Olen ollut avioliitossa nykyisen mieheni kanssa yli 30 vuotta. Mennessämme avioon minulla oli edellisestä liitosta kaksi lasta, miehellä ei liittoja eikä lapsia. Saimme kaksi tytärtä yhdessä. Nyt kaikki lapset maailmalla ja asumme kahdestaan maaseudulla miehen kotitilalla. Monien vaikeuksien kanssa alkuaikoina selvisin appivanhempien tarkkojen silmien alla, työt kotona ja navetassa sekä kodin ulkopuolella pitivät kiireisinä. Karja lähti jo vuosia sitten. Itse olin virkasuhteessa 68 vuotiaaksi asti ja nyt sitten kohta kaksi vuota eläkkeellä. Ja nyt oletin meille aukeavan onnellisen ja ihanan yhteiselämän

Olen sosiaalisesti ulospäin suuntautunut, mies lähinnä erakkotyyppiä. Teen vapaaehtoistyötä kylillä kerran pari viikossa. Yhdessä emme juuri käy missään, paitsi silloin kun minä ehdotan jotain, voi mies ”pitkin hampain” suostua mukaan joskus,
Olemme 70-72 vuotiaat, aiemmin oli läheisyyttä ja lämpöäkin suhteessa aivan riittävästi, mutta viime vuosina on koskettelut ja hellimiset miehen puolelta aivan loppuneet, Itse kaipaan kovastikin hyvänäpitoa.
Ja sitten on se puhumattomuus miehen puolelta. Eilen illalla sain sellaisen itkukohtauksen, että pelkäsin jo vallan nääntyväni sen alle. Mieheltä ei ainuttakaan lohduttavaa sanaa, kehotti vain ottamaan nukahtamispillerin, että saisin unen ja hänkin voisi nukkua rauhassa. Tuo toisen osapuolen puhumattomuus on minusta täyttä välinpitämättömyyttä minua kohtaan ja tunnen olevani täysin hyljätty, omat toiveeni ja ehdotukseni menevät täysin kuuroille korville. Tuntuukuin olisin ilmaa ja täysin turha ihminen hänen elämässään. Hän vain tekee mettätöitä tai katselee muuten maitaan ja mantujaan pitkät päivät.
Hänellä on yksi veli, jolla mökki tässä lähellä ja siellä hän käy veljeään tapaamassa. Muita omia ystäviään hänellä ei ole, Pari naapurin miestä samalla kylällä, joita silloin tälläin näkee ohimennen pari sanaa mainitsee. Minä pidin kiinni entisistä ystävistäni ja joistakin opiskelukavereistani vuosien takaa ja osa heistä käy täällä meillä ja me heillä harvakseltaan
kun mies ei ole innokas lähtemään,Tunnen olevani se välttämätön paha joka pitää kodin siistinä, käy kaupassa, tekee ruoan ja leipoo niin makeat kuin suolaiset leivonnaiset ym huushollin hoidot. Hoidan pankkiasiat koneelta miehellekin, koska hän ei suostu moista konetta opettelemmaan. Ostin hänelle myös helppokäyttöisen kännykä
n jolla hän tarvittaessa soitaa tai johon vastaa sen soidessa, Samoin osaa tekstiviestin lukea, ei ole moisia itse koskaan kenellekään kirjoittanu
Onko kenelläkään minulle mitään ohjeita ja neuvoja antaa tähän tylsyyteen ja miten voisi tuon fyysisen puolen herätellä henkiin edes joninlaisena hyvänäpitona eikä pelkällä paikalla polkemisella.
Oon tässä erinäiset päivät itkeskellyt ja yöt myös tuumaillut, miten tästä eteenpäin pitäisi toimia, jotta saataisiin palautettua edes osa siitä hyvästä mitä meillä ennen oli.
Suurin ja vaikein paikka minulle on saada tu ukko puhumaan omista toiveistaan ja tunteistaan. Kun ei tässä varmaan elonpäivien monia kymmeniä vuosia ole kellään enää edessä, niin olisi todella iloinen asia, jos ne vuodet voisi elää sulassa sovussa toisiaan auttaen ja toisiaan kunnioittaen, Eikä se edse maksa paljoa, oikeastaan yhtään mitään