielestään on outoa, että tunteeni ex:ää kohti eivät kuolleet heti teon paljastuessa. 30 vuotta on kuitenkin suurin osa elämästäni. Kunpa vaan löytäisin jonkinlaisen rauhan itseni kanssa, että voisin suunnitella tulevaisuutta hyvillä mielin.
Toivon teille kaikille kohtalontovereille paljon voimia ja jaksamista! Jospa kesä veisi ajatukset hiukan valoisimmille radoille. Me selviämme tästä ja voimme jatkaa elämäämme omatunto puhtaana!