On, anna mennä, älä ole sovinnotekijänä, jos tulee takaisin, niin tulee, jos ei, niiin joutikin mennä.

Hei! Vastaan, koska itselläni on ollut kuvatunlainen parisuhde aikoinaan. Tajusin oikeastaan vasta jälkikäteen, että kyse oli juuri siitä, mitä aloittaja kuvasi: toisen osapuolen vaikeudesta pitää mustaa ja valkoista käsissään samaan aikaan. Jokainen riita oli musta piste, johon upottiin, ja siinä tapahtui silloin kaikenlaista muutakin pelottavaa, mikä esti näkemästä tätä perusmekanismia. Itse olin n. vuoden siinä suhteessa, ja sanoisin, että se loi pysyvämmänkin hylätyksi tulemisen pelon, ehkä jonkinlaisen tunteen omasta arvottomuudesta. Toivon, ettei aloittajalla ole tällaisia raastavia riepotelluksi tulemisen tunteita, jotka vaikuttavat kokemukseen omasta arvosta ja käsitykseen rakkaudesta, varmuudesta ja luottamuksesta. Aloittaja, onko kumppanisi käynyt missään terapiassa tms.? Onko hän kovinkin nuori? Nimittäin tuli mieleen myös, että nuorena vasta opetellaan sietämään niitä varjoalueita toisessa ja suhteessa toiseen ihmiseen, ja se raastava käyttäytyminen voi siksi tasaantua myöhemmin. Mutta luulisin, että jos persoonallisuus on jo kehittynyt täydemmin, terapiasta voisi olla apua... Ja ehkä toivon merkki on, jos kumppanisi kykenee itse tunnistamaan miten hän tekee, millaisten musta-valkoisten splittausten pohjalta, ja huomaamaan mitä se aiheuttaa sinulle? Voimia! (Itse sanoisin, että olen tyytyväinen että oma parisuhteeni aikoinaan päättyi ja vielä miehen aloitteesta - se säästi nuoruuttani itselleni, eikä tarvinnut enää yrittääkään terapoida omaa kumppania.)

Kiitos vastauksista. Oli mielenkiintoista lukea, että joku on ollut samankaltaisessa tilanteessa. Mies ei ole nuori enää vaan päälle 50 v. Ei liene siis paljon toivoa muuttumisesta? Hän ei ole käynyt terapiassa, eikä tule menemään. Tuo itsensä arvostaminen on mielenkiintoinen juttu.. Kyllä minua on "syönyt" tämä suhde suunnattomasti. En koe itseäni arvostettavan enkä kunnioitettavan 😞. Alan olla henkisesti todella väsynyt ja silti yritän miellyttää (?) miestä, koitan jaksaa tehdä ja mennä miten hän haluaa tai miten oletan hänen haluavan. Koen itse hukkuvani "jonkun" alle, koen että menen äärirajoilla...

Hei,
Blackbird, kuulostat tosiaan tilanteeseen väsyneeltä. En tiedä tulkitsenko oikein, mutta jotenkin aistin, että haet täältä rohkaisua muuttaa elämääsi, ehkä varmuutta tunteillesi, että semmoisessa suhteessa jossa olet on mahdoton olla. Kenelläkään ei tietysti ole kristallipalloa josta nähdä, voisiko suhde muuttua paremmaksi... Mutta ehkä se, että haet sellaista rohkaisua, on miettimisen arvoinen asia. Ehkä siihen liittyy sinulla tietoa tästä suhteesta ja sen mahdollisuuksista/mahdottomuuksista?

Minulle tuli mieleen eräs psykologinen teoria, jonka mukaan miehet reagoivat parisuhteen ristiriitoihin eri tavoin kuin naiset. Ihan fyysisesti siis. Tämän teorian mukaan miehen keho reagoi niin voimakkaasti, että se saattaa johtaa umpisolmuun ja sellaiseen salpaantumiseen, mitä kuvaat. Pitäisi luoda olosuhteet, joissa keho pysyy rauhallisena, jotta ristiriitojen käsittely onnistuisi. Millaisia nämä riidat siis tarkemmin ovat. Meneekö miehesi keho ja mieli jonkinlaiseen hälytysvalmiuteen ja "jäähän".

Toisaalta konfliktin käsittelyyn voi liittyä myös jotenkin pysyvämpää musta-valkoisuutta, jota voi olla vaikeampi hallita kuin kehoa... Ja tuo riepottelu, että ollako vai eikö olla, siitä tulee mieleen, että mies uppoaa omiin tunteisiinsa aivan täysin, ei hallitse pysyvyyttä eikä yhden tunteen iskiessä tunteellisesti ymmärrä kokonaisuutta. Minullakin on tosiaan tällaisesta kokemusta, ja kuten kirjoitit se on vaikeaa. Itse olin luultavasti masennuksen kynnyksellä tämmöisen riepottelun jäljiltä. Ehkäpä jo sen kynnyksen toisella puolellakin. Kun mies jätti, tunsin painon katoavan harteilta ja elämä avautui taas. Ja tietysti tämä mies eri tavoin sitten tavoitteli minua eron jälkeen, mutta en lähtenyt siihen leikkiin, tiesinhän, että se oli taas tämän miehen puolelta uppoamista yhteen tunteeseen, joka olisi heilahtanut jälleen toiseksi tunteeksi jossakin raastavassa heiluriliikkeessä. Tavallaan tuntui, ettei mua varsinaisesti ollut olemassa siinä suhteessa, ei silloinkaan kun ne tunteet olivat hyviä. Suhteessa niin keskeiseksi nousivat miehen mielenliikkeet. Minullakin oli juuri tuo hukkumisen tunne, mitä kuvaat.

Voimia Blackbird, mitä tapahtuukin tai mitä päätätkin.

Kiitos Blackie, tuntuu hyvältä kun joku "pureskelee" tätä ongelmaa kanssani. Olen todella, todellakin väsynyt ja kyllä, mietin mikä olisi "oikea" ratkaisu (vai onko sellaista olemassakaan?). En ole psykologi, mutta itse epäilen, että miehen ongelmat johtuvat rankasta lapsuudesta. Hän on ylikiltti suorittaja, yliauttamishaluinen ja haluaa miellyttää. Ei kestä nähdä toisessa pientäkään merkkiä pettymisestä. Eikä elämä nyt vaan ole aina sitä "ruusuilla tanssimista". Elämään kuuluu niin itkut kuin naurutkin. Riitatilanteessa mies lukkiutuu, sanoo itse että alkaa v...ttaa niin, että järki sumenee. Siis vaikka olisi itse riidan aiheuttaja. Nyt hän yritti jälleen tupakanpolton lopettamista. Sitäkään ei voi kuulemma lopettaa niin kauan kun ollaan kimpassa 😞. En kuulemma yritäkään ymmärtää. Ja tämä lähti siitä kun kysyin onko kaikki ok, kun kuulostat niin alakuloiselta, ärtyyntyneeltä. Ja sain kuulla tenttaavani 😑❓. En osaa hänen kanssaan toimia, kun vaikka kuinka varovasti kysyn, tiedustelen, niin aina olen sama tenttaaja. En tiedä... Päätöksentekoani vaikeuttaa sekin, kun lapseni ovat kovasti tykästyneet mieheen. Nyt pitäisi viikko lomailla yhdessä... Pelottaakin.