Jos olet kokenut väkivaltaa itseäsi tai huollossasi olevia lapsia kohtaan. Hae apua ja HETI!. Väkivalta, on se sitten henkistä tai fyysistä on aina lailla kielletty. Itse olen kokenut väkivaltaa parisuhteessa ja vasta työskentelyvaiheessa asian kanssa. Älä anna ajan kulua. Ei se siitä parane!

En tässä suhteessa, edellisessä, kauan sitten. Lyömistä, jopa astaloilla, kuristamista, repimistä, raahaamista, verbaalista väkivaltaa, rahojen viemistä, aseella uhkaamista. En puhunut aluksi, jossain vaiheessa aloin puhumaan, mutten tuntunut pääsevän suhteesta irti. Sitten vaan eräs päivä en enää ottanut mieheen mitään yhteyttä. En ole nähnyt häntä tai kuullut hänestä kuin huhuja sen jälkeen.
Muistoksi jäi posttraumaattinen stressireaktio. Toipuminen vei vuosia.

Sanon sinulle, lähde. Tilanne ei tule parantumaan, se eskaloituu.

Molemmille, puhukaa asaista jollekkin ja hakekaa apua.
Mahdollistatte sen jatkumisen vaikenemalla. Perheväkivalta tai muu väkivalta ei ole asia, jota työstetään ja pohditaan loputtomasti, vaan se on saatava loppumaan, tavalla tai toisella, sillä on tapana ajanoloon, vain raaistua.

Olen juuri päättämässä väkivaltaista parisuhdetta. Olemme jo melkein 50:siä ja pari vuotta seurusteltu, joten kauaa ei ole tarvinnut kärsiä.

Kaikki pahoinpitelyt on tapahtunut, kun mies on ryypännyt ja se tapahtuu usein. Ensimmäinen kerta noin vuosi sitten..takaraivoon isku, käsiksi käymistä, viinit pään päälle, poliiseilla uhkailua (?), lumihankeen painamista ja kerran soittikin polisiit, jotka veivät mut omaan kotiini, vaikka mies kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Sen jälkeen aina sillon tällöin samantyyppistä, kesällä isku päähän ja repimistä ja omaisuuteni rikkomista, kuten auton sivupeili ja pari puhelinta. Lokakuussa hän repi jalkaani, niin että lihassäikeitä meni poikki ja tiistaina hajotti kännykän, digikameran, ja sanoi tappavansa mut. Otti niskasta kiinni ja iski päätäni keittiön työtasoon. Naamaan tuli tietysti aikamoiset ruhjeet. Se pelko mitä sillon tunsi oli jotaan järkyttävää. Kun verta alkoi tuleen niin en tienny mikä paikka vuotaa.Nenän yläpuolelle kulmien väliin tuli haava.

Pahinta on kun en ole kehdannut puhua asiasta kenellekään. Aikamoiset tunnekuohut kulkee sisällä, kun kuitenkin oli tunteitakin sitä miestä kohtaan. Töissä selkeesti ihmiset arvelivat jotain mutteivat kehdanneet kysyä. Ainoastaan 20 v poikani, joka asuu kotona mun kanssa tietää, mutta ei ole oikeen pojan hartiolle kaataa tällästä taakkaa.

Kuinkahan tälläisesta kokemuksesta henkisellä tasolla toipuu. Se mua huolestuttaa. Ei oikeen meinaa jouluvalmisteluistakaan tulla mitään.

Marru2 kirjoitti 19.12.2015 17:52

Olen juuri päättämässä väkivaltaista parisuhdetta. Olemme jo melkein 50:siä ja pari vuotta seurusteltu, joten kauaa ei ole tarvinnut kärsiä.

Kaikki pahoinpitelyt on tapahtunut, kun mies on ryypännyt ja se tapahtuu usein. Ensimmäinen kerta noin vuosi sitten..takaraivoon isku, käsiksi käymistä, viinit pään päälle, poliiseilla uhkailua (?), lumihankeen painamista ja kerran soittikin polisiit, jotka veivät mut omaan kotiini, vaikka mies kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Sen jälkeen aina sillon tällöin samantyyppistä, kesällä isku päähän ja repimistä ja omaisuuteni rikkomista, kuten auton sivupeili ja pari puhelinta. Lokakuussa hän repi jalkaani, niin että lihassäikeitä meni poikki ja tiistaina hajotti kännykän, digikameran, ja sanoi tappavansa mut. Otti niskasta kiinni ja iski päätäni keittiön työtasoon. Naamaan tuli tietysti aikamoiset ruhjeet. Se pelko mitä sillon tunsi oli jotaan järkyttävää. Kun verta alkoi tuleen niin en tienny mikä paikka vuotaa.Nenän yläpuolelle kulmien väliin tuli haava.

Pahinta on kun en ole kehdannut puhua asiasta kenellekään. Aikamoiset tunnekuohut kulkee sisällä, kun kuitenkin oli tunteitakin sitä miestä kohtaan. Töissä selkeesti ihmiset arvelivat jotain mutteivat kehdanneet kysyä. Ainoastaan 20 v poikani, joka asuu kotona mun kanssa tietää, mutta ei ole oikeen pojan hartiolle kaataa tällästä taakkaa.

Kuinkahan tälläisesta kokemuksesta henkisellä tasolla toipuu. Se mua huolestuttaa. Ei oikeen meinaa jouluvalmisteluistakaan tulla mitään.

Toipuminen alkaa, kun lakkaat menemästä takaisin. Toipuminen vaatii etäisyyttä väkivltaiseen osapuoleen, jotta kyet näkemään kokonaisuuden ja tämä väkivaltainen yksilö ei pääse vaikuttamaan mielipiteisiisi ja näkemyksiisi esim. syyllistämällä sinua uhhrina tai lepertelemällä ja tyhjillä lupauksilla. Itse kävin terapiassa lopullisen eron, koska sairastuin posttraumaattiseen stressireaktioon.

Ja tee rikosilmoitus. Siit se puhumien ja asioiden selvittely lähtee. Sinulla ei ole mitään syytä hävetä, et ole tehnyt mitään väärää. Kumppanisi toiminta pitää pysäyttää nyt. Sinä et sitä pysty tekemään yksi, anna se viranomaisten tehtäväksi. Viranomaisten puuttuminen asiaan ja mahdollinen tuomio saattavat herättää myös väkivallantekijän tajuamaan toimintansa vakavuuden ja tuomittavuuden.

Väkivaltaisesta suhteesta ei koskaan tule parempaa. Voin sanoa sen 35 vuotisella kokemuskella. Väkivalta tuhoaa kaiken mitä yritetään rakentaa. Se myös köydyttää vakavasti.Väitän,e ttä suurin syy köyhyyteen piilee yleensäkin väkivallassa, seneri muodot pitävät energiat väärässä asiassa - väkivaltaisen ihmsien huomiontarpeen tyydytyksessä. Kenot ovat kirjavat, niitä on varmasti miljoonittain. Jos vkivalta on päässyt luikertelemaan ihmissuhteeseen se ei varmasti lopu koskaan. Millään keinolla. Se voi tosin muuttaa muotoaan, mutta tuhoaa edelleen - usein vieläpä suuremmassa määrin kuin aikaisemmin.

Avoin väkivalta on helpointa, kun se muuttuu tai on henkistä ja hyvin harjoitettuna piilevää, ei siitä ole mitään muuta ulospääsyä kuin etääntyminen. Aina väkivaltainen toimija (useinkaan) ei salli irtaantumista vaan keinot kovenevat. PAhinta, mitä vallankäytäjä voikin kokea on se että hän menettää valtansa - tässä tapauskessa siaraan ilemntymn vallasta, alistavmisen ja tuhoavanväkivallan lähisuhteessa.

Perheen sisäinen väkivalta tuhoaa kaikki perheenjäsenet, kotieläimiä myöden. Sääli on turhaa. Tekijä ei tarvitse tai ansaitse sääliä, vaan vastuunkantoa teoistaan. Teko on rikollinen teko toista ihmistä kohtaan, on sairaampaa itse asiassa suostua. Siitä sairaudesta pitää pyskiä paranemaan, apua voi hakea,mutta vastuu jää aina itselle.

Itse kirjoitan tätä tilanteessa että olen viimeisillä elinvoimillani irtaantumasssa vieläkin, 35 vuotta olen kokenut kaikkea mitä väkivaltasuhteessa voi pahimmillaan kokea. Lapset ovat saaneet osansa. Koira on kaltoinkohdeltu, minut hakattu, koti rikottu ja lapset alistettu. Mies ei koe ongeömaa vaan esittää hyvää tyyppiä, onnistuen upeasti!

Mielestäni ne jotka asettuvat tukemaan tällaista toimintaa ovat pahimmat syylliset - tietysti tekijän lisksi. Tukija mahdollistaa väkivallan. Kun tulee yksikin joka uskaltaa änneen sanoa että kuvio on sairas ja tekijä kuvottava ja väkivaltainen raukka, voisi olla toivoa. Harvoin kukaan tekee näin. Ihmiset laumautuvat tukemaan mieluummin sortajaa kuin sorrettua....kuin sopulilauma...surkea...

Yksi tukija riittää. Yksi j oka sanoo - myös miehelle - että tämä on kuvottava raukka. Se auttaa uhriakin. Joku uskoo, tämä on totta, ei kuulu olla näin, on oikeus elää!!

Näiden tukijoiden - oikeasti rohkeiden - löytäminenon todella vaikeaa. Niitä ei ole tai sitten niitä ei onnsitu vain tavoittamaan. Voima onlöydyttävä sitten itsestä. Irtiotto ja lähtö helvetistä o n ainoa ratkaisu vapauteen ja elämään. Kaikki muu on lopun alamäkeä.

Olkaa rohkeita. Tuetaan toisiamme. Avataan suumme ja runnotaan tuhoajat. Yhtesesti.
Elämä voi voittaa....

Ei ole Joulua, ei Juhannusta, ei mitään normaalia, kun tilanne etenee. Meillä ei ole ruokaa, ei ole rauhaa, ei puhtaita lakanoita. Ja mies menee töihin jossa häntä kutsutaan ainutlaatuisen hienoksi sankariksi, Timanttityyttpi.Meidän ikioma hakkaajamme!??

Kidutettu, roppakaupalla jaksamista sinulle.

Irtaantuminen on vaativaa touhua, mutta vaikuttaa että jaksat tehdä sen.
Oikeilla jäljillä olet: väkivaltainen ihminen on kiinnostunut vain oikeassaolemisestaan , oikeuksistaan, eikä omaa empatiaa, sympatiaa eikä oikeastaan mitään muutakaan, vaan pikemminkin on tutkimusten mukaan hyvin hauras, heiveröinen ja heikko itsetunnoltaan.

Onko väkivaltaisella muuta tunne-elämää kuin oman loukkaantumisen ja marttyyriuden sädekehä, jota kiillotetaan sillä seikalla, että toisen käytös laukaisi väkivallan, ja näin ollen, mikäli olisit hiljaa ja olematon, mitään ei tapahtuisi, ikinä, koskaan... joten tavallaan olet siis ansainnut sen... hänen mielestään.

Irtautuminen tällaisen ihmisen vaikutuspiiristä on ainoa järkevä teko.

Rohkeutta, voimia, hyvä me voimanaiset !
🙂👍

Hei teille kaikille!

Ajattelin kirjoittaa samasta aiheesta mutta onneksi oli ehditty jo tästä aiheesta kirjoittamaan 🙂 perheväkivaltaisessa perheessä olen koko lapsuuteni asunut. Eli minulla on siskoja. He ovat sellaista kokoa 32 ja itse 36/38. He pitävät minua läskinä. Vanhempani kannustavat heitä haukkumaan minua.

Kokoajan saan kuulla kuinka huono ihminen olen miten en osaa mitään. Aina ne ovat vertailemassa minua milloin siskoihin milloin muihin ihmisiin kuinka en vieläkään ole oppinut.

Lisäksi minua uhkaillaan vaikka millä...
Ja vaikka mitä muuta.

En halua että minua tunnistetaan täällä joten kirjoitus jää hieman lyhyeksi.

Hienoa, että tällainen paikka on missä voi keskustella ahdistavista asioista. Olen itse hiukan hämmentynyt kaikesta mitä perheessäni tapahtuu tällä hetkellä. Olen siis nyt pienen lapsen äiti ja saanut erittäin onnellisen lapsuuden. Jokin on kuitenkin muuttunut perheessäni viimeisen kahden vuoden aikana. Isäni on muuttunut luonteeltaan täysin ja nyt myös väkivalta on tullut mukaan. Äitini on kokenut jo jonkin aikaa henkistä väkivaltaa ja hänet on alistettu, hän tietää että isäni toimii väärin, mutta silti suojelee häntä. Nyt myös sisareni joutui isäni väkivallan uhriksi. Sisareni sekä äitini ymmärtävät tämän asian vakavuuden, mutta silti ymmärtävät miksi näin käy.. Ei tälläistä voi sallia. Haluan laittaa välit poikki perheeseeni, koska voin itse henkisesti niin huonosti ja samalla haluan näyttää että minä en tätä hyväksy. Olen ehkä myös ainoa henkilö, joka saa isääni jonkinlaisen puheyhteyden ja rauhoitettua hänet. Mitä helvettiä mä teen??