Meillä kriisin revettyä silmille reilut 10kk sitten kävimme muutaman kerran Väestöliiton pariterapiassa. Se näin jälkikäteen katsottuna auttoi pysymään sen alun kaaoksen sen verran täyspäisenä, että lasten elämä turvattiin.

Olemme käyneet molemmat yksilöterapiassa ratkomassa omia ongelmiamme ja nyt aloitimme uudellen ihan uuden terapeutin kanssa pariterapian. Sen tavoitteeksi asetimme, että selvitämme onko meillä mitään mahdollisuuksia rakentaa mitään yhdessä vai alammeko työstää hyvää eroa.

Muutaman kerran jälkeen ajatus on sen verran kirkastunut, että haluamme rakentaa uutta, olemme molemmat siihen halukkaita ja ymmärrämme että se vie aikaa. Pelkästään tähän ajatukseen pääseminen ja samaa mieltä oleminen on ollut pitkä prosessi. Meitä se on auttanut ja selkeyttänyt näkemään ongelmien syitä ja seurauksia, sekä katsomaan eteenpäin. Työskentelyn viitekehys on tunnekeskeinen pariterapia.

Muruset kirjoitti 6.4.2018 9:21

Olemme käyneet molemmat yksilöterapiassa ratkomassa omia ongelmiamme ja nyt aloitimme uudellen ihan uuden terapeutin kanssa pariterapian. Sen tavoitteeksi asetimme, että selvitämme onko meillä mitään mahdollisuuksia rakentaa mitään yhdessä vai alammeko työstää hyvää eroa.

Oliko teillä kolmas osapuoli kuvioissa, kun päätitte lähteä uudelleen pariterapiaan vai olitteko vain sinnitelleet kriisin jälkeen kahdestaan? Meillä kun mies ei enää asu kotona vaan uuden rakkautensa luona, joten tämän terapian tavoitteena taitaa olla minusta eroon pääseminen, jotta mies pääsee nauttimaan uudesta upeasta elämästään hyvillä mielin. Se, että me menemme yhdessä terapiaan, taitaa hyödyttää uutta suhdetta enemmän kuin meidän yli 20 vuoden avioliittoamme. Jotenkin on alkanut tuntua siltä, vaikka ehkä eri pohjalta terapia varattiin. Pitäisi aina päästä heti eikä hetken päästä puhumaan.

Ei ollut kolmas enää kuvioissa, suhteesta mies pyristeli irti kesän aikana. Syksy on käyty yksilöterapioissa molemmat. Terapeutin ensimmäinen kysymys oli, että jatkuuko suhde. Hän sanoi, ettei aloita työskentelyä jos kolmas on kuvioissa. Terapeutti sanoi myös, että jos terapian tuloksen päädytään tekemään hyvää eroa, sekin on hyödyksi. Näin ei vie vanhoja asioita mahdollisiin uusiin suhteisiin. Voimia sulle, en osaa edes lohduttaa...

Ihan pihalla kirjoitti 10.4.2018 23:0

Jotenkin on alkanut tuntua siltä, vaikka ehkä eri pohjalta terapia varattiin.

Meillä oli sama tilanne. Mies puhui minulle muuta ja terapiassa ihan toista. Esitti heti alkuun kohteliaasti terapeutille, että vaimonsa haluaa olla hänen kanssaan, eikä ymmärrä sitä. Vastasi myös terapeutin kysymykseen, ettei osaa päättää kumman kanssa haluaa olla. Terapeutti pyysi häntä pohtimaan, mistä asia johtuu, vaikka mieheni päättää päivittäin monista tärkeistä asioista. Siinä kohtaa menetin hermoni... Kotimatkalla mies tavoitteli kättäni, mutta kiskaisin sen pois. Minulle sellainen mielikuva asiasta, kuin pieni lapsi joka haki äitiään kädestä kiinni. Olin tyly ja kylmä, mitä murehdin jälkikäteen kovasti, mutta sietokykyni oli ylitetty. Minä en voinut olla turvana, olin loukkaantunut ja tarvitsin anteeksipyyntöä. Sellaista en saanut koskaan, joten hän ei koskaan ole tuntenut tehneensä väärin. Hän ei koskaan ilmeisesti tule ymmärtämään, miten hirvittävän kovasti hän minua loukkasi. Kuinka pitkään surin ja kaipasin häntä.

Miehen ele oli oikeasti hyvin sääliä herättävä. Hän oli hukassa, - sen näin, mutta minä olin toivoton ja tuskainen. Minuun hän oli pystynyt luottamaan aina, muttei tukeeni nyt. Hän oli jollakin tavalla ihmeissään, etten ymmärtänyt hänen tarpeitaan. Minä olin järkyttynyt, että hän käyttäytyi niin. Pystyin ymmärtämään hänen tunteitaan, mutta tilanteeseen nähden hänen käytöksessään ei ollut mitään aikuismaista. Olin järkyttynyt pohjimpiani myöten. Minulla ei ole vielä tänäkään päivänä ajatusta siitä, miten olisin ollut aikuinen siinä tilanteessa itse. Olisiko minun pitänyt halata häntä lämpimästi, suudella otsaan ja sanoa, rakas rakastan sinua niin paljon ja temme parhaan mahdollisen jotta ansaitset rakkautesi.

Hän ei mielestäni elänyt todellisuudessa tai ymmärtänyt tilannetta. Kertokaa minulle te viisaammat mielen ammattihmiset, mitä se oli? Olen niin etsinyt vastauksia tähän. Näinkö ne kaikki muutkin miehet käyttäytyy? Ihan tavallista?Siksikä terapeutit jättävät nämä väliin?

Minä olin neuvoton ja shokissa. Olin järkyttynyt ja tyhjä. Olin pato joka ei osannut murtua. Olin ihminen, joka on turta. Itkin suuria kyyneleitä, jotka eivät tuoneet lohdutusta.

24vuodenjälkeen kirjoitti 11.4.2018 22:1

Kotimatkalla mies tavoitteli kättäni, mutta kiskaisin sen pois. Minulle sellainen mielikuva asiasta, kuin pieni lapsi joka haki äitiään kädestä kiinni. Olin tyly ja kylmä, mitä murehdin jälkikäteen kovasti, mutta sietokykyni oli ylitetty.

Miehen ele oli oikeasti hyvin sääliä herättävä. Hän oli hukassa, - sen näin, mutta minä olin toivoton ja tuskainen. Minuun hän oli pystynyt luottamaan aina, muttei tukeeni nyt.

Meidän ensimmäinen terapiakertamme oli itse asiassa aika silmiä avaava. En usko, että olin oikeasti kuunnellut, mitä mieheni on yrittänyt minulle kertoa. Minä pidin hänen tuloaan terapiaan jotenkin kädenojennuksena avioliittomme suuntaan, mutta eihän hän ollut niin sanonut missään vaiheessa. Sitä mitä joskus tapahtuu, emme tiedä vielä, mutta nyt käymme sekä yksilö- että pariterapiassa ja tavoitteenamme on ystävyyden säilyttäminen parisuhteen sijaan ja hyvä ero, kun sen aika koittaa. Onneksi meillä on todella hyvä terapeutti.

Me nimenomaan pyrimme tukemaan toinen toisiamme tässä tilanteessa. Rakastan miestäni hyvin paljon, enkä toivo hänelle mitään pahaa. Edelleen rakastan, vaikka onkin valinnut toisen vierelleen. Siksi haluan olla hänen tukenaan ja auttaa omalta osaltani syyllisyyden tunnon ja negatiivisten ajatusten liennyttämisessä. Olemme olleet ihanat vanhemmat ja haluan, että meistä tulee myös ihanat isovanhemmat. Enkä halua heittää hukkaan yli 24 vuoden ystävyyttä ja pilata rakkaudentäyteisen avioliiton muistoa toivomalla toiselle pahaa mieltä.

Odotan jo seuraavaa terapiaa ja olen ihan hyvillä mielin, vaikka ikävä omaa rakasta puolisoa raastaakin sielua joka päivä. Sitäkin ryhdyn käymään terapiassa läpi ja jonain päivänä ei enää satu. Voimia kaikille parisuhteessaan kipuileville ja eron äärelle joutuneille!

Hei!

Kuinka monta kertaa kävitte puolisonne kanssa pariterapiassa pettämisen jälkeen tai eroa tehdessä? Entäpä yksilöterapiassa? Käsittelittekö te avioliittoanne ennen pettämistä, liiton ongelmakohtia vai ainoastaan pettämistä ja pettämisen jälkeistä elämää? Me olemme käyneet mieheni kanssa nyt kaksi kertaa pariterapiassa ja minusta tuntuu, etten oikein muista, mitä siellä puhutaan. Vai johtuuko se siitä, että mielialat ja ajatukset muuttuvat koko ajan? Me kun emme asu enää yhdessä, niin emme voi jatkaa asian käsittelyä kaksin. Miten te muut olette käsitelleet asiaa? Meillä on niin kummallinen tilanne, kun mies asuu toisen naisensa kanssa yhdessä ja teemme ns. hyvää eroa terapiassa. En kyllä tiedä, mitä tästä oikein tulee. Mielellään kuulisin teidän kokemuksianne terapiasta. Koitteko hyödylliseksi vai ette?