Perhe, onko se tätä..?
Kirjoittelen siis perheen nuorena aikuisena. Aina opiskelukapungistani palatessani tänne muun perheen (=äiti, isä ja nuorempi sisko) luokse, tunnelma muuttuu ihan täysin. Asun opiskelukaupungissani opiskelijaystäväni kanssa ja meillä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Kotityöt hoituu kaikessa sovussa ja siisteydessä.
Tässä sain pari päivää sitten kuulla jos jonkinlaisia syytöksi palatessani tänne. Olen ylimielinen, muita ala-arvostava, paha suustani ja ties mitä muuta. Vaihto-oppilasvuoteni oli kuulemma ollut aivan totaalisen huono idea. Sen jälkeen minusta oli ilmeisesti kuoriutunut tällainen vähät muista välittävä. En oikein tiedä, miten tähän tulisi suhtautua. Se on aina äitini, jolta saan näitä kuulla. Isäni pahana tapana oli aikoinaan komennella rajusti ja lapsena muistan tehneeni aina kaikki väärin. Hän on kuitenkin parantanut tapansa.
Omat ystäväni eivät ole ikinä suuttuneet käytöksestäni ja ovat sanoneet, että olen yksi niistä harvoista, joilla ei vuosi ulkomailla noussut hattuun. Miesystävälleni puhuessani tästä itseeni kohdistuneesta kritiikistä, hän oli aivan ihmeissään. Sanoi, etten todellakaan ole tällainen, päinvastoin. Aina hänetkin huomioon ottava ja kannustava. Olen myös Punaisen Ristin ystävänä ja viihdymme loistavasti ystäväni kanssa.
Jos äitini menettää malttinsa, hän todellakin huutaa ja antaa kuulua. Esimerkkinä mainittakoon tämä jouluaaton aamu. Heräsin, kun hän huusi isälleni. Isäni yritti puhua järkeä, muttei se mennyt perille, niinkuin ei koskaan. Äitini ei vaan kuuntele. Jos joku yrittää puolustautua, kertoa omaa näkökulmaansa, ei hän sitä kuule. Vika on aina kuitenkin siinä toisessa osapuolessa. Itse purskahdin itkuun jo pari päivää sitten, koska en vaan enää jaksanut. Opiskelujeni takiakin olen jo niin poikki, etten jaksaisi enää yhtäkään kiivasta sananvaihtoa kuulla. Miesystäväni kanssa käymme asiat puhuen läpi ja aina olemme päätyneet molempia miellyttävään kompromissiin.
Vanhempani ovat aikoinaan opiskelleet toisella asteella, kun itse olen nyt korkeakoulussa. Olen matkustellut paljon ulkomailla ja kerrottakoon, että miesystäväni asuu Suomen rajojen ulkopuolella. Tällaista elämää vanhempani eivät ole eläneet, muttei se tarkoita, etten heitä arvostaisi.
Olen kyllä hieman pyörällä päästäni. Äitini mukaan minun täytyisi mennä puhumaan ammattihenkilön kanssa, jotta menneet perheongelmat katoaisivat mielestäni. Omasta mielestäni ne vakavat asiat olen käynyt nyt läpi monellakin eri tavalla ja jo pystynyt kääntämään positiiviseksi voimavaraksikin. Täälläkin niistä kirjoitin tukihenkilölle ja hän totesi minun olevan henkisesti vahva, selviytyjä, jolla vielä kaikesta huolimatta on tavoitteita elämässä. Elämässäni todellakin haluan saavuttaa ne asiat, jotka todellakin ovat saavutettavissa omalla kohdallani. Unelmia ja haaveita kannan mukanani päivittäin, koska muuten ei esimerkiksi jaksaisi tätä monen tuhannen kilometrin välimatkaa.
Olisiko teillä jonkinlaista näkökulmaa, kuullostanko pahansuovalta vai miten tässä tulisi toimia?
Hei,
täytyy sanoa, että tilanne kuulostaa todella kummalliselta. Kuulostaa siltä, että kun äitisi sanoo, että sinun pitäisi mennä keskustelemaan ammattiauttajan kanssa jotta vanhat perheongelmat eivät vaivaisi sinua, on kysymys siitä, että hänen täytyisi mennä keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, jotta vanhat (tai nykyiset) perheongelmat eivät vaivaisi häntä. Valitettavasti joskus käy niin että joku perheestä joutuu syntipukiksi jonka niskaan asiat pannaan, äitien ollessa kyseessä tämä on valitettavan usein vanhin tytär, erityisesti jos hän elämässään on tehnyt jotenkin toisenlaisia valintoja kuin äiti. Yllättäen hän onkin sitten "vaikea", kun muiden sisarusten tekeminä samat asiat olisivat osoitus päämäärätietoisuudesta ja fiksuudesta.
Jos lapsuudenperheesi rasittaa ja vahingoittaa sinua, ei sen kanssa tarvitse viettää aktiivisesti aikaa vain siksi, että se on lapsuudenperhe. Ei välejä välttämättä tarvitse katkaistakaan, mutta sinulla on nyt oma elämä, ja heillä on omat ongelmansa. Onneksi sinulla on ystäviä ja mies jonka kanssa pysyt keskustelemaan asioista avoimesti, se on suuri lahja!😎
Hei Maryaa.
Voisiko asia olla niin, että sinulla on kaikki kunnossa, mutta eräs toinen perheessäsi ei osaa käsitellä muuttunutta elämäntilannetta? Olen itsekin vanhempi, jonka esikoinen on muutanut pois kotoa.... Äidille voi olla kova paikka ja suuri muutos, kun esikoinen muuttaa pois kotoa, varsinkin jos esikoinen on tytär. Kotoa lähtee juttukaveri, apu ja naisseura. Tilalle voi tulla yksinäisyys, ikävä ja vainkka katkeruuskin, varmaan paljon muitakin tunteita...iloa ja surua. Äidin täytyisi vaan osata käsitellä tuutta elämäntilannetta ja sen tuomia muutoksia, lapsesta luopuminen voi olla vaikeaa. Ja sen tunnustaminen, että lapseni pärjää itsekseen ja osaa asiat, kenties paremmin kuin vanhempi.
Voimia sinulle! Nauti elämästäsi ja itsenäistymisestä!
Terveisin Golffi
Hei ja kiitos ajatuksia herättävistä vastauksistanne!
Minusta itsestäni tuntuu, että äitini on aina pitänyt yhtä enemmän nuoremman siskoni kanssa. Heillä on omat juttunsa ja huumorintajunsa, joihin en jaksa aina mennä mukaan. Esimerkkinä mainittakoon vähemmän miellyttävä puoli: kun vanhempani ovat riidelleet, äiti vetää siskoni mukaan ns. kostomatkalle, josta ei sen enempää isälleni mainita, eikä aina minullekaan. He sitten lähtevät ovet paukkuen ja tulevat takaisin, kun siltä tuntuu. Itse katson paremmaksi olla ottamatta osaa tällaisiin kannanotollisiin tempauksiin.
Kun muutama vuosi sitten valmistuin ylioppilaaksi, lähdin saman tien ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän reissussa. Viimeksi tämän vaihtovuoden ja nyt keväämmällä lähdössä työharjoitteluun muutamaksi kuukaudeksi miesystäväni kotimaahan. (Vihdoinkin saamme olla yhdessä, vaikka junamatka välillämme on silloinkin. Ikävän kanssa eläminen ei ole helppoa ja kärsivällisyyttä koetellaan.) Tällä siis halusin sanoa, että ajattelisin äitini jo tottuneen tähän, etten ole täällä läheiyydessä ja tokihan hänen juttuseuranaan on nuorempi siskoni. Toinen juttu on sitten, kun siskonikin piakkoin valmistuu lukiosta.
Vaikka noista syytöksistä on jo pari päivää aikaa ja ilmaa pystyy jo hengittää, sitä kuitenkin mielessään miettii, olenko oikeasti sellainen, mitä sain kuulla. Huomasin myös sellaisen asian, että kun äitini ei ole puuttunut siskoni ja minun väliin, pystymme olemaan ihan rennosti ja naureskelemaankin. Koska siskoni ja äitini välillä oleva side on vahva, niin emme ole oikein päässeet läheisiksi nuoremman siskoni kanssa. He menevät yhdessä saunaan ja käyvät siellä läpi asioita. Kerran tämän jälkeen äitini tuli kuin myrskynmerkki saunasta ja kysymys oli vain ajasta, milloin kuuluu isälleni tai minulle itselleni. Sainkin sitten kuulla tästä "ylimielisyydestäni". En haluaisi käyttää sanaa manipulointi, mutta siltä vähän joskus haiskahtaa.
Tässä ristitulessa on joskus todella vaikeaa olla, yrittää pitää mielensä vaakatasossa, mutta se ei ole oikein helppoa. Itse muutenkin rakastan rauhaa ja sellaista suhteellisen selkeää elämää, jossa narut ovat omissa käsissä. Täällä "kotona" kävellään raskain askelin, ovet paukkuu, puhutaan isolla äänellä jne. Kerran jo mainitsin, etteikös täällä voi edes normaalilla äänellä puhua. Sanottakoon, että isänikään ei ole mikään helpoin tapaus, vaikka parannusta käytökseensä on tullut. Hän on aina menossa jonnekin, aina on tehtävä jotakin. Kävellään edes takaisin, paikasta toiseen. Hän oli myös äitilleni selkäni takana sanonut, että hänen rahansa eivät sitten miesystäväni kotimaahan mene. Hän pihi, saita, itara, todella tarkka rahankäytöstä. Kerran kun olin oikeassa hädässä matkallani ja olosuhteiden vuoksi tahdoin tulla aikaisemmin pois, hän kyllä maksoi hampaat irvessä paluulentoni, mutta joiduin maksamaan jokaisen sentinkin takaisin. Ehkä tämäkin oli yksi niistä hänen miljoonasta säännöstään ja opetuskerroistaan, joita on edelleen olemassa, mitä ikinä kukin tekeekään.
Huhhuijaa, tulipas tekstiä. Ei ole niin helppoa, mutta omia unelmia kohti tässä yritetään matkustaa, vaikka niitä yritetään lytätä yksi toisensa jälkeen.