Hei vain. Minä olen ilmeisesti se parisuhteen ikävämpi osapuoli, koska olen se, joka on parisuhteesta lähtemässä ja jättämässä taakseen itkevän miehen.

Olen 28-vuotias nainen, ja olemme nykyisen tulevan ex-avomiehen kanssa olleet yhdessä enemmän tai vähemmän 10 vuotta. Enemmän tai vähemmän sen takia, että erosimme jo kerran kuusi vuotta sitten. Asuimme reilun vuoden erossa, mutta palasimme kuitenkin yhteen.

En nyt kertaa ensimmäisen eron syitä, mutta olen varma, että tällä kertaa eroamme lopullisesti. Miksi? Koska meillä ei ole parisuhdetta, vaan kämppäkaverielämää. Seksielämä on ollut jo kauan aikaa täysin kuivunut, ja se on puolestaan näkynyt toiselle napsuiluna pienistäkin asioista.

Nyt viimeinkin keräsin tarpeeksi rohkeutta siihen, että kerroin haluavani erota. Rakastan miestä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta en sillä tavoin kuin pitäisi. Mies itki ja pyysi, etten jättäisi häntä. Hiukan absurdia, sillä kyseinen mies juuri viime kesänä uhkasi heittää minut pihalle jos seksielämä ei ala sujua.

Asumme edelleen yhdessä, kunnes löydän oman asunnon. Minun on pakko olla sen suhteen valikoiva, koska olen töissä minimipalkalla ja työn jatkuvuudesta vuoden jälkeen ei ole takuita. Tällä hetkellä meillä on ns. turtunut vaihe; molemmat tietävät, mitä tapahtuu, mutta siihen suhtaudutaan kuin se tapahtuisi joillekin toisille.

Yhteisiä lapsia ei onneksi ole, eikä rekisteröityä parisuhdetta. Mutta silti minua huolettaa miehen selviäminen koko asiasta, koskapa hänellä ei ole kaupungissa sukua eikä ystäviä. Kun taas minulla molempien vanhempien suku asuu pääasiassa täällä ja minulla on ystäviä. Tämän vuoksi ehkä luotan omaan selviämiseeni tuen suhteen, mutta pelkään, että jään mieheen kiinni kun tiedän ettei hänellä ole yhtä tiivistä tukiverkkoa.

Tai sitten olen liian huolehtiva, onhan kyseessä aikuinen mies.

Tarvitsen paikan, jonne tulla purkamaan ja avautumaan. Joten tämä saa kelvata. Tulen varmasti vielä kirjoittelemaan eron etenemisestä ja omista tunnoistani tänne.