Hei nettityttö!
Tekstisi kosketti todella.. lukeminen sai kyyneleet silmiini, koska juttusi kuulosti todella tutulta... Olen itsekin perheväkivallan uhri. Kaiken väkivallan lisäksi vanhempani manipuloivat minua ja sisaruksiani... he saivat meidät uskomaan, että ruumiillinen kuritus (siis piiskaaminen, lyöminen, ravistelu jne..) on ihan normaalia ja kaikki vanhemmat tekevät niin. Tuo vääristynyt käsitys lasten kasvatuksesta oli minun päässäni vielä murrosiässäkin... vasta joskus 15-vuotiaana aloin tajuamaan,ettei se ihan niin mene... olenko tyhmä?

Mulla siitä on yksitoista vuotta aikaa, kun muutin pois kotoa. Kärsin jo kotona asuessani masennuksesta, mutta en oikein saanut apua, kun en tiennyt kenen puoleen pitäisi kääntyä. Nyt minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö ja vaikea masennus, joiden vuoksi olen nyt työkyvytön.
Vieläkin näen painajaisia ja olen hyvin pelokas joidenkin ihmisten seurassa. En todellakaan tiedä pääseekö siitä koskaan yli vai tuleeko olemaan loppuelämänsä perheväkivallan uhri..

Oletko koskaan puhunut vanhempiesi tai sisarustesi kanssa lapsuuden kokemuksistasi? Mä oon yrittänyt, mut ei oikein tuottanut tulosta... äitini vähätteli kokemuksiani ja haukkui minua yliherkäksi, isäni otti ensin typerän marttyyriasenteen..."me ollaan huonoja vanhempia, hauku vain..." ja sit myöhemmin haukkui minua kiittämättömäksi ja etten kunnioita vanhempiani. Sen jälkeen en ole yrittänytkään puhua heidän kanssaan. Sisarusteni kanssa olen pystynyt puhumaan näistä jonkin verran. Tosin jotkut sisaruksistani eivät halua puhua koko aiheesta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen.

"Onko oikein, että yksi ihminen saa kärsiä näin vanhempien julmuuudesta? "
Se ei todellakaan ole oikein! Kukaan ei ansaitse sellaista, eikä väkivalta ole koskaan oikeutettua!!! Varsinkaan kun kyseessä on oma lapsi, jota vanhemman kuuluisi suojella, auttaa häntä aikuistumaan ja vahvistaa hänen itsetuntoaan!! Mitään noista ei saavuteta ainakaan väkivallalla!!!

Toivottavasti osasin auttaa sinua edes jotenkin. Kaikkea hyvää sulle!🙂🌻

On tämä elämä välillä kovinkin rakaa. Olet meebu sinäkin kokenut kovin kovia, niin paljon, että ymmärrän vuosia kestäneet tuskat, vielä yhä jatkuvat. Pääsemmeköhän joskus vapaiksi lapsuutemmme traumoista..? Näen edelleen painajaisia riidoista, monet yöt herään hikisenä painajaisista. Pelottaa, että en pääse koskaa eroon muistoista.

Olen yrittänyt puhua äidin ja siskoni kanssa. Siitä ei tule mitään. Sisko ei muista lapsuuttaan, äiti ei myönnä mitään tapahtunutta. Olemme pitäneet parin otteeseen sairaalassa perhepalavereita, jotka ovat menneet ihan pieleen. Isänikin oli kerrran mukana, mutta istui hiljaa koko ajan.

Tänä päivänä on vaikeaa tavata äitiäni. Nykyään en enää vihaa häntä, mutta muistot heräävät eloon. Olemme kyllä edistyneet kommunikoinnissa ja vietä usein kesällä aikaa hänen luonaan kohtalaisen kauan. Meillä on kaksi elämää: se vanha paska ja uusi parempi. Kaikki menee hyvin, paisi jos alamme muistelemaan menneitä. Isän kanssa olen kovin varovainen, mitä sanon tai teen. Edelleen jotenkin pelkään häntä. Isääni, ei oikein.

Olen joo eläkkeellä, varmaan loppuikäni. Masentavaa. Mut on murjottu henkisesti niin, että itsetuntoni on kolhittu pahasti. Olen väsynyt ja masentunut, harhoja kuuleva skitsorenikko... Mikä on tulevaisuuteni!?! Joskus miettii mitä itua koko elämässä on? Nuorena sanoin aina: Elä elämä hymyillen, hymyily läpi kyynelten.

Hei,

Haluaisin kertoa oman tarnani. Olen itsekin tavallaan perheväkivallan uhri, ja olen jo tosi iäkäs. En vain ole koskaa oikein ehtinyt toipua ja päästä irti suvustani. 😞 Huomaan jääneeni ikään kuin odottamaan hyvitystä, jota sitten ei ole koskaan tullut. Elämä mennyt sekaisin, kun seurustelukin oli aivan käsittämätöntä, kaiken maailman sekoilijoita, jotka eivät kuin käyttäneet hyväkseen. 😭

Eilen kävin psyykkisesti häiriintyneen äitini luona, pitkästä aikaa. Omia lapsia ei tietenkään ole siunaantunut -ja ehkä hyvä niin- ja pitäähän sitä äitienpäivää viettää. Tavallaan sitä haluaa myös olla niin "aikuinen" ja osoittaa, että kyllä minä pystyn tähän, vaikka sinä et pysty - äidille. Sitten taas olen vihainen itselleni, omasta kiltteydestäni ja siitä miten olen antanut itseäni vedättää. Olen vihainen toisille, koko kulttuurille, että pitääkö sen h...n vieköön olla muka niin, että sitä pehmeätä ihmistä pitää ihan väkisten olla aina kiusaamassa. 😠 Jos sulla ei ole rahaa eikä statusta ja olet vielä kiltti, niin kyllä se tuntuu olevan lähes kaikille suomalaiseille jonkinalinen punainen vaate, joka suorastaan pakottaa hyökkäämään.😑❓ Tulee sellaisia ajatuksia, että miksi mun pitäisi täällä vielä yrittää. Aina on ollut niin vaikeaa, koska olen näin pehmeä. Ja minä pidän itsestäni tällaisena ja minusta minulla on oikeus olla tällainen, ainakin ulkomailla on ollut. 😟

Itkin tullessani äidin luota. Yöllä en saanut taas unta. Naapuri vielä kiusaa herätellen tahallaan anivarhain, kun olen pyytänyt, että ei tekisi, niin vain innostuu. 😞 Sekin sellainen eläkeikää lähestyvä nainen. Miksi suomalaiset naiset ovat niin väkivaltaisia ja kiusaamishaluisia, tuhoavia??? 😑❓ Miksi täällä ei muka voisi olla vähän pehmeä. Kaikki muu on tässä maassa hyvin, mutta sisältö puuttuu, kun kaikkien pitää olla niin väkivaltaisia.☹️ JOku sanoi, että suomalaiset pelkää näyttää hyvää. Mutta miksi? Mistä tämä primitiivinen toisten tuhoaminen tulee?

Perheväkivaltaan tämä liittyy siten, että olen taas koko aamun miettinyt, miten minun pitäisi ja olisi jo ajat sitten pitänyt vaihtaa kaikki yhteystietoni ja häipyä. 😟 Mutta kuten väkivaltaan muutenkin, tällainenkin sukunsa polkema ihminen, joutuu kierteeseen eikä pääse niin helposti irti. Sanotaahan, että parisuhteessakin on vaikea ponnistaa irti, vaikka se olisi kuinka väkivaltainen. Siinä käy pikku hiljaa niin, että menettää muun elämän ympäriltään, kun yrittää ymmärtää ja sitten ei ole muita kuin ne vähättelijät ja hyväksikäyttäjät. 😞 Siitä on sitten enää vaikea lähteä. Ja mitä enemmän ikää tulee, sen nolommalta se tuntuu. Näinkö niitä nurkkien vanhoja poikia ja vanhoja tyttöjä tehdään?

Tuntuu, että kaikki menee minun elämässä ihan pieleen. En ehdi saada oikein mistään otetta. Odotan vain, että elämä päättyy joskus ja saan sulkea vihdoin silmäni eikä yksikään väkivaltainen sairas suomalainen pääse kimppuuni. Ehkä olisi parasta, että me kaikki kiltit häivyttäisiin Suomesta, niin saisivat jäädä tänne keskenään toisiaan rääkkäämään.

Hei
olen itse 26-vuotias perheväkivallan uhri. Minun tapaukseni on poikkeava siinä mielessä että olin niin sanotusti kasvattilapsena oman isoäitini luona noin 12-vuotta. Isoäitini tuon kahdentoista vuoden ajan, häntä lainaten, Yritti tehdä minusta ihmistä. Tämä sanonta on hyvin kuvaa hänen asennoitumistaan minuun. En ole hänelle edes ihminen. Väkivalta "lapsuuden"- kodissani oli hyvin raakaa fyysistä ja henkistä nöyryyttämistä,myös seksuaalinen nöyryyttäminen oli välillä mukana. Tuntuu hyvin hankalalle ja vaikealle puhua näistä asioita kenellekkään saati kirjoittaa. En tahdo kertoa tässä tarkemmin miten ja millä eri tavoin minua on nöyryytetty. Kaikki tuo nöyryyttäminen on rikollisten puolelta kuitattu kasvattamiseksi. Kävin vuosia trauma-terapiassa ja olen ollut jo neljätoistavuotiaasta asti vakavasti masentunut. Yritin syksyllä 2001 ensimmäisen kerran itsemurhaa,sen jälkeen vielä 2 kertaa ennen vuotta 2004. 2006 syksyllä henkinenvointini romahti täysin ja vajosin jonkin sortin psykoosiin. Sen jälkeen on vointini ja voimakkuuteni lähinnä kasvanut parempaan suuntaan. Kun iskeydyin lopullisiin pohjamutiin on ollut helpompaa, suunta voi olla vain ylöspäin.
Olen aloittanut lukuisia ammattikouluja ja lukion kaikki on jäänyt kesken. Minulla ei ole puolisoa pehettä lapsia. Olen ollut kuin ajopuu vuosia, pelkään ihmisiä. Olen nykyjään opikelemassa kuntoutus tuen turvin ja nyttemmin on selvinnyt että traumaperäisen stressireaktion pitkittyminen on aihuttanut osittain minulle puhjenneen bibon... ja jos ei ole niin ei se ainakaan helpota sitä. joten olen jo ajatellut että lopullisesti olen eläkkeellä.
En ole isoäitini kanssa missään tekemisissä. en ole oikeastaan kenenkään äitini sukulaisen kanssa tekemisessä. He pitävät isoäitini puolia. Heistä minä olen äitini aivopesemä, kehitysvammainen, tyhmä, hullu. Anteeksi he eivät tule minulta koskaan saamaan. En muutenkaan oikein ymmärrä sitä miksi minun pitäisi antaa anteeksi ja unohtaa. Mutta sen minä luulen tietäväni että tämän taakan kanssa jotenkin oppii elämään.

Hei Ovimeri ja kaikki muutkin!
Niin..miksi pitäisi antaa anteeksi perheenjäsenille, jotka ovat väkivaltaisella käytöksellä aiheuttaneet pahan olon ja ikuiset traumat??Tuo pisti miettimään...

Eihän kenenkään tarvitse antaa anteeksi, ei kukaan ole siihen mitenkään velvollinen. Jos joku antaa väkivaltaisen käytöksen anteeksi, toivon, että hän tekee sen itsensä, ei kenenkään muun vuoksi.

Minulta on usein kysytty ja ihmetelty sitä miksi haluaisin antaa vanhemmilleni anteeksi ja olla heidän kanssaan paremmissa väleissä...(en siis mikään läheinen ystävä haluu olla heidän kanssaan, toivoisin vain,et voitais vaihtaa kuulumiset ja istuu samassa kahvipöydässä ilman jännittyneisyyttä ja kireää ilmapiiriä, olla kuin aikuiset keskenään) Useat ystäväni ovat sitä mieltä, että vanhempani eivät ansaitse minua ja olisi parasta, et katkaisisin välit heihin kokonaan...

Itsellänikin käy välillä mielessä, et pistäisin välit poikki ja haistattaisin pitkät... varsinkin silloin, kun äitini esittää vieraille onnellista perhettä ja valehtelee kaikkee pitääkseen kaunista julkisivua yllä. Myös se kaikki ikävien tapahtumien kieltäminen saa minut ahdistumaan niin, et mietin katkaisevani välit kokonaan.

Kuitenkin tiedän, etteivät vanhempani luovuttaisi helpolla jos aikoisin pistää välit poikki... siitä syntyis soppa, johon vedettäis kaikki sukulaiset ja tututkin mukaan ☹️ sitä en jaksaisi!

Haluaisin kyetä antamaan anteeksi lähinnä oman mielenterveyteni vuoksi. Kuitenkin tällainen jatkuva viha ja katkeruuden tunne vie voimia, lamauttaa ja uuvuttaa. Lisäksi se vaikuttaa myös parisuhteeseeni. Anteeksiantaminen auttaisi minua pääsemään irti menneisyydestä, jatkamaan elämää ja nauttimaan siitä mitä minulla nyt on. En vain kykene antamaan anteeksi, vaikka haluaisin... Vanhempani eivät ole pyytäneet anteeksi, eivät edes myönnä tehneensä mitään väärää, välillä he syyttävät kaikesta meitä lapsia, siis minua ja sisaruksiani....olisin valmis antamaan anteeksi, mutta he eivät anna minulle siihen mahdollisuutta ☹️

Haluaisin vain jättää kaiken taakse ja keskittyä nykyiseen elämääni... en vain tiedä miten.. en kuitenkaan halua olla loppuelämääni perheväkivallan uhri. Miten menneistä voi päästä yli, jos ei ole mahdollista puhua ja selvittää asioita vanhempien kanssa?

Jotkut ihmiset ajattelevat, että se mikä on tapahtunut, on tapahtunut ja se siitä. Monet vanhemmat tietävät tehneensä virheitä, mutta sitä on hyvin vaikea myöntää itselleen saatikka sitten muille, helpompi vaieta koko asiasta.
Sinä voit antaa heille anteeksi, sanomatta sitä heille, sillä uskon, että he eivät halua tai uskalla keskustella asioista sen enempää, jotkut sanoo, että sitä enempi paska haisee, mikä enemmän sitä tonkii. Tulee vain uusia asioita mietittäväksi.
Jokainen voi piehtaroida menneisyydessään, vaikka loppuikänsä, mutta minusta kasvaminen ja asioiden taakseen jättäminen voi olla joskus parempi vaihtoehto ja toivoa vain ettei tekisi samoja virheitä kuin edellinen sukupolvi.
Etäisyyttä voi ottaa omiin vanhempiinkin.

Ihan tottahan tuo on mitä helemi sanoo ja olisihan se itsellekin helpompi jos vain jättäisi menneisyyden taakseen, mut se ei vaan oo ihan niin yksinkertaista... Vaikka miten haluaisin jättää menneisyyden taakse ja elää tätä hetkeä, se ei onnistu, koska ne lapsuuden kokemukset palaa väkisin mieleen esim.painajaisina tai takaumina ja sit oon taas ihan sekaisin ja hajoan... Olisikin kiva tietää miten noista painajaisista pääsis eroon... Se nyt on itsestäänkin selvää, etten aio ikinä toistaa vanhempieni virheitä!!! Jos joskus saan lapsia niin heidän ei tarvitse ikinä kärsiä tällasta p****a!!!

Painajaiset ja takaumat jää pukkuhiljaa vähemmiksi, kun koetat olla miettimättä, niitä asioita, valveilla ollessa, alitajunta tuo ne uniin.
Olen itsekkin herännyt yöllä, aivan todentuntuiseen tilanateeseen, joka on aselvää toisintoa, jostakin ennen tapahtuneesta tai muistojen ja pelkojen luomaa kuvitelmaa.
Siitä ympäristöstä, jossa nuo on tapahtuneet pitäisi päästä kauemmaksi ja tapahtuneista olisi kuitenkin hyvä puhua jollekkin, sillä puhumalla ne ulos itsestään, painajaiset vähenevät. Voit myös kokeilla kirjoittamista.
Muistot on ja pysyy, me voimme elää ja muistella, mutta meidän ei tarvitse elää muistoissa.

Helemi kirjoittaa asiaa -tietysti.

Mutta, mutta,...Mitä on tuo anteeksianto ja eteenpäin meno? Sitä on niin vaikea mennä eteenpäin, jos ja kun narsistisesti häiriintynyt vanhempi on tuhonnut lapsensa elämää rajusti. Raunioilta on niin vaikea ponnistaa. Tai - on vaikea huristella ajokilla, josta on muutama pyörä romutettu... Toki täytyy yrittää: eihän elämässä ole muita vaihtoehtoja. 😟

Itse aina toivon, että anteeksianto olisi minussa jo tapahtunut. Sitten omaiseni loukkaantuu jostakin. Yleensä se on jotain sellaista, että minä olen vahva ja vahvemmilla kuin hän. Siitä seuraa, että hän iskee minua välittömästi kaikkein kipeimpiin kohtiin. Ja vielä niihin kohtiin, jotka tänä päivänä joudun kantamaan seurauksina tämän henkisen väkivallan vuoksi, joka aktiivisessa muodossaan saatiin loppumaan vasta noin neljä vuotta sitten. Sitä ennen sitä jatkui melkein parikymmentä vuotta. Siihen ajautui pikku hiljaa, koska hänestä piti pitää huolta. Lopulta huolenpitäjinä oli koko suku ja suuri osa hänen tuttaviaan. VAkavimmat syytökset hänen huonosta olostaan sain minä, hänen lapsensa. Tuo koko pitkään jatkunut kierre romutti voimavarojani valtavasti. Samaan aikaan yhteiskunnassa vain "huudettiin", että pitää mennä eteenpäin. Terapiaa ei ollut. Eikä sitä ole vieläkään kunnolla tällaisille ihmisille kuin minä. Terapiaa ja apua saadakseen täytyy osata kääriä ongelmansa ja vaivansa trendikkäisiin kuoseihin. Joskus ne ovat masennusta, burnoutia tai bipolaarista häiriötä. Mutta kun oikeasti on kyse jostain muusta, sitä ei auttajakunta osaa/halua nähdä. Anna siinä sitten anteeksi ja mene eteenpäin. Minun kohdallani se on tarkoittanut, että yritän unohtaa ja olla olematta tekemisissä enää. Kunnes huomaan toistavani samoja virheitä muissa valinnoissani. Vaikka luulen pääseeni eteenpäin, saan huomata olevani aika samanlaisessa tilanteessa muiden kanssa....Mitäs sitten tehdään? Onko elämä enää vain liekkimerestä toiseen syöksymistä? Vai tuleeko joskus lopullinen armo? 😐