Pelkään, että mieheni on minun kanssani vain, jotta en tekisi itselleni mitään.

Pelkään, että mieheni on minun kanssani vain, jotta en tekisi itselleni mitään.

Käyttäjä Kookospallo aloittanut aikaan 13.02.2015 klo 08:49 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kookospallo kirjoittanut 13.02.2015 klo 08:49

Huh, en tiedä edes mistä aloittaisin. Vaikkapa perhetilanteesta. Minulla on yksi lapsi entisestä liitosta ja nyt on uudelle miehelle toinen tulossa. Tulossa oleva vauva oli vahinko, mutta silti hyvin haluttu.

Koko sotku alkoi viime joulukuussa kun vihdoin muutimme saman katon alle. Sitä ennen olimme etsineet yhteistä asuntoa, mutta sopivaa ei vielä ollut löytynyt. Joten mies muutti luokseni.

Paljastui, että mies on täysin hakoteilla rahan käytön suhteen. Kuukaudessa onnistui romuttamaan meidän talouden täysin. Suurimman loven lompakkoon teki se, että mies salasi minulta pikavippinsä, jonka oli ottanut auton ostoa varten viime vuoden syksyllä.

Tammikuun alussa sitten yksi ilta kertoi minulle asiasta ja, että tammikuun lopussa olisi maksupäivä. Sitä ennen olin elänyt siinä tiedossa, että miehellä oli ollut riittävästi rahaa autoon.

Samaan aikaan mies aloitti uudessa työpaikassa, tuntipalkka oli tiedossa, mutta maksupäivä ei sen tarkemmin kuin, että kahden viikon välein. Mies ei kuitenkaan vaivautunut kysymään milloin, vaikka monesti pyysin ja se olisi ollut hyvinkin tarpeellinen tieto. Jos aikoi laskea päiväbudjetin.

Pikavipin takia rahatilanteemme oli todella vähäinen, hyvä jos ruokaa sai ostettua. Mies ei tätä kumminkaan tajunnut vaan jatkoi tuhlailua holtittomasti, saattoi vaikkapa ostaa koko kuukauden tupakat yhdeltä istumaltaan itselleen, vaikka ei edes siihen ruokaan ollut rahaa.
Minun tililläni ei ollut enää euroakaan vuokran, veden, sähkön ja vakuutuksen jälkeen. Miehen melkein kaikki rahat menivät siihen pikavipin maksuun ja autovakuutukseen.

Tästä huolimatta mies ei tilannetta tajunnut vaan syytti kallista vuokraa. Kallista vuokraa, josta olin aivan hyvin yhden lapsen yksinhuoltaja tuohon päivään astikin selvinnyt ongelmitta.

Helmikuun puolessa välissä sitten monen riidan jälkeen mies vihdoin tajusi, että rahapula oli hänen aiheuttamansa. Sitä, ennen oli vain raivonnut jos otin rahan puheeksi ja alkanut puolustuslinjalle. Miehen vastaukset olivat tätä luokkaa kun aloin keskustella raha-asioista:”No anteeksi, että olen idiottii/tyhmä/elän.” Vaikka en millään sanalla ollut miestä sanonut tyhmäksi, halusin vain saada miehen tajuamaan, että rahaa ei ihan oikeasti ole enää.

Olen myös syksystä asti ollut alakuloinen, aivan niin kuin edellisessä raskaudessa, mutta minulla meni vain kauan myöntää itselleni, että tässä sitä taas ollaan. Masentumassa.

Tammikuussa aloin kumminkin olla jo todella hajalla, eikä sitä auttanut raha huolet ollenkaan. En päässyt aamuisin sängystä ylös ja siksi jättäydin äitiysvapaalle kuukauden aikaisemmin. Joka päivä mies lähti töihin ja vei lapsen päiväkotiin. Minä jäin sänkyyn makaamaan ja itkemään, kunnes nukahdin.

Toisinaan en saanut unta, jolloin kaikki murheet ja huolet tulivat mieleeni ja otinkin koko päivätyökseni pohtia niitä tai tuijotin vain seinää.

Yksi aamu helmikuun puolessa välissä minulle vain riitti olin aivan loppu siihen, että mies tiuskii minulle päivittäin, eikä kerro mikä vaivaa. Silloin meillä oli aika neuvolaan. Sanoin miehelle, että aijon kertoa miten huonosti meillä menee. Mies oli eri mieltä.

Veimme lapsen päiväkotiin tai mies vei. Sillä tulin kyllä mukaan, mutta mies ei minua odottanut vaan lapsi sylissä kiirehti sisälle. Yleensä odottaa minua ja laittaa vieläpä minulle jalkaan ne muoviset pussit ulkokenkien päälle. Sillä olen hidas liitoskipujen takia ja kumartaminen on vaikeaa.

Autossa sanoin miehelle, että olisi voinut vain sanoa minulle, että jää autoon. Mies ei vastannut mitään.

Neuvolan pihalla mies jäi polttamaan tupakkaa ja sanoi, että mene edeltä. En mennyt sillä olin varma, että jos nyt menen sisälle mies kurvaa pois, jotta välttyisi puhumasta asioista. Ilmeisesti näin oli aikomus sillä siinä kohtaa hän avasi auton lukituksen ja otti tupakat autosta.

Kun mies oli polttanut tupakkansa tuli halamaan minua. Luulen, että vain siksi, että saisi taas kerran leperreltyä minulle asioiden olevan kunnossa niin etten en ehkä kertoisikaan neuvolassa tilanteestamme. Tällä kertaa en antanut sen tapahtua.

Siinä kohtaa kun neuvolan terveydenhoitaja kysyi kuinka voin. En enää pystynyt pitämään pahaa oloa sisälläni ja aloin vain itkeä ja itkun lomassa kerroin kaiken.

Myös mitä tunnen ja, että olen taas ahdistunut ja alakuloinen, pelkäsin myös tekeväni itselleni jotain sillä olin niin poikki.

Käynti oli myös lääkärin käynti, joten tiesin saavani apua ja käytin tilanteen hyväksi. Lääkäri muistikin minut edellisestä raskaudesta ja muisti sen aikaisen pahan oloni.

Lääkäri alkoi heti järjestämään minulle hoitokontakteja, tuntui jo hieman paremmalle. Olin saanut purkaa kaiken pahan oloni ja hoitokontaktikin oli järjestymässä.

Lääkäri sanoi ennen poistumista, että älä missään nimessä tee itsellesi mitään. Jos tulee sellainen olo vähänkin niin soitat hätänumeroon. Pisti minut lupaamaan, että viikonlopun yli kestän. Alku viikosta saisin ajan akuuttipoliklinikalle.

Näin ei kuitenkaan käynyt, maanantain odotin soittoa, tiistainkin ja keskiviikkona olin jo todella huonovointinen. Torstaina mies alkoi sitten kesken työpäivän avautua yht’äkkiä viesteillä olostaan.

Sanoi, että ei ole uskaltanut puhua minulle mistään, koska pelkää minun tekevän itselleni jotain. Mies sanoi, että hänestä tuntuu siltä kuin hänen olisi parempi jatkaa yksin, mutta haluaisi olla yhä ystäviä ja pitää minut lähellä.

Pelästyin, tämä oli se suurin asia mitä pelkäsin, että tämäkin vain luistaa vastuustaan ja jättää minut yksin. Olisin yksin kahden lapsen kanssa ja se pelotti. Miten pärjään, kun en edes itseäni saa ylös aamulla sängystä.

Enkä halua olla ystävä, tiesin etten pystyisi siihen. Kokisin vain niin suurta vihaa ja katkeruutta. En pystyisi katsomaan hyvillä mielin vierestä kun mies löytää jonkun toisen.

Ja kun löytää unohtaa lapsemme ja minut ja jättää meidät selviämään omillaan. Elää helppoa elämää lapsettomana uuden kumppaninsa kanssa. Sillä välin minä kulun loppuun masentuneena kahden lapsen yksinhuoltajana, ketä kukaan ei halua. Miksi haluaisikaan tai miten siihen olisi mahdollisuus kun olen kiinni lapsissa koko ajan. Yksin.

Ainoat sosiaalisetkontaktit tälläkin hetkellä ovat vain mieheni, äitini ja kaupan kassa/bussikuski, joita tervehdin kun maksan ostokseni tai nousen bussiin.

Minulla ei ole ystäviä sillä viime kesänä pistin välit poikki kun sain selville, etteivät he ole oikeita ystäviä. Puhuivat pahaa minusta koko ajan.

Siinä kohtaa en enää vain kestänyt, se oli liikaa. Kerroin miehelle kaiken minkä tuossa yläpuolellakin ja mies sanoi, että auttaisi minua kyllä voisi ryhtyä, vaikka syntyvän lapsemme yksinhuoltajaksi.

Enhän minä sitä halua, haluan pitää kyllä lapseni ja olla heille hyvä äiti, mutta en vain tiedä miten pystyn siihen. Varsinkin jos jään yksin. Haluan, että olemme onnellisia kaikki yhdessä ja, että paranen.

Paha oloni kävi vain niin sietämättömäksi niin, että suljin puhelimeni. Hain vettä ja lääkekaapista purkin unilääkkeitä. Söin ne ja asetuin sohvalle makuulle.

En tiedä kuinka kauan siinä meni, mutta minua alkoi väsyttää ja nukahdin. Havahduin siihen kun mies ravisteli minua ja itki.

Olin vain niin loppu ja minua väsytti, että sain kyllä silmäni auki, mutta en jaksanut puhua tai vastata miehelle mitään. Mies soitti ambulanssin.

Kun vihdoin heräsin sairaalassa niin, että en nukahtanut uudelleen käynnistin puhelimeni ja mies oli laittanut monta viestiä.

Ensimmäinen oli puhelimen sulkemisen jälkeen tullut ”Voin soittaa sulle, jos haluat.” ja tunti sen jälkeen ”Lähden nyt töistä kotiin ja puhutaan kaikki selväksi!”. Sen jälkeen oli tusina anteeksi pyyntöjä joissa kertoi, että ei halua erota, vaan korjata kaiken. On pahoillaan kaikista ongelmista, jotka on aiheuttanut minulle ja, että havahtui nyt mitä on menettämässä ja ettei halua menettää sitä.

Tästä on nyt kolmisen viikkoa aikaa, nykyään jaksan kyllä nousta ylös sängystä ja minulla on hoitokontaktit järjestettynä niistä ei ole huolta.

Mutta koko ajan sisälläni kalvaa pelko siitä, että niin kuin mies sanoi ei uskalla puhua minulle asioista kun pelkää minun tekevän itselleni jotain. Niin en vain jotenkin pysty ajattelmaan, että mies oikeasti haluaa korjata kaiken ja yrittää vaan luulen hänen olevan kanssani vain, jotta en tappaisi itseäni.

Enhän minä voi pakottaa ketään rakastamaan itseäni tai olemaan kanssani, enkä itsekään halua olla suhteessa jossa se toinen on vain koska pelkää minun satuttavan itseäni.

Mies kertoo kyllä joka päivä rakastavansa minua, eikä tappeluita ole juuri enää ollut raha-asiatkin alkavat järjestyä. Arki sujuu hyvin teen ruuan valmiiksi kun mies tulee töistä kotiin lapsen kanssa. Käymme yhdessä kaupassa, pihalla, leikkimme lapsen kanssa, mutta muuten mies tuntuu kovin etäiseltä.

Jos yritän koskea hellästi, mies sanoo, että lopeta kun kutittaa. Kun menen hänen kainaloonsa hänen otteensa on löysä ja joskus vain haluaisin katsekontaktin ja rakastavia kosketuksia, mutta niitä ei tule. Silittää minua kyllä kun pyydän, mutta se tuntuu jotenkin olevan miehestä todella vastantahtoista pakkopullaa.

Vaikka olen masentunut minulla on seksuaaliset halut kohdillaan, tälläisiinkään lähestymis yrityksiin mies ei vastaa sanoo olevansa väsynyt, mutta valvoo silti yö myöhään.

Näprää puhelinta koko ajan ja jos pyydän, että pistäisi sen pois ja keskittyisi hetken vaikka lapseen ja minuun niin saatta äristä ja kiukutella hieman, mutta pistää puhelimen lopulta sitten pois.

En uskalla ottaa puheeksi tuota pelkoani siitä, että mies olisi kanssani vain, koska on ”pakko”. Mies ei kumminkaan myöntäisi, koska häntä pelottaa tai sitten myöntäisi ja minua taas pelottaa jäädä yksin. Vaikka en halua olla suhteessa jossa toinen ei halua oikeasti olla. 😑❓