Parisuhde, perhe, epätoivo
Ajatukseni tilanteestani ovat niin sykkyrällä ja yhtä kysymysmerkkiä, etten tiedä edes mistä aloittaisin.
Ennen nykyistä parisuhdettani kärsin pahasta sitoutumiskammosta; ahdistuin jo pelkästä läheisyydestä. Tapasin mieheni 3 vuotta sitten ja se oli menoa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Ajattelin, että jos tämä ei nyt onnistu niin ollaan sitten yksin. Saimme lapsen yllättäen n. vuosi sitten. Vaihdellen suhteessa ollut helpompaa ja vaikeampaa, nimenomaan minun puoleltani. Toistuvasti meinaan ahdistua, menetän seksuaaliset haluni, ärsyynnyn pelkästä toisen läsnäolosta ym. Läheisyys meiltä loppui aikalailla kun raskauduin. Välillä sitä on ollut kun asiasta on keskusteltu, mutta pian se taas katoaa ja ainoa läheisyys on pusu aamulla toisen lähtiessä töihin. En tunne olevani kovinkaan rakastettu suhteessani (lukuunottamatta etu -ja takapuolta, ne kun saavat huomiota mieheltäni liiaksikin). Jouduin myös kokemaan petetyksi tulemisen tunteen joitain kuukausia sitten. Pettämisen jälkeen jaksoimme panostaa taas suhteeseemme hetken enemmän, mutta sitten kaikki palautui taas normaaliksi.
Mieheni ei useimmiten valita suhteemme tilanteesta, eikä ilmeisesti koe siinä olevan suuremmin ongelmia paitsi kun minä otan asiat esille. En ymmärrä miksi ajattelen vaihdellen toistuvasti onko mies se oikea minulle, onko tämä sitä mitä todella haluan, entä, jos onkin joku parempi jossain… Mutta sitten koen uudelleenrakastumisen tunteen ja olen jälleen onnellinen suhteessa. Kunnes taas homma lähtee alusta..
En ole tyytyväinen mieheeni isänä, jatkuva töissä olo ei asiaa myöskään paranna. Välillä tunnen olevani yksinhuoltaja ja aina kun pyydän apua lapsen kanssa niin usein apua tarjotaan vain hetkeksi ja pian mies onkin taas menossa (ei osaa olla paikoillaan). Tuntuu kuin olisin itse kasvanut yksin vanhemmaksi ja toinen jatkaa entiseen malliin.
En tiedä olenko enemmän onnellinen vai onneton suhteessani. Mutta koska on lapsi, en tiedä mitä tekisin. Olen yrittänyt puhua asioista, mutta apu tuntuu löytyvän vain hetkeksi kun pian kaikki taas unohtuu ja kaikki palautuu entiseen muotoonsa. Tilannetta tuskin auttaa se, että käyn itse läpi suuria asioita elämässäni (traumaperäinen stressi -ja ahdistuneisuushäiriö) ja miehelläni painaa työ -ja rahastressit päälle. Tunnen olevani todella epäreilussa tilanteessa, varsinkin lapsenhoidon kanssa.
Olen ihan neuvoton, mitä tehdä!? Läheiseni ajattelevat tämmöistä olevan kaikilla.. Rakastan miestäni, enkä osaa kuvitella elämääni ilman häntä tai haluaisi ketään toista hänen tilalleen, mutta silti onneton olo…