Petetty ison perheen äiti
Meidän erosta on jo yli 2,5 vuotta aikaa. mies itse haki eron mutta samaan aikaan kun hänellä oli toinen kuvioissa antoi toivoa myös minulle meidän yhteisestä tulevaisuudesta, uskoin että mies oli se hyvä ja hellä ja luotettava mies, minulle oli kohtelias ja mukava ja jos suuttui pyysi anteeksi, mutta ikinä ei tunnustanut että hänellä on suhde toiseen vaikka muut ihmisetkin olivat kertoneet hänellä olevan joku, aina kiersi asian.
Nyt vasta reilu kuukausi sitten itsellä tuli olo että nyt haluan tietään ja pyysin häntä puhumaan onko hänellä joku vai ei, vastasi että joku kulkee mukana ja lisäsi itsesääli litanian perään, koin olevani vapaa, kiitin asiallisesti vastauksesta ja pyysin kertomaan surunsa toiselle ei minulle kuten siihen asti oli tehnyt.
Nyt sitten koen menneitä pettymyksen tunteita enkä jaksaisi yksin kantaa näitä, tiedän että olen ollut suhteessa jo useamman vuoden yksin lasten kanssa, enkä halunnut uskoa että meidän juttu ei toimi, koska miehen omat kivut esti häntä elämästä lisäksi siihen miehen katkeruus ym, anteeksi antamattomuus, elämä oli lähinnä suorittamista.
Eron takia olen itse kuitenkin vapaa suorittamisesta, mutta kauanko kestää että uskon että joskus joku näkisi minussakin jotain hyvää, ei vain hyväksikäytettävää ja manipuloitavaa naista joka on vain sitä varten että joku saa lohdun?
Onko tämä suruaikaa ja kuinka pitäisi itseä nyt ymmärtää?
Aviomme kesti 11 vuotta sisältäen myös toisenkin pienemmän eron jolloin mies myös lähti mutta palasi taas, mutta henkisesti usein ajattelin että hän ei ollut läsnä.
Kreetta kirjoitti 19.4.2014 22:28
Eron takia olen itse kuitenkin vapaa suorittamisesta, mutta kauanko kestää että uskon että joskus joku näkisi minussakin jotain hyvää, ei vain hyväksikäytettävää ja manipuloitavaa naista joka on vain sitä varten että joku saa lohdun?
Moi Kreetta, olen pahoillani mitä olet saanut kokea.
Kauanko kestää... ehkä sen aikaa vaan, että alat itse nähdä ensin itsessäsi paljon hyvää ja arvostettavaa, että alat itse vähitellen arvostaa itseäsi, katsoa itseäsi kauniimmin ja alat olla itsellesi kiltti?
Uskallatko olla itsellesi kiltti ja arvostava?
Siitä se kai lähtee, alkumetreillä ollaan täälläkin siinä asiassa, mutta kun katselee oman elämän hyviä juttuja, niin saa pikkuhiljaa voimaa ottaa vastuuta myös oman elämän ratkaisemattomista asioista itse.
🙂👍 ja voimahali täältä sulle
Sitä "suruaikaa" kestää just niin kauan, kuin mitä itse haluat, itseäsi surkutella.
Kotoa ei tule kukaan hakemaan, joten ihmisten ilmoille, uusi kampaus, meikkiäkin voi sipaista, hymyä huuleen, selkä suoraan ja niin paljon itsevarmuutta kuin itsestäsi löydät.
En tässä nyt tarkoita, että lähikapakkaan, on muitakin paikkoja joissa liikkua.
Tiedät itsekkin ettei väsähtänyt harmaavarpunen, lysähtäneine hartioineen ja surullisine silimeen, ketään hätkäytä, mutta elinvoimainen ja iloinen olemus voi tehdä senkin.
Miten se onkaan niin vaikeaa olla itselle kiltti ihana mukava ystävällinen, jos olen, työnnän muut kylmästi syrjään..hm..
ehkä on sitten aika silläkin että saan ottaa omaa aikaa ja päättää itse pidänkö kahvista vai maidosta,
eikä ole pakko ajatella muita, ..olen vai jotenkin ristiriitainen itseni kanssa , olen kuiten tyytyväinen ettei exä ole tässä ahistamassa mua parantamaan hänen elämäänsä , mut silti on murhe miten mulle teki, menneisyyden sakat muistuttaa, miksi en kieltäytynyt alituisista muutoista keskelle ei mitään , miksi suostuin vain kaikkeen vaikka mun persoona on sellai joka sanottaa välillä liiankin jämäkästi,
miksi suostuin olemaan liian kiltti, kait siksi että pelkoni on että mä olen suht voimakas persoona et jos en suostu olen yksin..
Mua ei täl hetkellä kiinnosta uusi suhde ystäviä oisi kiva saada mut en tiiä sit oletanko et mulla ei vielä ole annettavaa kelleen, en taida uskoa voivani vain olla ..no eteenpäin elävän mieli kuiten.Aikansa kutakin🙂 vaik ei nyt helpolta vaikuta.