Tämä kuuluu perhesalaisuuksien piiriin. On oma koettu painajainen, joka on fyysisesti ohi, mutta kummittelevat aika ajoin mielessä.

Lapsuuden kodissa pelkäsin äitiä. Sain selkään syyttä suotta. Olin ehkä 6-vuotias, kun heräsin olohuoneen lattialta tajuttomuudesta ja paikalla oli poliiseita ja sairaanhoitajia. Äiti oli potkaissut minua ja olin mennyt tajuttomaksi. Luultavasti olin saanut aivotärähdyksen, kun oksentelin heräämisen jälkeen. Äiti kovisteli minua mustelmille, joihin puututtiin tarhassa. Henkinen väkivalta oli myös kovaa.

Aikuisena 21-vuotiaana kihlattuna neitsyenä tulin tulevan appiukon raiskaamaksi ja hyväksikäytetyksi. Siitä en uskaltanut kertoa kuoleman pelon uhalla en sulhaselle, en vanhemmille, en siskolle, en kenellekään. 20 vuotta myöhemmin kerroin lääkärille, josta alkoi pitkä psykoterapia.

Eikä avioliittokaan ollut ruusuinen. Satuin suututtamaan mieheni milloin mistäkin, niin sain turpaani. Erottiin 9 vuotta sitten. Enää ei ole fyysistä pelkoa siltä taholta.

Nyt yksi pojistani juo reippaasti ja hänestä tulee silloin pahapäinen. Eilen hän tuli illalla pitkästä aikaa käymään. Pelotti aukaista hänelle ovi. Siinä kerkisin miettimään, jos jotain sattuu, niin toinen poika pääsee sisällä avaimilla, jotka lainasin, kun hän lähti ulos. Onneksi ei sattunut mitään. Poika oli siinä vaiheessa juonut 5 kaljaa, kun tuli ja oli nauruvaiheessa. Hän lähti pikaiseen. Kerran tämä poika on uhkaillut mua veitsellä.

Ihan hirveetä on kokea väkivaltaa tai sen uhkaa varsinkin kotona, jossa pitäisi olla turvallista. Nyt olen itse itseni vihaaja. Tuomitsen itseni. Pelot eivät jätä mua tyystin rauhaan. Olen käynyt juttelemassa niistä psykologin kanssa. Anteeksi tämä pikkuvuodatus.