Parisuhde on kuin talo, minun talossa on rakennusvirhe

Parisuhde on kuin talo, minun talossa on rakennusvirhe

Käyttäjä Kultakutri84 aloittanut aikaan 25.01.2017 klo 11:09 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kultakutri84 kirjoittanut 25.01.2017 klo 11:09

Kuvittele että parisuhde on talo. Kuvittele että olet rakentanut taloa pikkuhiljaa ja sitten huomaat että perustassa on paha rakennusvirhe…Talo nököttää kohtuu hienona pystyssä, mutta kivijalka on huono ja lopulta tajuat että myös materiaali, josta talo on rakennettu, on vääränlaista… Tällainen on siis minun parisuhteeni.

En ymmärrä miten sekaisin olen ollut, kun 10 vuotta sitten päädyin tähän suhteeseen. Olin kokematon pitkistä parisuhteista, ikää alkoi pikkuhiljaa karttumaan ja halu vakiintua alkoi painaa päälle. Kyllästyin irtosuhteisiin ja jollain tapaa kai ajattelin että nirsoilin vain liikaa ja odotin liian suuria, ettei mitään ”maata mullistavaa rakkaustarinaa” ole olemassakaan oikeassa elämässä. Jollain tapaa vain ajauduin tähän suhteeseen ja pysymään siinä. Halusin olla maailman paras tyttöystävä, sellainen mikä ei turhista motkota ja ”antaa vähän enemmän kun ottaa”. Olen antanut NIIN paljon kaikenlaista anteeksi, tai lakaissut maton alle, että moni olisi jo hylännyt koko suhteen kauan sitten. Minä annoin hiljaisen hyväksynnän mieheni käytökselle, edettiin suhteessa lopulta naimisiin asti. Meillä on yhteinen talo ja pieni lapsi.

Olen kulkenut kun koira mieheni perässä. Ennen lasta juhlin silloin kun hän juhli, aina hänen kanssa samassa paikassa. Istuin jätkäporukassa hiljaa, nauroin kun oli nauramisen aika, paimensin miestäni kun hän tuli liian känniin, naureskelin hänen ”hassuile” kännitoilailuille. Rakensin uuden ystäväpiirin, sellaisen joka kuului samoihin porukoihin.

Sitten syntyi lapsi ja silmäni avautuivat. Tajusin koko suhteemme älyttömyyden ja vaikeudet. Aloin kipuilla ja etsimään itseäni. Mies ei ole pitänyt muutoksesta. Hän on ylimustasukkainen, on aina ollutkin. Minulla ei ole samoja oikeuksia tekemisissäni kuin hänellä. Hän ei siedä sitä, että minulla on oma elämä, omia menoja, omia juttuja tai että joku muukin voisi haluta viettää kanssani aikaa. Kaverini hän on haukkunut karmeilla ilmauksilla, samoin perheeni. Yleisesti ottaen hän vihaa kaikkea sitä mikä vie minun huomiota muualle.

Tilanne on pikkuhiljaa pahentunut ja pahentunut. Hän on manipuloinut minut häpeämään asioita joita en ole tehnyt tai joissa ei ole mitään häpeämistä. Hän on saanut minut luopumaan asioista joita muuten tekisin. Hän nimittelee minua sellaisella tavalla, mitä en ole ikinä keltään aijemmin kuullut. Pelkään häntä ja hänen reaktioitaan. Fyysisesti väkivaltainen hän ei ole ollut, mitä nyt tavaroita heitellyt ja hajottanut. Kaikesta tästä ja tietysti lukuisista yksityiskohdista joita en jaksa samaan tekstiin kirjoittaa, olen huomannut että jos rakkautta on edes hitusen joskus ollut, niin eipä ole enää. Kunnioitukseni ja arvostukseni häntä kohtaan laskee kun lehmän häntä, tilanne on täysin mahdoton.

Outoa tässä on, että minä en uskalla lähteä. Jostain syystä pelkään tekeväni väärin tms. Pelkään että joudun ”ojasta allikkoon”. Talovertaukseen palatakseni, tuntuu hurjalta, että on ”rakentanut sitä taloa kymmenen vuotta ja sitten todeta että se on asuinkelvoton”…