Olen jo yli 50 v nainen, takana 26 v avioliitto, 2 aikuista lasta. Miehelläni on ollut syksystä lähtien suhde työtoveriinsa. Asia selvisi muutama viikko sitten. Lopulta sain vastuksen, monta kertaa puhe oli vain työtoveruudesta, tämä nainen vakuutteli, kuinka hän on sellainen nainen, joka ei tee ystävissään eroa sillä, onko mies vai nainen, molempia sanoi olevan ystäviä. Huhtikuun lopussa mieheni lähti tuon naisen luo asumaan, tuli kuitenkin pian takaisin, kertoi pohtivansa,mitä hän haluaa, jatkaako meidän liittoa vai tuota toista. Joinain öinä heräsin hänen kiroiluunsa ja sadatteluun, millaiseen umpikujaan oli itsensä ajanut. Tämä lähteminen ja palaaminen toistuvasti tuntui pahalta. Lopulta viime torstaina sanoin, että on parempi, että olet poissa. Jos suhteesi päättyy, voit tulla kysymään, haluanko minä vielä yrittää yhdessä. Tänään tuli käymään. Ehdotin, että hankkisi oman asunnon ja ottaisi nyt ihan itselleen aikaa pohtia ja ajatella. Hakeutuisi keskustelemaan elämästään. Lupasin soittaa. Vuonna 1982 miehelläni oli vuoden kestänyt suhde toiseen työtoveriinsa. Se johti naisen eroon, mutta me palasimme yhteen. Pari päivää ennen lapseni syntymää lähdin mieheni perään, sain hänen nyrkistään silmäni mustaksi ja pakenin naapuriin. Olin pari viikkoa aiemmin saanut tietää, että tuo suhde oli koko ajan jatkunut. Olin luullut, että se oli loppunut vähän ennen kuin aloin odottaa lasta. Nyt olen miettinyt, miksi tämän piti tapahtua uudelleen. 23 vuotta elettiin yhdessä, hoidettiin lapset, rakennettiin talo, kesämökki, matkusteltiin. Luulin, että yhdessä tässä vain odotellaan lapsenlapsia, vanhetaan rauhassa, yritetään pitää itsemme kunnossa ja odotellaan jo vähän eläkepäiviäkin. Mutta kaikki on muuttunut nyt. Edelleen häntä kaipaan,
mutta onko nyt aika katsoa eteenpäin ja suunnitella uutta. Vai voiko tästä vielä tulla jotain. Kysymykseeni, miksi hän menee tuon toisen luo. ei osannut sanoa. Sitten, ehdottelin seksiä- ei, hän sanoi. Puhuin tällaisesta ihailusta, sinussa on se ja se ihanaa, siitä, että kokee olevansa ihailtu ja arvostettu tuolla. Sen hän sanoi syyksi. Minun rinnallani ilmeisesti hänellä on ollut aina alemmuuden tunne palkkaerosta ja koulutustasoerosta, kotitaustaerosta: eihän minun pienellä palkallani mitään saa, enhän minä sivistymätön voi tuota ymmärtää, minun kotini oli vain mökki, sinulta on juristiksi opiskeleva tyttö lahjakkuutensa saanut jne. Itse en tietoisesti ole näitä korostanut, vai olisinko huomaamattani niin tehnytkin. Kun hän tuossa ennen lähtemistään taas puhui, kuinka kurja, päättämätön,kuinka paljon minua vastaan rikkonut, kuinka heikko luonne hänellä on. Kehotin katsomaan peiliin ja sanomaan itselleen, sinussa on hyvää NN, ja nimeämään niitä hyviä asioita. Ettei hän vain tuon toisen kehuista tuntisi elävänsä vaan löytäisi ihan oikeasti oman arvonsa ihmisenä. Käypä meille sitten miten tahansa tämän liiton suhteen.
🙂🌻 Monen meistä; suhde, avioliitto, avoliitto on juuri tuota.
Olet antanut miehellesi luvan tehdä kaikkea tuota mitä hän "tänäpäivänä" touhuaa.
Tiedän kokemuksesta että olisi tapahduttava ihmisen itsensä sisällä radikaali muutos, esim. uskoon tuleminen ennenkuin ihminen voi pysyvästi muuttua.
On surullista se miten joudut käymään läpi näin vaikeaa asiaa ja katsomaan vierestä kuinka miehesikin kärsii, KÄRSII.
Näissä tilanteissa eivät voimat ole aina niin parhaimmillaan ja tunteet ovat mukana vahvasti siksi ratkaisu puoleen taikka toiseen onkin vaikeaa.
Aivan kuin se pettäminen olisi miehillä (naisillakin) geeneissä.
Kun on heikko luonne niin on, kosto ei ole paras lääke enkä tiedä erokaan.
Ihminen tarvitsee muuttumista. Rukoilen sinulle voimia 🙂🌻
Heipparallaa Rempallaan !
Täälläpä toinen moisen parisuhdeparodian kanssa painiva yli viiskymppinen. Koin jotenkin sielunyhteyttä ja aloin kirjoitella vastinetta ketjuun. Tuntuu niin tutulta. Joku ihme "virusko" nyt on liikkeellä? Miehet seilaa naisesta toiseen. Niin,me naisethan siellä ollaan toisella laidalla. 🙄
Olen omassa elämässäni käyttänyt Olavi Tähtelän Elämäntaitomittareita rämpiessäni eteenpäin. Kirjoitit odotuksista; lastenlapsia, yhteistä vanhenemista, itsensä kunnossapitämistä ja eläkepäiviä yhdessä.Näin minäkin ajattelin meidän kohdalle.
Odotuksista Tähtelä antaa tehtäväksi mm."Ajattele ja kuvaile mitä tapahtuu kun odotat joltakulta toiselta kuvattuja asioita ja sitten petyt. Miten käy suhteesi tuohon toiseen ? Selitä jotenkin ymmärrettävästi, miksi yleensäkin odotat jotakin mitä ei ole . Mitä odottaminen "antaa" ? Mitä"saat" siitä ? Selvitä miten odotus ja pettymys liittyvät toisiinsa ?"
Jestas mitkä tehtävät pähkäillä ! Mielestäni on ihan ok odottaa yhteisiä asioita kun on ollut kauan yhdessä, niinkuin sinä ja minä. Unelmat kannattelevat arjessa. Sitten kun ollaan realiteeteissa,joudutaan pohtimaan. Kirjoituksestasi sain sellaisen kuvan, että sinulla on kykyjä ja taitoja pohtia. 🙂
Harhojahan ne ovat,yhteiset unelmat, pelkkää fantasiaa.😝
Itselläni ei enää ole kriisi päällä.Olen päässyt eteenpäin ja pohdiskelen asioita kantilta jos toiselta. Tällaisista asioista mennään eteenpäin. Elämänkokemustahan meillä jo onkin. Kipuillaan ja kaadutaan,muttei jäädä tuleen makaamaan. Asumme mieheni kanssa edelleen yhdessä. En odota mitään enkä toivo mitään. Menee se näinkin. Enää en luule,että yhdestäkään "sammakosta" kuoriutuisi prinssi.
Elämä ja vuosikymmenien ihmissuhdeverkko ympärillä. Nautin omasta elämästä. Olen hyvässä fyysisessä kunnossa. Nautin keväästä.Työ on omaa ja juuri sellaista mitä haluan tehdä. Olen saanut toteuttaa unelmani,minulla on oma firma.
Parisuhteelta odotin enemmän. Kaikkea ei saa.Sain silti 30 vuotta suht onnellista aikaa. Kirjoitellaan
Kävin tänään psykologin vastaanotolla. Käytiin tämä tilanne läpi ja pikkuisen alettiin miettiä meidän yhteistä elämäämme, asioita, mitkä ei olleet kunnossa. Eilen mieheni taas kävi. Sanoi, että meillä on paljon puhumista. Poika soitti tulevansa minua hakemaan, halusi näyttää tyttöystävänsä kanssa asunnon, jota ovat ostamassa. Mieheni kyseli, voisiko hän tulla mukaan. Sanoin, soita pojalle. Poika oli kieltänyt. Tänään kertoi itku kurkussa sitten lähteneensä meidän pihasta. Kutsuin juttelemaan. Ei ehdi. On haettava uuden kumppanin pojalle asuntoauto tms. Kysyi sitten, vieläkö se sitten olisi mahdollista, että hän tulisi kotiin. Sanoin, että voitaisiin vielä yrittää. Aikoo soittaa, joskus. En kyllä enää itsekään tiedä, mitä haluan, mitä toivon. ☹️😐
Tässä keskustelussa kirjoitetaan minuakin koskettavasta teemasta. Eli unelmista, unelmista jotka eivät toteudukaan ja niistä luopumisesta. Jollain
tavalla sitä näkee sen hyvän, ainoan oikean tavan elää elämä, ja sitten kun se ei toteudukaan, niin sitten menee konseptit sekaisin. Minä romahdin totaalisesti kun tajusin, että ei se elämä mennytkään niinkuin olisin halunnut. Nyt alan pikkuhiljaa tajuta, että ei se mies tainnutkaan ollan pääosassa minun suhteessani. Hän vain edusti sitä unelmaa mitä yritin rakentaa. Sen tajuaminen auttaa näköjään tässä luopumisprosessissa.
Nyt kun on aika luopua unelmista, niin sitten voikin ihmetellä, että mistä ne seuraavat unelmat löytyvät. 🙄
Hei !
Hyvä että olet käynyt puhumassa asioistasi psykologille.He ovat juuri sitä varten. Toivottavasti sattui sinulle sopiva persoona auttajaksi. 🙂👍
Ihmettelit ettet tiedä itsekkään mitä odotat tai toivot. Eipä ihme.
Ota yksi asia kerrallaan. Mieti vaikkapa ensimmäiseksi mitä itse ihan oikeasti tahdot teidän parisuhteelta jatkossa. Mitkä ovat ne uudet "säännöt" joilla menet eteenpäin. Mihin suostut ja mihin taas et. Sitten kun tiedät,voit kertoa ne miehellesi ja voitte keskustella sinun "säännöistäsi".Mieskin voi laatia omansa. Tsekkaatte sitten yhdessä voitteko jatkaa vai näyttääkö utopialta.
Sitkeästi vaan eteenpäin!
🙂 Moi Kotkatar
Jatka vaan ikioman unelmasi rakentamista. Sitten kun tiedät mikä on sinun oma unelmasi, siihen solahtaa ihmiset jotka luonnostaan kuuluvat elämääsi.Kenenkään toisen varaan me emme voi rakentaa unelmiamme,mutta itselle,sisko, itselle voimme. Kun vielä muistaa ettei elämä koskaan mene kokonaan siten kun itse suunnittelemme,niin seikkailu nimeltään elämä on edessämme,täynnä yllätyksiä; hauskoja,sopivia, mukavia, ikäviä, surullisia...
Ymmärrän sinua niin hyvin, ettet voi tietää.
Olen 58 vuotias nainen jonka avioliitto on kariutumassa - eri syistä kuin sinun, mutta kuitenkin.
Pitkän yhdessäolon aikana en ole koskaan voinut tehdä mitään, mitä haluaisin.
Hän on aina määrännyt - päättänyt - mitä voi ja mitä ei.
Maalla asuvana ja ajokortittomana olen saanut tyytyä hänen kiukkuiluunsa.
Ei minulla vieläkään ole ajokorttia enkä sellaista enää ajattele,
toivon sinulle voimia - paljon voimia!
Kirjoitin tarinani 6 vkoa sitten. Ero näyttää todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Vein käräjäoikeuteen erohakemuksen kesäkuun alussa. Mieheni puhe on edelleen yhtä jahkaamista, huopaamista, lähtemistä. Olen sanonut toivovani, ettei hän nyt pidä yhteyttä. Minun ei tarvitse kestää sitä palaamista, lähtemistä, ihan kuin minulla ei olisi arvoa ollenkaan. On myös selvinnyt, ettei 80-l:n uskottomuus loppunutkaan lapsemme syntymään, se vain pikku hiljaa vuosien myötä lopahti, kun ei enää kiinnostanut tai jotain. Olen käynyt psykologin luona x4. Kävin myös kerran srk-perheneuvonnassa ja siellä käynti oli hyvin antoisa. Miehenkin lupaili tulla, muttei sitten "päässyt". Ystävät ovat tukeneet. Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Minulle on puhuttu eron jälkeen alkavan suhteen riskeistä, puhuttu lyhtypylvässyndromasta, rakastumisesta kehen tahansa, jolta saa vähänkin vastakaikua, laastarimiehestä. Kuitenkin on käynyt niin, että luulen olevani ihan oikeasti rakastunut, ihastunut ainakin. Hullulta se tuntuu.Eropapereiden vieminen oli ratkaiseva käännekohta, olin päättänyt ja päätös tuntuu edelleen oikealta. Välillä tulee haikeus mieleen. Psykologin luona tänään päädyimme siihen, että olen hyvin selviämässä erosta ja aika näyttää mikä se uusi suhde on.
Heipä hei !
Mukava kuulla että olet selviämässä kriisistäsi. 26 vuotta saman miehen kanssa on hyvä saavutus ja se riittää. Onnittelut siitä.
Nyt sinulle on alkamassa uusi jakso elämässäsi. Elä täysillä ja nauti kaikesta huomiosta ja hellyydestä mitä tulee. Arjen tiedätkin.
Hyvää uutta elämää sinulle. Minä jatkan vielä tätä vanhaa ! 😉