Hei!
En tiedä, osaanko nyt kovin selkeästi tilannetta kartoittaa, mutta yritän parhaani.
Asun yhdessä mieheni kanssa ja meillä on yhteinen lapsi (yli 8 kk). Suhde alkoi hyvin nopeasti ja raskauduin pian. Halusimme kumpikin pitää lapsen ja päätimme alkaa seurustella. Muutimme raskausaikanani yhteen. Yhteenmuuttoa mietin hyvin pitkään, aivan viimeiselle kolmannekselle asti ja lopulta päädyin ratkaisuun, että uskallan muuttaa yhteen mieheni kanssa. Minulla on aiemmista suhteista todella huonoja kokemuksia (väkivaltaa yms.), niin siksi tilanne laukaisi minussa monenlaisia ajatuksia.
Alku meni hyvin. Olin tosin paljon yksikseni. Yritin sivussa hoitaa vielä opintojani. Viimeisellä kolmanneksella huomasin, että mies alkoi olla todella stressaantunut. Hän alkoi vältellä minua. Seksi loppui täysin. Ajattelin sen liittyvän raskauteen ja hyväksyin tilanteen. Ajattelin, että tämä tilanne olisi ohimenevää.
Samalla jo tuolloin raskausaikana sain kuulla jatkuvasti kuittailua joko jostakin mitättömästä sotkusta (kuitenkin minä hoidin kotityöt, yksin) tai siitä, miten paljon meillä meni rahaa ruokaan. Mies teki pitkää päivää yrittäjänä ja minä tyydyin tilanteeseeni. Mammalomalla minulla ei hirveästi ollut vaihtoehtoja enää hankkia mitään listienestiä yhtäkkiä. Olin ennen yhteenmuuttoa selvittänyt, että ymmärtäähän mies sen, että on elatusvelvollinen, jos muuttaa kanssani yhteen. Tämä oli selvä asia hänelle. Eikä hänelle ollut vaihtoehto asua eri osoitteissa. Sanoin silloin, etten sitten halua kuulla sanaakaan siitä, paljon meillä menee ruokaan rahaa. En kuitenkaan ole mikään shoppailija.
Synnytyksen jälkeen hoidin lapsen yksin. Mies teki pitkää päivää. Nukkui toisessa huoneessa korvatulpat päässään. Olin uupunut. Minulla oli huono tukiverkosto, joten en paljoakaan saanut apua kotiin. Jotenkin se aika kuitenkin meni siinä sitten eteenpäin jotenkin sujuvasti. Kolme kuukautta oli mennyt ja mies muutti samaan makuuhuoneeseen kanssani. Kuitenkin sain haaveilla hellyydestä, seksielämästä jne. Mies alkoi olla aina todella huonolla tuulella. Jouduin hänelle jo sanomaan, että tilanne oli minulle niin kuormittava, etten enää jaksanut sitä ikävää ilmapiiriä. Hän lupasi tehdä jotain stressilleen.
Tilanteen edetessä jotkin asiat ovat menneet parempaan. Vauva nukkuu paremmin ja arki on vauvan kanssa jokseenkin sujuvampaa.
Sitten taas koen erittäin painostavana parisuhteen tilan. Mies on heittänyt ihmeellisiä ideoita ja ajatuksia ilmoille. Jossain vaiheessa hän painosti minua lopettamaan opintoni ja menemään töihin. Se ei kuitenkaan ole minulle vaihtoehto. Lisäksi nyt yhtäkkiä pitäisi ajaa kuulemma ajokortti. Vaikka olen aivan uupunut, silti hän on painostanut siihen. Ja keväällä, kun jatkan opintojani (olisin halunnut olla vielä kevään kotona lapsen kanssa, muttei se miehelle sovi), minun on kuulemma pystyttävä hankkimaan myös rahaa, esim. viikonlopputöillä. En tiedä, mitä ajatella kaiken tämän uupumuksen keskellä. Minusta ei ole realistista, että opintojen keskellä kävisin vielä töissä. Ala jota opiskelen ei mahdollista aikataulullisesti oikein työntekoa. Ja nyt kun meillä on lapsikin, tiedän, että kouluhommat kasautuu vielä enemmän viikonlopuille ja iltoihin. Yritän kuitenkin koulusta päästyäni viettää aikaa poikani kanssa myös.
Välillä tuntuu, että mies sanoo minulle suutuspäissään ikäviä asioita. Joita hän ei sitten kuulemma välttämättä tarkoita. Lopulta en kuitenkaan ole selvillä, mitä hän tarkoittaa ja mitä ei. Taustastani sen verran, että olen sairastanut syömishäiriötä ja minulla on myös pari autoimmuunisairautta, jotka tällä hetkellä vaikeuttavat elämääni. Syömishäiriötaustastani johtuen minulla pyyhkiytyi 10 vuotta elämästäni siitä sairaudesta selviämiseen. Silti mies kuittailee, että nyt yli 30-vuotiaana minun pitäisi olla vahvasti kiinni työelämässä jne. Ja kun minä vasta rakennan tässä sitä normaalia elämää nykyisistäkin sairauksista huolimatta, niin en kaipaisi sellaista ruoskintaa ollenkaan.
Niin ja sitä hellyyttähän meillä ei oikein ole. Se vaan kuihtui. Mies vaan naureskelee asialle. Ja halveksuu. Tyyliin ”pitäs sulle vissiin joskus seksiä antaa”. En jaksa kerjätä. En koe itseäni enää naiseksi tässä suhteessa. Olen vain joku roskakori, johon mies purkaa pahan olonsa. Yhä enemmän kritiikkiä kaikesta mitä teen. Tuntuu tosi kurjalta. Näen miehessä potentiaalia isänä ja suhteessakin, jos tulisin jotenkin kohdatuksi tunnetasolla.
Anteeksi, nyt kirjoittelin ihan ajatusvirtana. Poikani oli nukkumassa ja tuolla heräileekin nyt, joten täytyy lopetella. Mutta jotain ajatuksia kaipailisin tähän tilanteeseen. Että miten tästä kannattaisi jatkaa?
Moi. Haluaisin kommentoida. Vähän tuttua tilannetta käyt niinkuin minäkin.. seurustelin samankaltaisen tyypin.kans jonkun aikaa. Kuulostaa nyt että lapsi teitä vain yhdistää. On aika paljon ihmisiä joilla on lapsi ja he ovat eroneet. Olen itse eroperheestä. . . Ja se toimi hyvin ne viikonloppu vierailut kun muistan.. itelläkin.on siitä johtuen vähän vaikeus luottaa ihmisiin. Ei meidän SAA ANTAA miesten pompottella meitä. Ei vain saa...olen siitä varma. Löydät vielä ratkaisun. Itse en oo vielä löytänyt 20vuoden jälkeen.. mutta uskon että asiat järjestyvät ja toivon sitä myös sinulle...
Moi!
Kuulostaa todella samankaltaiselta suhteelta missä itse tällä hetkellä elän, mutta ilman lasta. Mies halunnut edetä todella nopeasti. Aluksi mies juuri sanonut eri asioita, mutta myöhemmin sitten kaikki on kääntynyt päälaelleen juuri negatiiviseen suuntaan. En tiedä mitä sanoa, miten olla. Tunnen itseni myös roskakoriksi suhteessamme, jossa miehellä on oikeus oksentaa kaikki minun päälle. Minun pitää olla se sovittelija, koska hän saa käyttäytyä ihan miten itse lystää.
Myös minun mieheni heittää epärealistisia kommentteja liittyen, miten arkea kuuluisi elää. Saattaa olla, että hän yhtäkkiä tietää parhaiten miten minun kuuluisi raha-asiani tai työni hoitaa. Kaikesta hänellä on jokin mielipide, jonka hän sylkäisee ulos ilman filtterejä täysin ajatuksen juoksuna. Erolla ja yhteensopivuudella uhkailtu jo toistuvasti viimeisen kuukauden aikana.
Tällä hetkellä olen ihan loppu tilannetta. Mutta sanon saman, mitä minun itsekin pitäisi tehdä: Lähde. Oman hyvinvointisi vuoksi. Lapsesi vuoksi. Ennen pitkään se ihminen imee susta kaiken elämän.
Voimia kohtalotoverille! <3
ask kirjoitti:
Moi. Haluaisin kommentoida. Vähän tuttua tilannetta käyt niinkuin minäkin.. seurustelin samankaltaisen tyypin.kans jonkun aikaa. Kuulostaa nyt että lapsi teitä vain yhdistää. On aika paljon ihmisiä joilla on lapsi ja he ovat eroneet. Olen itse eroperheestä. . . Ja se toimi hyvin ne viikonloppu vierailut kun muistan.. itelläkin.on siitä johtuen vähän vaikeus luottaa ihmisiin. Ei meidän SAA ANTAA miesten pompottella meitä. Ei vain saa...olen siitä varma. Löydät vielä ratkaisun. Itse en oo vielä löytänyt 20vuoden jälkeen.. mutta uskon että asiat järjestyvät ja toivon sitä myös sinulle...
Kiitos viestistä!
Tuo on totta, ettei saa antaa pompotella... Olen edellisistä suhteista ollut oppivinani, että minun täytyy pitää puoleni eikä minua saa kohdella huonosti. Mutta koska aiemmissa suhteissani olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa karummassa muodossa, niin en jotenkin näe selkeästi tätä nykyistä tilannetta. Jotenkin etsin syitä miehen käytökseen itsestäni enkä koe tilannetta niin pahaksi. Ja selittelen itelleni, että ei tämä tilanne nyt niin paha ole. Mutta joku hälytyskello tässä vähän nyt soi, kun suhteen tila on mikä on. Ja mies on niin ehdoton joka asiassa.
Olin nyt pienellä retkellä lapsemme kanssa. Samalla sain vähän ajatuksia tuulettumaan. Huomasin, että lapsellamme on valtava eroahdistuksen aika nyt. Koko ajan on oltava äiti näkyvissä. Siitä kerroin miehelleni, niin hän tästäkin asiasta suutahti. Sanoi, että ihan sama, mikä eroahdistus, hoitoon lapsi menee kohta ja niin ne lapset muuallakin maailmassa menevät jo tämän ikäisinä hoitoon. Vaikka siis kerroin hänelle vain siitä, miten tällä parin yön reissulla huomasin lapsen eroahdistuksen enkä puhunut mistään päivähoidon aloittamisesta. Siis, yhtäkkiä joku tällainen pieni asia saa hänellä valtavat mittasuhteet ja hän suunnilleen sekoaa ja alkaa komennella tai päällepäsmäröidä. Ja sitten tietysti mulle tulee hirveän ahdistunut olo. Ku alunperin olisin vaan kaivannut myötätuntoa ja ymmärrystä tilanteeseen.
Koko hoitoon laittaminen on tietysti mulle todella rankkaa. Mies on päättänyt ajankohdan. Mies ei anna vaihtoehtoja. Mä olen valmis yrittämään tuota ajankohtaa hoitoon laittamisen suhteen, mutta jos lapsella on vaikea vaihe jotenkin, niin haluaisin siirtää puolella vuodella eteenpäin. Sitten ahdistaa, kun toinen on niin ehdoton.
Kuulostaa todella samankaltaiselta suhteelta missä itse tällä hetkellä elän, mutta ilman lasta. Mies halunnut edetä todella nopeasti. Aluksi mies juuri sanonut eri asioita, mutta myöhemmin sitten kaikki on kääntynyt päälaelleen juuri negatiiviseen suuntaan. En tiedä mitä sanoa, miten olla. Tunnen itseni myös roskakoriksi suhteessamme, jossa miehellä on oikeus oksentaa kaikki minun päälle. Minun pitää olla se sovittelija, koska hän saa käyttäytyä ihan miten itse lystää.
Myös minun mieheni heittää epärealistisia kommentteja liittyen, miten arkea kuuluisi elää. Saattaa olla, että hän yhtäkkiä tietää parhaiten miten minun kuuluisi raha-asiani tai työni hoitaa. Kaikesta hänellä on jokin mielipide, jonka hän sylkäisee ulos ilman filtterejä täysin ajatuksen juoksuna. Erolla ja yhteensopivuudella uhkailtu jo toistuvasti viimeisen kuukauden aikana.
Tällä hetkellä olen ihan loppu tilannetta. Mutta sanon saman, mitä minun itsekin pitäisi tehdä: Lähde. Oman hyvinvointisi vuoksi. Lapsesi vuoksi. Ennen pitkään se ihminen imee susta kaiken elämän.
Voimia kohtalotoverille! <3
Nimenomaan. Toki parisuhteessa ei aina kaikki mene niin ruusuisesti, kompromisseja pitää tehdä. Mutta jos joutuu aina olemaan sovittelijan roolissa ja joustamaan joka asiassa toisen ollessa ehdoton, niin jossain mättää pahasti. 🙁