Itselläni aikalailla sama tilanne. Paitsi että meillä on vain yksi lapsi joka on minun elämäni ilo ja rakkain. Mies on joo kiltti mutta on pahasti kasvettu erilleen vuosien saatossa. Ahdistaa usein, toivon joka päivä että mies muuttaisi pois.

Jos Paholaisella olisi kolme lasta, epäilisin sinua vaimokseni. Teksti oli kuin sanasta sanaan hänen suustaan, paitsi että ihastuksen kanssa ei (ilmeisesti) ole harrastettu seksiä.

Sitä mietin, että ollaanko me kotia aktiivisesti pyörittävät isät sitten liian kilttejä? Puuttuuko meiltä särmä? Ollaanko me vaan liian helppoja?

Nyt kuuluttaisin selkärankaa ja vastuun kantamista. Mukavaa se ei aina ole. Olet miettinyt eroa monta vuotta, mutta silti sitonut itsesi tilanteeseen, jossa ero ei sanojesi mukaan ole mahdollinen? Totta kai ero on mahdollinen, mutta et silloin saa pitää sitä, minkä olet saavuttanut - mutta haittaako se, jos et sitä kaikkea halunnutkaan? Perheesi on nyt osa sitä omaa elämääsi.

Tuntemuksesi oman elämän kaipuusta kuulostavat varsin normaaleilta, mutta mieti tarkkaan, mistä tunteet johtuvat. Ahdistuksesi ei ole miehen tai lasten syy, vaikka heihin se osuu. Olisiko muita keinoja saada omaa elämää kuin ero? Olisiko alkavasta opiskelusta apua siihen? Jokin harrastus, jossa kukaan ei vaatimassa mitään, jossa täytyy ja saa keskittyä vain itseensä? Miksi tunnet syyllisyyttä, jos lähdet ulos ja miehesi jää hoitamaan lapsianne? Onko mies syyllistänyt sinua vai asetatko itse itsellesi turhia rajoitteita? Kenelle elät?

Parisuhde harvoin muuttuu parempaan suuntaan salaisia ystäviä pitämällä. Et ole kamala, jos haluat jotain muuta kuin mitä olet itsellesi uskotellut, mutta ehkä olet kamala, jos jatkat uskottelua ja uskottelet myös miehellesi. Yksinkertainen, mutta vaikea neuvo: ole rehellinen.

Paholaisen teksti oli kuin vaimoni kirjoittama. Eroavaisuudet: talo ostettu kahdeksan vuotta sitten (lainaa on edelleen) ja lapsia on kolme. Mutta muuten: vau... omalla puolisollani oli myös lukioaikainen ihastus jonka kanssa vietettiin viattomuuden kesää kun itse olin armeijassa. Tuolloin tuleva anoppini puuttui peliin, että ”pitää valita”. Se on jo aika paljon vanhemmalta lapselleen sanottu. Ja silloin puolisoni valitsi: ei nähnyt, että tämän toisen kanssa voisi perhettä perustaa, mutta minun kanssa voisi, joten valitsi 18 vuotta sitten minut. Ja sittenhän tämä meni kuin Strömsössä: opiskelemaan, lapsia, naimisiin, työpaikat, lisää lapsia, mutta sitten alkoi tökkiä...

Ensin työt alkoi ahdistaa ja itse myönnän että olin suht jyrkkänä ettei kuuden vuoden opiskelujen ja hyväpalkkaisen työpaikan jälkeen aleta uusia opiskeluita ja uria vaihtamaan. Siten aloimme me etääntyä ja kuinkas ollakkaan, niin tämä lukioaikainen ihastus kaivettiin somen myötä esiin ja siinä kaksi tyytymätöntä ja ahdistunutta löysivät toisensa kaikkien vuosien jälkeen. Heillä oli keinonsa ja tapansa saada irtiottoa arjesta kaikin tavoin.

Tässä sivussa saimme kolmannen lapsen ja työtkin alkoivat alkuahdistuksen jälkeen sujumaan. Luulin, että kaikki oli hyvin kunnes yhtenä keväänä vaimoni oli hyvin eristyväinen ja sanotaan, että vaisto sai minut epäileväiseksi ja sitten puhelimen viestin esikatselu sai minut lopulta plaraamaan viestiketjun parilta aiemmalta viikolta ja käry oli sillä selvä.

Ja nyt Paholaiselle: puolisolleni kiinnijääminen oli helpotus. Hän sai kaiken patoutuneen huonon omantunnon pois sydämeltään. Hän oli yrittänyt lukuisia kertoja lopettaa suhdettaan, mutta se oli ollut liian helppoa paeta elämää jonnekin muualle: ei vastuita, ei velvollisuuksia, vain omaa rauhaa ja oloa. (jännä juttu kun itse en haluaisi mitään muuta kuin olla puolisoni kanssa kahden, mutta kun en voi: meillä on perhe jota hän halusi enemmän kuin minä). Puolisoni käsitteli suhdettaan siten, että se oli kuin kupla joka ei vaikuttanut perhekuplaan, joka taas ei vaikuta työkuplaan. Puolisoni lokeroi asioita omiin kupliin ja näkee maailman hallittavissa olevana. Kun on asioita joita ei voi hallita, hän ahdistuu.

Olen vuosien aikana tarjonnut eroa ja mahdollisuutta valita tämä nyt olalla tahollaan eronnut lukioihastuksensa. Vaimoni ei ole halunnut ottaa tätä askelta. Olen pyytänyt häntä lopettamaan yhteydenpidon tähän kolmanteen, koska minua häiritsee ja suoraan sanottuna loukkaa tämä ”kilpakosija”. Mutta sekään ei onnistu. Omien sanojensa mukaan puolisoni kapinoi tällä minua vastaan. Hän selkeästi tarvitsee oman kuplansa: olla jotain muuta kuin läsnä. Hän ei oikeasti ole koskaan läsnä.

Olen miettinyt meidän ”modernien”, läsnäolevien ja kodin pyörittämiseen osallistuvien perheenisien ongelmaa. Me jätkät aika lailla teemme kaikkemme, että puolisomme voisivat hyvin (sanon ihan suoraan, että puolisoni etu on minulle kaikki kaikessa enkä varmasti ole ainoa). Olemme rakastuneet, rakastaneet, tahtoneet yhdessä yhteisiä asioita ja olemme sitten osallistuneet ylläpitoon ja kantaneet vastuumme yhteisistä lapsista ja kodista. Mikä on, että se ei riitä...

Olen taipuvainen epäilemään puolison valinnassa tapahtuvaa virhettä. Naiset etsivät jonkun teorian mukaan puolisoaan joko isähahmon tai vastakohdan muodossa. Ne piirteet mitkä tekevät meistä hyviä perheenisiä, tekevät meistä ”saaliin” naiselle jonka elämää kirittää biologinen kello. Me mahdollistamme asioita. Olemme niitä isähahmoja, peruskalliota, jonka varaan voi rakentaa. Kun naisen biologiseen kelloon sekä ulkoisiin odotuksiin liitetyt paineet on saatu setvitttyä, niin alkaakin sisäinen pohdinta ja haaveilu siitä vastakohdasta, kapinallisesta...

Kakkua ei kuitenkaan voi säästää ja syödä samaan aikaan.

Paholainen: valitettavasti et ole ainoa, joka pohtii näitä asioita ja ymmärrän ahdistuksesi kun tiedät toimivasi törkeästi puolisoasi kohtaan. En sano miten sinun tulisi toimia, mutta kannustan oman itsesi kannalta sinua rehellisyyteen. Riskeinä on, että puolisosi haluaa eron eikä häntä voisi moittia siitä. Mutta kyse ei ole pelkästään sinusta ja puolisostasi, vaan teillä on lapsi, jonka etu menee kaiken muun edelle. Itse sain vastaavan kuvion tietooni ilman että sitä haluttiin minulle kertoa. Minä romahdin. Minä hajosin. Halusin eroa, suunnittelin ositusta myöten kaiken valmiiksi, mutta viime kädessä annoin puolisoni päättää, että jatketaanko vai ei. Hän halusi. Toki tässä on kipuiltu kolme vuotta sen jälkeen ja puolisoni jatkaa omalla tavallaan eikä meillä ole kaikki 100%sti OK, mutta meidän valinnat vaikuttavat elinikäisesti myös kolmen muun ihmisen elämään. Ja lisäksi suosittelen yksilöterapiaa ihan suoraan. Voisi olla parempi avata ahdistusta ammattilaiselle eikä kolmannelle pyörälle.

Keaton tuossa kiteytti modernien miesten roolia ja asemaa ja kolmesti olen tähän itse haksahtanut, ollut se varpunen joka huolehtii kodista kun vaimo etsii jännitystä ja seikkailua muualta. Olen oppinut, että se ei ole klisee, että naiset ihastuu pahoihin poikiin, sillä näin se menee. Pahojen poikien kanssa on kipinää, heidän kanssa on kivaa ja he vievät ja nainen saa olla naisellinen. Mutta perheen naiset haluavat turvallisen nallekarhun kanssa, joka huolehtii toimeentulosta ja hoitaa lapset ja kodin. Aluksi nainen valitsee tämän vaihtoehdon ja perustetaan onnellinen ydinperhe, hankitaan pari lasta, kiva koti ja auto. Ystävätkin valitaan sen mukaan, että he ovat juuri itselle sopivia tulotason ja asenteiden suhteen. Kulissit ovat juuri oikeanlaiset, mutta sitten häviää se parisuhteen kipinä. Valitettavasti kipinä ei pysy jos pariskunnan välillä ei ole potentiaalieroa ja feminiisen miehen kanssa tätä ei ole ja tuloksena on lähinnä kämppiksenä eläminen. Myös samaa sukupuolta olevissa suhteissa on useimmiten toinen selkeästi maskuliininen ja toinen feminiininen. Nykyisen suhteen alussa ymmärsin tämän ja yritin olla se paha poika, mutta vain seksuaalisissa asioissa ja kunnon mies muutoin. Aluksi tämä toimikin loistavasti, mutta koskaan ei olisi pitänyt avata asiaa naiselle, sillä hän näytti minulle, että osaa olla vielä pahempi ja lopulta olemme nyt neutraaleja ja kaikki kipinä on poissa.

Toinen haaste mitä viesteistä tulee mieleen, on ydinperheen harha. Luodaan nuorena perhe ja eletään kuten kuvitellaan, että pitää elää ja unohdetaan parisuhde ja se mistä itse tullaan onnellisiksi. Ei pitäisi luopua itselle tärkeistä asioista, sillä eihän perhe-elämän tule olla luopumista, vaan vahvan perustan rakentamista parisuhteelle ja lapsille. Paikka missä on turvallista elää oman näköistä elämää, eikä tasaisen harmaata puurtamista työn ja kodin välillä ja elää kuten meidät on sosiaalisesti kasvatettu (aivopesty) elämään. Muutoin avioliitto ja parisuhde on kuin vahva mielialalääke, joka latistaa kaikki tunteet ja elämänilon. Tosin valtaapitäville tämä sopii, sillä silloin saadaan suuret työvoimamassat, jotka eivät jaksa valittaa veroista ja muista yhteiskunnan rakentamista rajoitteista ja yläluokka voi jatkaa omaa ökyelämää rahvaasta välittämättä.

Keaton ja peruskallio saivat ajattelemaan ns. kilttejä miehiä. Olen lyöttäytynyt nuorena yhteen turvallisen tuntuisen miehen kanssa ja perustanut perheen. Mieheni on hyvä isä ja hoitaa osuutensa kotitöistä ja toimeentulosta. Ei kai tasa-arvoinen töiden jakaminen tee miehestä feminiinistä tai nössöä? Tai se, että haluaa huolehtia rakkaimmistaan? Miehestäni tekee miehekkään vastuunotto, lämpö, turva ja seksuaalisuus. Tuo turva – sellainen henkinen yhteys, kuulluksi tuleminen, avoimuus – on nyt koetuksella.

Keaton kysyi, mikä on, kun kaikkensa panostaminen ei riitä. Luulen, että usein näissä kriiseissä perimmäinen syy on jossain aivan muualla kuin siinä, mitä puoliso on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Jos nainen tai mies haluaa paeta elämäänsä tai ahdistustaan kupliin, sen tekee puolisosta riippumatta. Tietysti oman osuutensa perhe-elämästä hoitava puoliso tietyllä tapaa mahdollistaa asioita, mutta mikä on vaihtoehto? Pitäisikö toinen sitoa kotiin? Mahdotonta. Itse koen tällä hetkellä, että mieheni hakee tekemisillään omaa reviiriä ja kapinoi minun kauttani edesmennyttä äitiään vastaan. Tuntuu hyvin epäreilulta, kun minut yritetään tunkea muottiin, jota en ollenkaan tunnista itsekseni, mutta mitä tässä voi tehdä? Jokaisella on omat kipupisteensä käsiteltävinään.

Vikaan mennään siinä, jos oletetaan rakkauden säilyvän samanlaisena. Haetaan sitä lepatusta ja kipinää eikä nähdä, mitä ollaan saatu. Tietysti ihmiset muuttuvat ja voivat alkaa haluta eri asioita (vaikka sitä lepatusta sitten) ja se on ihan ok. Sitä ihmettelen, miksi ei voisi tuntea sen verran vastuuta omasta valinnastaan eli puolisostaan, että olisi rehellinen. Meillä jokaisella on (tietääkseni) vain tämä yksi elämä, myös sillä puolisolla. Harvoin asiat odottamalla itsekseen paranevat.

Onhan meitä samassa tilanteessa olevia täällä muitakin enimmäkseen kyllä taitaa tänne kirjoittelijat olla pettäjän uhreiksi joutuneita joten siinä mielessä ajatukset paljolti sitä puolta peilaa. Omalta osalta olen hiukan samassa tilanteessa kuin sinä Paholainen ja peruskallio.

Tämä kiltin miehen syndrooma on kyllä aika hankala, en oikein tiedä miten sitä pitäisi itsestä kitkeä. Suhteen alussa kaikki toimii yleensä. On sitä kipinää ja halua, mutta mitä enemmän pari oppii tuntemaan toista niin sitä vaikeammaksi homma tuntuu menevän. Kilttinä miehenä sitä haluaa rakkaalleen parasta ja laittaa omat tarpeet toiselle sijalle, muuttelee omaa toimintaa toisen tarpeiden mukaan huomaamattakin mukamas tekee kompromisseja yhteisen hyvän eduksi, kunnes jossain kohtaa alitajunta ja perusminä alkaa olla liian pahasti ristiriidassa sen kanssa mitä yrittää olla.

Elän tuota kapina vaihdetta nyt varmaan viidettä vuotta, yritän korjata itseä ja vaatia huomioimaan omia tarpeita, mutta jos suhde on rakennettu tietyllä tapaa "valheen" päälle, niin kuinka sen voi pelastaa rikkomatta sitä ensin? Kertokaa minulle jos jotenkin suhteen saa toimimaan

Luin eilen yhdeltä istumalta Dunderfeltin teoksen Parisuhteen kemia. Hyvin silmiä avaava teos. Minä ainakin olen käyttäytynyt suhteessamme juuri kirjassa kuvaillulla tavalla. Lyhyesti tiivistettynä miehet haluavat miellyttää naista liikaa ja ennen pitkää miehestä tulee naisen silmissä tylsä. Toki turvallinen ja helppo, mutta ei millään tavoin puoleensa vetävä. Ja kun mies havaitsee, että suhde on menossa karille, hän aloittaa entistä kiltimmän elämäntyylin joka taas tekee hänestä entistä vähemmän kiinnostavan.

Sikäll tämä dynamiikka on tosi outo, koska työelämässä parhaiten pärjää juuri ne sovittelevat ja joustavat moniosaajat.

Aion tehdä kyllä kurssimuutoksen omassa käyttäytymisessä. En usko että se enää suhdettamme ainakaan huonommaksi muuttaa, mutta sillä saan ainakin pidettyä itsetuntoni kasassa.

Lukekaa tuo kirja!