Parisuhde ja erilaiset arvot
Erilaiset arvot ja kotikasvatus tuottavat parisuhteessani ongelmia edelleen, vaikka olemme olleet naimisissa 30 vuotta. Erityinen asia minun ja mieheni kesken on suhtautuminen rehellisyyteen, avoimuuteen ja luottamukseen. Haluaisin kuulla muiden kokemuksia vastaavasta.
Olen taustaltani itäsuomalainen. Lapsena totuin suoraan puheeseen, iloiset tätini ja vähän tasaisemmat enoni pärpättivät tunteensa, sekä ilot että surut julki. Välillä suututtiin, sitten taas halattiin. Kaikki eivät tulleet aina toimeen keskenään, toiset tulivat paremmin juttuun. Oli kateuttakin mutta myös pyyteetöntä auttamisenhalua, oltiin iloisia toisten menestyksestä ja tuettiin surussa. Elämä tai ihmissuhteet eivät olleet mitenkään täydellistä eikä yltäkylläistä, mutta minulle rehellisyys, avoimuus ja läheisten ihmisten tuki, jos sitä tarvitsi, olivat itsestäänselviä. Kasvoin tunne- ja ihmissuhdepuheen keskellä.
Kun tapasin tulevan mieheni ja vierailin ensimmäisen kerran hämäläisen mieheni, silloisen poikaystäväni kotona, oli noin parikymppinen. Vierailuni tapahtui juhannuksen aikaan, jolloin koolla sattui olemaan enemmän sukua. Muistan ajatelleeni, mistä ihmeestä nämä ihmiset oikein puhuvat? Toki jännitin kohtaamista ja olin nuori ja vielä aika lapsellinenkin, mutta vierailun jälkeen jäi tunne, että eihän nämä ihmiset keskustele mistään, mikä oikeasti on tärkeätä. Tunne vahvistui jokaisen vierailun jälkeen ja vuosien kuluessa. Mieheni suku, jota appi johti, keskittyi puhumaan työasioista, talouden pyörittämisestä, joidenkin minulle aivan vieraiden ihmisten kuulumisista ja niistäkin nostettiin esille enimmäkseen epäonnistumisia. Arvosteltiin naapureita ja heidän tekemisiään. Huumori oli omituista, naurettiin kerta toisensa jälkeen pilkallisesti jollekin hiukan vähäosaisemmalle. Naurettiin sitä, jos oli onnistuttu naruttamaan jotain itseä yksinkertaisempaa ihmistä. Sai valehdella, jos siitä ei jäänyt kiinni. Tyhmä oli se, joka uskoi.
Omista kuulumisista, varsinkaan murheista, ei ole näiden vuosien aikana, puhuttu sukutapaamissa tai edes kahdenkeskisissä kohtaamisissa sanaakaan. Muitten murheet kelataan tarkkaan läpi, tai suvun kesken, jos jäsen ei ole itse paikalla. Tein kerran sen virheen, että nostin apelle esille suoraan jonkin omaa mieltä askarruttaneen asian. En ehtinyt sanoa asiaani loppuun, kun appi keskeytti ja edessä oli kylmä muuri. Ei saanut valittaa.
Mieheni ei ollut aivan näin ehdoton, mutta kyllä tällaisella ilmapiirillä oli vaikutus keskinäiseen kommunikointiimme. Vuosien kuluessa aloin ymmärtää, että mieheni on kasvanut perheessä, jossa ei paitsi kannata kertoa omista huolistaan niin ei myöskään siitä, missä on onnistunut. Kannustus puuttuu. Tunneskaalasta puuttuu myös yksi keskeinen osa, myötätunto. Jos sinulla on murhe, siitä kaapattaan lyömäase, jolla pystyy lyömään vähän lisää. Jos tuot esille ilosi, se latistetaan. Menestyksestä kannattaa olla äänessä vain, jos apella on siihen osuus. Huvittavinta oli, kun poikani sai hyvän lopputodistuksen lukiosta. Appi kommentoi jonkun ulkopuolisen onnitteluun, että vai niin, ei minulla ole siihen osaa eikä arpaa. Niin että lapsenlapsen menestyksestä ei voi iloita tai olla ylpeä ihan muuten vain?
Mieheni ja hänen sisaruksiensa keskinäisissä puheissa toistuu säännöllisin väliajoin kommentti, mitä heidän isälleen kannattaa kertoa ja mitä ei. Tarkoitus on päästä helpommalla, ja silloin ei kannata olla rehellinen. Jätetään kertomatta, tai päästetään valkoinen valhe. Sisarusten välitkään eivät minusta ole sillä tavalla läheiset kuin mihin olen tottunut. Keskustelujen rivien väleistä on aistittavissa jonkinlaista kyräilyä, koetettaan selvittää, mitä toinen tietää ja mitä ajattelee, mutta omia tietoja ei kerrota. Sanonkin miehelle joskus, että te pelaatte keskinänne jonkinlaista tietopeliä. Teillä epäluottamus toisiinne on normaali tilanne, ei poikkeus. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että miestäni on vaivannut monesti minulle luontainen, kotikasvatuksesta peritty avoin tapa ottaa asioita esille oman sukunsa parissa. Olen ikäänkuin antanut muille pelimerkkejä enemmän.
Lapsista kyllä pidettiin ja pidetään edelleenkin, se on ollut positiivista. Lapset ovat hauskoja ja vekkuleita ja hellittäviä, mutta vain niin kauan, kuin he ovat terveitä. Heikkoutta on vaikea niellä, itsessä ja muissa. Poikamme sairastuessa ja joutuessamme käymään lääkärissä ja testeissä appeni sai raivokohtauksen, kun kerroin tuloksista. En voinut ymmärtää käytöstä ollenkaan. Eikä tuollaisessa tilanteessa olisi pitänyt antaa tukea? Osoittaa myötätuntoa? Poika parani mutta koetusta jäi kummallinen olo.
Pitkä tarina, mutta tämä eroavaisuus kotiasvatuksessa ja on aiheuttanut meillä mieheni kanssa monia ikäviä tilanteita, joihin saatan palata tällä palstalla myöhemmin. Itse pidän rehellisyyttä ja luottamusta keskeisinä asioina parisuhteessa. Pitää pystyä olemaan avoin vaikeistakin asioista. Pitää luottaa. Mies taas pitää hyväksyttävänä sitä, että minulle voi valehdella tärkeistäkin asioista, jos se tarkoittaa miehelleni helpolla pääsemistä. Murheistaan hän ei juuri puhu, ellen kysy ja ei välttämättä kerro silloinkaan. Sanoissa mies pitää rehellisyyttä tärkeänä, mutta se ei aina yllä tekoihin. Sitä, mitä olet lapsena oppinut, on vaikea muuttaa.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Selkeytys
On vielä pakko valaista esimerkillä lisää tätä aiemmin kirjoittamaani keskustelunaloitusta ja siitä, mitä ajatuksia avoimuuden puute minussa herättää.
Miehelläni on ollut lapsuudesta asti ystävä ja perhetuttu, jonka kanssa hän on yhteydessä viikoittain harrastusten ja yhteisesti sovittujen askareiden parissa. Voi siis sanoa, että he tuntevat toisensa aika hyvin ja monen vuosikymmenen ajalta. Sanotaanko tätä miestä vaikka Antiksi.
Muutama vuosi sitten Antin kotona tapahtui iso vesivahinko. Hänen kolmihenkinen perheensä joutui muuttamaan kuukausiksi väliaikaiseen majoitukseen. Muutto- ja kodin korjausprojekti oli todella uuvuttava kokemus, jota Antti purki miehelleni. Vaikka mieheni ei juuri puhu, hän on hyvä kuuntelija, ja Antti sai todennäköisesti helpotusta omille murheilleen. Kuinka ollakaan, samaan aikaan myös meidän kotonamme sattui vesivahinko, mutta se oli paljon Antin vahinkoa pienempi ja rajoittui autotalliin. Vahingosta kuukausia kestäneine korjauksineen, epäonnistuneine remonttimiesten valintoineen ja vakuutusyhtiön kanssa taisteluineen oli kuitenkin minulle ja miehelleni ihan riittävästi harmia.
Mies ei kuitenkaan halunnut puhua tästä meidän vahingosta ja taistelusta ystävälleen Antille mitään. Olin ihmeissäni. Eikö tuosta nyt kannattaisi sanoa jotain? Saisitte vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia vesivahingon hoitamisesta, antaa tässä härdellissä toisillenne vertaistukea, manatakin yhdessä, jos se auttaisi, ja arvioida vakuutusyhtiöiden toimintaa. Siitä voisi olla jopa jotain hyötyä molemmille.
Osoittautui, ettei mies halunnut puhua meidän vahingostamme mitään kenellekään muullekaan tutulle. Jouduin vannottamaan niille sukulaisille, jotka poikkesivat paikan päälle ja näkivät autotallin aukipiikatun lattian ynnä muun sotkun, että pitäisivät asian omana tietonaan. Täytyy myöntää, että minua hävetti esittää tämmöinen vaatimus, koska sattuuhan näitä.
Miksi tämä salaus? Tenttasin sitä useaan otteeseen, jopa niin että taisin saada miehen hermostumaan. Mies vastasi lopulta, että hän ei halunnut isänsä saavan tietää ongelmasta. Antin kautta tieto olisi mennyt apelleni, ja hän olisi kuulemma saanut siitä vain yhden ilkeilyn ja piikittelyn aiheen lisää.
Uskomatonta!
Asia on jäänyt vaivaamaan minua paljon. Mitä merkitystä on sellaisilla ihmissuhteilla, jopa kaikkein läheisimmillä, joita pidät jonkinlaisina kilpailijoinasi?
Jos keskustelunaiheet pyörivät vain arkisissa asioissa, seuraavissa töissä tai naapurien ongelmissa mutta omat murheet pitää salata, ihmisten keskinäinen läheisyys jää puuttumaan. Läheisyyshän muodostuu rehellisyydestä ja luottamuksesta, tunteesta, että on joku, jolle voi vapaasti puhua ja jolta saa tukea. Ilman tätä yhteydenpito on pinnallista ja näennäistä, jos jotain haluaa tietää, se pitää yrittää kaivaa rivien välistä. Loppu pitää rakennella omista luuloista.