Pari- vai kaverisuhde?

Pari- vai kaverisuhde?

Käyttäjä surutyttö83 aloittanut aikaan 06.07.2014 klo 19:59 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 06.07.2014 klo 19:59

Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä yli kymmenen vuotta. Tavattiin nuorena ja siitä lähtien on yhdessä oltu. Aiempia kokemuksia pidemmistä parisuhteista ei kummallakaan ole. Vuosien aikana olen miettinyt parisuhdettamme ja sitä, että olenko tässä onnellinen, onko tämä sitä mitä haluan. Yleensä olen sivuuttanut ajatukset toteamalla, että ihan ok meillä menee.

Viimeiset puoli vuotta olen kuitenkin miettinyt suhdettamme entistä enemmän. Keväällä erään riidan yhteydessä mies totesi, että laitetaan talo sitten myyntiin ja erotaan. Tämä vihan purkaus tuli tekstiviestillä kesken työpäivän ja en siihen siinä vaiheessa tarttunut, mutta pelästyin omaa ajatustani, sillä mietin, että jos suhteemme nyt tässä on niin sitten se on. Oikeastaan minulle ei ollut väliä, että jatkuuko parisuhteemme vai ei. En tuntenut minkäänlaista hätää meidän suhteen puolesta, mitä olin kuitenkin joskus aiemmin tuntenut.

Sinänsä meidän suhde on toimiva, emme juurikaan riitele, arki pyörii erittäin sujuvasti ja seksiäkin on. Tosin tässä asioita miettiessäni tajusin, että seksiä on viime vuodet ollut lähinnä siksi kun oma ajatukseni on ollut, että sitä kuuluu olla ja vaikka en itse haluaisi niin en voi sitä mieheltä ”kieltää”. Suutelemista sitä vastoin itse olen tajunnut välttäväni jo useamman vuoden ajan..

Tässäpä se ongelma sitten onkin, minulla ei ilmeisesti ole juurikaan tunteita miestäni kohtaan. Kai jollain asteella rakastan tai välitän, en halua hänelle mitään pahaa. Mutta toisaalta en myöskään tunne minkäänlaista halua häntä kohtaan, jotta olisin aloitteellinen, joskus toki kaipaan läheisyyttä, mutta en juuri häneltä tai siis halu ei kohdistu häneen vaan läheisyyden kaipuuseen ylipäätään, on mukava olla lähellä.

Olen miettinyt, että eikö minulla sitten ole halua tai kipinää ylipäätään, eikö sitä voi olla, tässä suhteessa sitä ei ole, mutta sitten jos lähden miettimään joitakin muita miehiä niin ainakin mielikuvissa löydän sen kipinän, mutta miestäni ajatellessa sitä en saa. Olemme kihloissa, mieheni toiveesta. Hän haluaisi naimisiin, olisi halunnut jo vuosia sitten, mutta itse olen epäröinyt. Lapsia meillä ei ole, en ole niistäkään niin varma. Meillä ei ole romantiikkaa, ei mitään ”lähdetään kahdestaan ja hoidetaan parisuhdetta” -juttuja, ei huomion osoituksia arjessa jne.. Ja tämä ei ole miehen syy vaan minun, en ole sellaisia asioita halunnut ja nyt kun siihen olen havahtunut, niin en niitä halua edelleenkään tässä suhteessa. Mutta toisaalta ajatuksina ne on ihania, mutta ei vaan jotenkin tässä suhteessa.

Miehen kanssa olen tilanteesta jutellut ja erosta on puhuttu. Mies toisaalta ymmärtää, mutta hänellä taas on vahvoja tunteita minua kohtaan ja haluja. Hänen surunsa ja epätoivonsa saa minut surulliseksi, mutta toisaalta ei kuitenkaan herätä sellaisia vahvoja tunteita, että haluaisin häntä suojella tai sen vuoksi haluaisin jatkaa. Hän kuitenkin ansaitsisi mielestäni sen, että joku häntä ihan oikeasti haluaisi ja rakastaisi täydestä sydämestä.

Olen itseni kanssa umpikujassa. Onko normaalia, että parisuhteesta tulee jossain vaiheessa pelkkä kaverisuhde, missä ei ole kipinää (vaikka nyt kuitenkin on seksiä joskus).. Ettei toisen näkeminen, läheisyys, ym. aiheuta lämpimiä tunteita tai ettei tunne ikävää.

Olo on toivoton, en tiedä mitä haluan tai ehkä tietäisin mitä haluaisin, haluaisin parisuhteen missä itsekin voisin tuntea tunteita, todellista halua olla lähellä, koskettaa, suudella. Mutta haluanko tai onko järkevää heittää romukoppaan toisaalta toimiva suhde.. Hajottaa se toinen osapuoli palasiksi, ja ehkä samalla sitten kuitenkin itsensäkin. Romuttaa yhteinen tulevaisuus, toimiva arki vain siksi, että kuvittelen, että minäkin voisin tuntea jotakin enemmän.

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 20.10.2014 klo 19:20

Tuo missä me käydään niin on seurakunnan, mutta ainakaan tähän mennessä ei sanallakaan olla sivuttu mitään vakaumusasioita, eikä todennäköisesti ole tarkistettu edes, että kuulutaanko kirkkoon. On sellainen kahdeksan keskustelun sarja. Yhdessä siis käydään, keskustellaan tiettyjen teemojen puitteissa. Työntekijä pitää huolen, että kumpikin sanoo ja kertoo tuntojaan / ajatuksiaan. Lisäksi on ollut joka kerta kotitehtäviä jotka ainakin tähän asti on tehty yksin.

Ihan en ole varma mitä loppupään keskustelukerroilla on, mutta tähän mennessä on kuvattu sitä ongelmakohtaa, mikä se on, millon se on syntynyt ja mitä kumpikin parisuhteelta toivoisi ja missä mennään nyt. Sitten on käyty läpi parisuhteen historiaa, ensin tositapahtumien valossa, eli mitä on milloinkin tapahtunut ja sen jälkeen käsitellään parisuhteen historia tunteiden valossa. Miltä on milloinkin tuntunut ja mitä tunteita mihinkin aikakauteen liittyy. Yhtenä aiheena on sitten vielä seksuaalisuus. Sen jälkeen kaiketi suunnataan tulevaan ja viimeisellä kerralla on määrä tehdä konkreettinen päätös, että miten suhteen kanssa edetään, yhdessä vai erikseen ja miten jatketaan työskentelyä.

Paljon olen keskusteluiden perusteella oivaltanut tai löytänyt niitä syitä. Aiemmin kun olin sitä mieltä, että sinänsä suhteessa ei ole mikään pielessä, mutta kyllähän siellä on niitä asioita mitkä ovat hiertäneet jo vuosia, mutta niiden ajatusten ääreen ei vaan ole tullut koskaan pysähdyttyä. Kai sitä jossain vaiheessa sitten lähdetään miettimään, että voiko asioita korjata, mutta en oikein tiedä miten tunteettomuuden voisi korjata... Toki tilanne voi muuttua ja tunteet syttyä uudelleen, mutta tällä hetkellä en siihen jaksa uskoa.

Toisaalta monesta paikasta saa lukea, että kyllä suhteet kestää kun vaan haluaa ja tahtoo, että kunhan huonojen kausien yli pääsee. Tällaiset asiat sekoittavat omia ajatuksiani entisestään, tulee syyllinen ja epäonnistunut olo.

Itse kävin juttelemassa kertaalleen psykologille omista ajatuksistani, siis yksin. Olisin useammankin kerran voinut käydä, mutta jotenkin se ei siinä hetkessä tuntunut tarpeelliselta. Käynnistä oli kuitenkin siinä mielessä apua, että psykologi sanoitti omia ajatuksiani, ja sanoi suoraan ääneen sen, että kuulostaa siltä, että olen tunnepuolella todella etäällä miehestäni ja ettei tilanne voi sellaisena jatkua vaan jotain on tehtävä. Surullistahan se oli kuulla, mutta toisaalta ehkä se oli itsellä viimeinen havahtuminen asiaan.

Käyttäjä mirellani kirjoittanut 21.10.2014 klo 15:47

Kiitos kun kerroit tuosta parisuhdeneuvonnasta, kuulostaa ihan hyvältä. Voisin tuollaista harkita meillekin, mikäli pääsisi juttelemaan, ainakin toinenkin osapuoli havahtuisi siihen että ongelmia on meidän suhteessa, ei pelkästään minun päässäni. Ja ehkä ammattilainen havahduttaa tosiaan näkemään sen, että ei näin voi jatkua, tuhlaamme tässä molemmat muuten elämäämme.

Ne on kamalia ajatuksia, mutta en minä halua venyttää tällaista kriisiä vuosia, jolloin olemme tilanteessa että kohta esimerkiksi lapsien hankkimisen ajat on olleet ja menneet. En ole koskaan ajatellut lapsia haluavani, nyt havahdun järkyttävään ajatukseen - mitä jos ajatukseni onkin syntynyt vain tässä suhteessa? tai tottahan toki olen muodostanut koko identiteettini tässä suhteessa, mutta nyt on todellinen kriisi kun alkaa kyseenalaistaa näitä asioita. Mitä syvällä sisimmässäni haluan, mitä jos elämäni olisikin mennyt eri tavalla.

Tällä hetkellä tuntuu että oma jaksaminen on veitsen terällä. Unohdin eilen avaimet kotiin, ja kylmässä sateessa oven ulkopuolella seistessäni romahdin täysin. Hetken olin tosissaan jo jäämässä takapihan terassille makaamaan, mietin että ei tässä kylmyyttä tunnu enää hetken kuluttua ja katsoo sitten miten käy. Tämänkaltaiset ajatukset on niin ristiriidassa muutoin rationalistisen, suunnitelmallisen, toimeentarttuvan minun kanssa että alan tosissaan pelkäämään palaanko enää ollenkaan takaisin. Vaikkakaan ystäväni tai tuttavat tuskin on vielä minussa muutosta huomannut, kukaan ei ainakaan ole sanonut mitään, että kai sitä on mahdollista tuhoutua vain sisältä päin ja hukata itsensä huomaamattomasti. Mietin että täytyy varmaankin alkaa puhua omasta olosta myös ystäville, niille läheisimmille.

Surutyttö, kerro vain jatkossakin miten olosi etenee ja päädyttekö ratkaisuun. Minusta kuulostaa siltä, että joko asumusero tai jonkinlainen irtiotto olisi toipumisesi kannalta välttämätön :/ Vai oletko saanut suhteessa koskaan aikaa ikävöidä toista? Voisiko olla että omassa rauhassa pintaan nousisi ikävä tai kaipuu näiden etäisten tunteiden sijasta? Niistäkin tunteista voisi nauttia, johtivat ne sitten takaisin toisen luo tai ei. Tuntuisi varmasti hyvältä tuntea toista kohtaan niin, kun toinen sen kuitenkin ansaitsisi. Samaistun epäonistumisen tunteeseesi todella.

Käyttäjä rk62 kirjoittanut 22.10.2014 klo 10:13

"En ole koskaan ajatellut lapsia haluavani, nyt havahdun järkyttävään ajatukseen - mitä jos ajatukseni onkin syntynyt vain tässä suhteessa? tai tottahan toki olen muodostanut koko identiteettini tässä suhteessa, mutta nyt on todellinen kriisi kun alkaa kyseenalaistaa näitä asioita. Mitä syvällä sisimmässäni haluan, mitä jos elämäni olisikin mennyt eri tavalla."

Mulle tullut omaa kriisiäni funtsiessa https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?pager_current=1;grp=58;mid=53110 vastaavantyyppisiä ajatuksia ☹️ Esim miksi asummekaan metsän keskellä vaikka olisi ollut järkevämpää asua vanhempieni lähellä lastenhoidollisista syistä... ja lasten lkm on kanssa herättänyt mietintää... ehkä vaimoni mustasukkaisuudella asian kanssa tekemistä.. suurperheen isi on helppo sitoa syrjäiseen kotiin 😯🗯️ Vai olenko vain vainoharhainen, vaimo ainankin on oikeasti mustasukkainen ☹️

Tuntuu että olen ollut elämässäni "flipperipelin kuula" jota muut ovat ohjailleet. Syynkin olen löytänyt lapsuuteni perheestä jossa ongelmia riittänyt. En vain ole ymmärtänyt kuinka paljon taakkaa mulla on ollut.. Tunnen että olen olemassa vain muita varten, en itseäni 😯🗯️

Tuommoisia ajatuksia 🙂🌻

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 23.10.2014 klo 23:47

Itseäkin on tuo lapsi asia mietityttänyt, aina olen asiasta ollut epävarma, mutta johtuuko se tosiaan tästä suhteesta, vaikka mies loistava isä olisikin. Lisäksi olen kokenut epävarmuutta kihloihin ja naimisiin menosta, naimisissahan me ei ollakaan juuri minun haluttomuuden vuoksi.

Mirellani älä ala murehtimaan elämääsi taaksepäin, ahdistut itse vain enemmän. Itse kun mietin, että miksi en ole merkkejä aiemmin huomannut niin ystäväni totesi, että ehkä en ollut silloin vielä valmis pysähtymään asian äärelle. Oman jaksamisesi vuoksi yritä olla ajoittain ajattelematta koko asiaa. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta toisinaan itse olen siihen pystynyt. Viime viikkoina tosin äärettömän huonosti ja välillä paha olo puristaa sisällä. Ja jos sinulla vain on ihmisiä kenelle jutella niin puhu, puhuminen yleensä auttaa ja ainakin itse huomasin, että omat ajatuksetkin toisinaan selkiytyivät kun joutui niitä pukemaan toisille sanoiksi.

Suhteen alkuvaiheessa elettiin etäsuhteessa, mutta siitä on yli kymmenen vuotta aikaa. Tuolloin tunsin ikävää ja kaipausta. Nyt tämän vuoden aikana ollaan oltu erillään enemmän kuin vuosiin. Kesällä oltiin noin viikon verran erossa, mutta ei tullut ikävän tunteita. Miehen kotiin palatessa mietin, että miltä minusta tuntuu, mutta ei tuntunut miltään. Muutama viikko sitten olin pari päivää yksin ja huomasin iltaisin olevani kotona jonkin verran vapautuneempi kuin miehen ollessa kotona.

Luin rk62 sinun tarinasi. Tuttuja ajatuksia sieltäkin löytyi. Erään erokirjan esittelyssä törmäsin väitteeseen, että useiden erojen taustalla on yli- tai alisuoriutuminen, että yli- tai alivastuullisuus tappaisi rakkauden. Osui ainakin omalla kohdallani lähelle oikeaa. Tunteet ovat varmasti koetuksella etenkin lapsiperheen arjessa. Sitäkin olen miettinyt, että kun omassa suhteessa ei ole edes niitä lapsia niin mitä tämä olisikaan jos lapsia kuvioissa olisi...

Jaksamista teille kummallekin 🙂🌻

Käyttäjä pelakuu kirjoittanut 17.11.2014 klo 13:24

Mukavaa, että keskustelu on täällä jatkunut vaikka itse en ole aikoihin täällä tukinetissä vieraillut. En lukenut tarkkaan viestiketjua, silmäilin vain. Yksi asia kuitenkin tarttui silmään: oma mieliala. Miten paljon luulette oman mielialan vaikuttavan suhteenne laatuun ja millä keinoin mielialaa voisi kohentaa? Minä huomaan aina, että kun olen iloinen ja olen saanut tehdä jotain mielekästä tai tuntea itseni tärkeäksi kodin ja paisuhteen ulkopuolella, avioliitto ja suhde mieheeni tuntuu paremmalta.

Tykkään siitä, että elämä on aktiivista ja touhukasta. Pidän liikkumisesta ja harvoin pelkkä kotona oleminen ja tv:n katselu saa minua onnelliseksi. Kun olin sinkku ja asuin yksin, en odottanut kenenkään harrastavan minun kanssani vaan kävin harrastamassa yksin, milloin mitäkin. Nyt kun asun miehen kanssa, yksin tekeminen ja meneminen on hankalampaa. Haluaisin viettää aikaa mieheni kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita, mutta hänelle riittää pelkkä kotona oleminen ja tv:n katselu. Emme käy juuri koskaan missään. Tämä on ollut minulle todella piinaavaa ja olen viimeiset 3 vuotta ollut pääsääntöisesti kotona mieheni seurana.

Olen tällä hetkellä työtön ja minulla on sellainen koulutus, jolla on vaikea työllistyä. Meillä on pieni lapsi, joka on vielä todella riippuvainen äidistään. Sosiaalinen verkostoni on hatara ja olen usein yksinäinen. Nämä asiat luonnollisesti vetävät mieleni matalaksi ja pitävät minut kotona ja erossa sosiaalisesta elämästä. Minulle tekisi hyvää löytää työpaikka ja muutama ilta viikosta enemmän toimintaa. En tiedä olisiko tämä kuitenkaan ratkaisu parempaan avioliittoon ja lämpimien tunteiden syttymiselle. Ainakin oma elämänlaatu kohenisi.

Mielellään luen teidänkin kuulumisia!

Käyttäjä mariella kirjoittanut 17.11.2014 klo 14:56

Hei 🙂🌻
Lueskelin kirjoituksianne ja tuli mieleen ajatus, että onko osalla teistä ensisijaisesti kyse omasta henkilökohtaisesta kriisistä.
Suhteessahan ns.rakastumisvaihe kestää enimmillään pari vuotta. Sen jälkeen molemmat osapuolet hakevat itsenäisyyttä.
Rakkaus ei välttämättä ole hävinnyt mihinkään, vaikka tuntuu siltä, että mieluiten tekisi yksin omia juttujaan.
Ideaalitilanne olisi se, että molemmilla on omat tekemisensä ja sen lisäksi jotain, mikä yhdistää parisuhteessa olevia.
Jotkut ovat "ihastuneet" rakastumisen tunteeseen. He usein pettävät kokeakseen tuon rakastumisen tunteen uudelleen.
Suhteessa pitää olla kipinää; tunnetta siitä, että intohimo on arjessakin mukana, taustalla tosin.
Usein, kun perheeseen tulee lapsia, hukutaan vanhemman rooliin. Parisuhteelle annettava aika vähenee, eikä sitä pidetä tärkeänä.
Toinen asia on läheisyyden säätely: suhteessa korostuvat omissa mielikuvissa herkemmin sen huonot puolet mikäli pelätään läheisyyttä ja sen herättämiä tunteita. Myös tässä tilanteessa on houkutus parisuhteen ulkopuoliseen suhteeseen. Sen avulla ikäänkuin säädellään sitä, ettei oma puoliso tule liian läheiseksi.
Olen itse kamppaillut näiden tuntemusten kanssa miehen uskottomuuden paljastuttua pari vuotta sitten. Tuolloin ensin tuntui siltä, että asia on yhdentekevä, koska positiiviset mielikuvat puuttuivat suhteestamme minulta kokonaan. Nyt olen pystynyt työstämään asiaa ja todennut, että rakkautta on jäljellä; se on vaan jäänyt arjen, sairastamisen ja kiireen alle ☹️

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 17.11.2014 klo 21:37

Kiitos jälleen kommenteista minun puolestani. On opettavaista lukea muiden ajatuksia, ja miettiä asioita omalla kohdalla.

Itse olen etsinyt vikaa itsestäni, syytän itseäni edelleen, miten olen päästänyt suhteen tähän tilaan, ehkä en pysty tuntemaan niinkuin haluaisin. Järki sanoo, että eroaminen ei kannata ja monella tapaa olisi järkevää sekä helpompaa vain jatkaa. En vain tiedä miten tästä olisi paluu entiseen tai eihän sitä entiseen kannata palata, mutta miten saisi suhteen sellaiseksi, että voisi luottaa sen kantavan ja kestävän.

Pelakuu kirjoitit mielialasta. Ainakin tällä hetkellä oma mielialani on korkeampi kun en ole kotona. Jos olen töissä tai harrastusten parissa minut saa nauramaan ja hyvälle tuulelle, kotona en muista koska olisin oikeasti nauranut. Jonkin verran olen myös huomannut välttäväni kotiin tulemista, työpäivät venyy ja kotiin ei ole kiire.

Olen miettinyt myös Mariellan mainitsemaa omaa kriisiä, ehkä se on sitäkin, mietin mitä elämältäni haluan. Rakastumisvaihe on todennäköisesti kuitenkin ohi, sillä yhteiseloa on reilusti yli kymmenen vuotta. Mutta toisaalta kun nuoresta asti on yhdessä oltu niin aivan varmasti niin minä kuin miehenikin olemme eri ihmisiä kuin silloin 20 -vuotiaana. Lapsia kun ei ole niin niitä ei voi tästä tilanteesta "syyttää", mutta jos lapsia haluaisi ja syntyisi niin tuskin se ainakaan parisuhteen tilannetta parantaisi.

Meillä läheisyyttä olisi ihan niin paljoin kuin haluaisin, eikä läheisyys sinänsä tunnu pahalta tai viime aikoina se on alkanut jo ahdistamaan, koska tunnen tilanteen niin epäreiluksi miestäni kohtaan. Vaikka kuinka haluaisin tuntea jotain kipinää tai intohimoa häntä kohtaan niin sitä ei ole. Edes katseeseen en saa sitä lämpöä mitä toivoisin saavani.

Tällä hetkellä ajattelen, että syyt tunteiden hiipumiseen on kaukana tai tilanne on lähtenyt kehittymään vuosia sitten. Arvostuksen puutteen kokeminen, huomioimattomuus, riittämättömyys, kaiken vastuun sysääminen minulle ja ajattelemattomuutta sanotut loukkaukset ovat pikkuhiljaa nakertaneet omaa tunnettani. Pieniä, ei niin vakavia asioita ja syytä on myös minussa, sitä en kiistä, mutta miten tunteen saisi näiden vuosien jälkeen palautumaan niin sitä en tiedä.

Käyttäjä pelakuu kirjoittanut 23.11.2014 klo 23:17

Minun ja mieheni suhde ei alkanut ihastuksesta eikä intohimosta. Mieheni oli hiljattain muuttanut kaukaa kotikaupungistaan paikkakunnalle, jossa asuin. Miehelläni ei ollut vakaata ystäväpiiriä ja minä olin muuten vaan irrallinen ja yksinäinen, edellisten suhteiden runtelema. Jotenkin vaan haettiin turvaa ja seuraa toisistamme. Viihdyttiin yhdessä ja juttua riitti. Varsinaista ihastumista ei koskaan ole ollut. En ole koskaan tuntenut kihelmöintiä tai kiihkoa miestä kohtaan. Näin hänessä turvallisen ja tasapainoisen ihmisen. Suhde eteni nopeasti. Halusimme molemmat kai varmistua siitä, ettemme jää yksin tässä elämässä. Vuosi tapaamisen jälkeen menimme naimisiin. Seuraavana vuonna saimme lapsen. Nyt meillä on yhteinen oma asunto. Kyllä minä sain sen minkä halusinkin: turvallinen koti, oma perheasunto, lapsi, avioliitto. Usein tämä vaan tuntuu niin väärältä valinnalta. Heti häiden jälkeen olin jo kriisissä. Seuraava kriisi oli raskaus.

Lapsi ja perhe-elämä sitoo minut kotiin. En ole vielä työelämään päässyt kiinni, mutta haen parhaillaan töitä. Harrastaa tahtoisin enemmänkin, jos ei tarvitsisi lasta ja kotia hoitaa. Miehessä useat pienet asiat ärsyttävät suunnattomasti. Tuntuu, että olen hänen kodinhoitajansa. Roskat, likapyykit ja astiat jäävät minne sattuu. Mies on usein kipeä ja väsynyt, milloin vaivaa vatsa, flunssa, niska ja hartiat aiheuttavat päänsärkyä. Yhteisiä harrastuksia ei ole. Hän on myös kovin riippuvainen älypuhelimestaan eikä hän huomaa minua tai lasta. Yhdessä hankitut koirat ovat täysin minun vastuullani (kynsien leikkuu, turkin hoitaminen, hampaiden peseminen, ruokkiminen, ulkoiluttaminen...).

Tässä minun itsekeskeinen vuodatukseni tänään. Pian täytyy mennä nukkumaan. Jatketaan keskustelua!

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 24.11.2014 klo 18:16

Edelleen meillä on asiat kesken. Tai ulkopuoliset minun kanssa juteltuaan tuumaa, että taidan olla päätökseni tehnyt. Itse vaan en ole asiasta yhtään varma. Tänään viimeksi sain hysteerisen itkukohtauksen kun tuntuu vaan niin pahalta. Kirosin tätä elämää ja sitä miksi en voi vaan tuntea lämpöä ja jonkinlaista halua miestäni kohtaan. Syyllisyys kai se on mikä nyt itkettää ja se epäonnistuminen, voiko tämä tosiaan olla totta.

Toisaalta tiedän ettei suhteessa ole ollut kaikki kunnossa enää pitkään aikaan, mutta vaikea sitä on myöntää ja koko ajan kyseenalaistan itseäni, että ehkä tulkitsen omia ajatuksiani ja tunteitani väärin. Ehkä yli kymmenen vuotta kestäneessä suhteessa ei voi tunteet vain ylipäätään säilyä. Ehkä toivon suhteelta jotain sellaista mikä ei ole edes mahdollista.

Käyttäjä pelakuu kirjoittanut 26.11.2014 klo 10:44

Kuvailemasi tunteet ovat tuttuja minullekin, surutyttö83. Kesän lopulla itkeskelin itsekin sitä, ettei tässä suhteessa ole mennyt niin kuin strömsössä. Paha mieli tuli siitä, että on luvannut miehelleen jotain sellaista, jota ei ehkä voikaan pitää. Siis kun mennään naimisiin ja tehdään avioliittolupaus rakastamisesta ja rinnalla pysymisestä. Surettaa, että on tullut tehtyä niin hätiköityjä ratkaisuja ja että tuottaa pahaa mieltä siksi toiselle. Myös aikaisemmassa suhteessa olen surrut sitä, ettei tunteet olekaan sitä mitä olisi toivonut.

Oletteko miettineet asumuseroa tai jonkinlaista irtiottoa? Olisiko sinulla mahdollista lähteä vaikka jonkinlaiselle retriitille esim. viikoksi pois kotoa, että saisit selvitellä tunteitasi? Meillä mieheni haki vuokra-asuntoa meidän lähellä olevista vuokra-asunnoista. Saa nähdä milloin sieltä mahdollisesti vapautuu asunto ja mikä on silloin suhteemme tilanne...

Voimia arkeen!

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 21.03.2015 klo 22:11

Ajattelin kirjoitella kuulumisia ja purkaa omia ajatuksia.

Nyt on miehen kanssa oltu asumuserossa reilun kuukauden ajan. Jonkin verran ollaan nähty käytännön syistä, ja muutoinkin ollaan käytännön asioita hoidettu, mutta erillään kuitenkin ollaan pääsääntöisesti oltu. Kummankin läheiset ovat nyt tietoisia tilanteesta. Edelleen mies on toivonut, että asiat korjaantuisivat. Itse olen kokenut erillään olon vapauttavana, minun on ollut todella hyvä olla yksin, en ikävöi, en kaipaa. Jos nähdään niin se ei aiheuta minussa suurempia tunteita, ennemminkin minua ärsyttää toisen läsnäolo ja odotan, että tapaaminen päättyy. Toki olen tuntenut myös surua, mutta eniten surua aiheuttaa se kun näen kuinka mieheen sattuu. Toisaalta surua ja pettymystä aiheuttaa se ettei minussa herää sellaisia tunteita, jotka parisuhteeseen kuuluisi.

Pääsääntöisesti minun on ollut siis hyvä olla yksin, toki epäonnistuminen, epätoivo, syyllisyys ja suru tästä tilanteesta välillä ottaa vallan. Mies purkaa ahdistustaan jonkin verran minuun ja vaikka tiedän sen ansainneeni niin siltikin se välillä satuttaa. Vaikka itsekin syytän itseäni. Ehkä suurin murheeni onkin tässä se, että pilaan mieheni elämän. Olen vienyt hänen elämästään yli kymmenen vuotta ja tässäkö se suhteen tulos sitten oli.. Se, että vaikka en itse koskaan enää löytäisi kumppania niin ei haittaa, mutta sydämestäni toivon, että mies joskus olisi onnellinen.

Paljon olen miettinyt myös sitä, että ehkä kaikkien kannalta olisi vaan parasta, että jatkaisin suhteessa, muut ehkä olisivat onnellisia. Tai vaihtoehtoisesti pohtinut myös sitä, että kuinka iso muutos minun tunteissa pitäisi tapahtua, jotta näin rikkinäisestä suhteesta saisi ehjän ja voisi uskoa suhteen tulevaisuuteen.

Omassa olemisessani olen huomannut muutoksen, samoin osa kavereista on sanonut minun muuttuneeni jo talven aikana. Olen iloisempi ja avoimempi kuin aiemmin, jos siis en ole mieheni seurassa. Jos taas olen miehen kanssa niin iloisuus katoaa. Ero on huomattava jos olen muualla ilman miestä kuin kotona miehen kanssa.

Vaikka omat tuntemukset ovat sellaisia ettei suhteen jatko tunnu kovinkaan todennäköiseltä, niin silti luovuttaminen on vaikeaa ja kyseenalaistan omia tunteita, ajatuksia, ehkä tulkitsen itseäni väärin.. Ehkä en kykene sellaiseen parisuhteeseen millaista suhdetta toivoisin..

Käyttäjä Opaque kirjoittanut 22.03.2015 klo 10:11

Hei! Olipa mukavaa että kirjoitit kuulumisia, koska olen vasta liittynyt ryhmään ja löysin nyt tämän kiinnostavan ketjun. Alkuperäinen viestisi voisi olla minun kirjoittamani, elämäntilanteesi on ollut jokseenkin samanlainen. Olen itse muuttanut omilleni jokunen kuukausi sitten, ja meillä tilanne on kääntynyt niin päin, että vaikka alunperin pelkäsin puolisoni romahtavan, niin hän on onnistunut siirtymään elämässä eteenpäin ja aloittanut jo uuden suhteenkin, ja minä olen jäänyt vellomaan ahdistuksessa ja epätoivossa. Näinkin voi käydä, että lähtijälle tulee lopulta suurempi kriisi kuin jätetylle. Täytyy kuitenkin muistaa, että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Päätös ei aina ole yhteinen, mutta molempien toiminta vaikuttaa siihen, miten suhde kehittyy.

Mielestäni sinun kannattaa kuunnella intuitiotasi. Jos todella olet nyt tyytyväisempi kuin suhteen aikana ja haluat elää itseksesi, niin älä palaa vain puolisoasi tai muita ihmisiä miellyttääksesi. Tuskin ex-kumppanisikaan haluaisi, että olet hänen kanssaan velvollisuudentunnosta. Voit osoittaa hänelle välittämistä ja tukea häntä, mutta pidä huoli siitä, että huolenpidollasi et tule hallinneeksi häntä tai estä hänen eteenpäin pääsyään. Pieni etäisyydenotto tässä vaiheessa olisi ehkä tarpeen ja hyväksi myös eksällesi.

Oma eroprosessini on päässyt kunnolla vauhtiin vasta, kun olen tajunnut että viikottainen yhteydenpito on lopetettava. Yhteydenpidon katkaiseminen kirpaisee, mutta toisaalta jatkuva viestittely ja tapaileminen on vähän sama kuin roikkuisi löysässä hirressä. Jos olet huolissasi entisestä kumpanistasi, niin kysy hänen kuulumisiaan vaikkapa parin kolmen viikon välein. Voit osoittaa hänen olevan sinulle tärkeä, mutta älä missään nimessä anna vaikutelmaa, että katuisit päätöstäsi. Eri asia on, jos oikeasti haluat palata yhteen. Tällöinkin pieni aikalisä olisi varmasti tarpeen, sillä heti eron jälkeen tunne-elämä on molemmille ihan sekaisin!

Käyttäjä mmh kirjoittanut 24.03.2015 klo 15:44

Kylläpäs kuulostaa tutulta. Meillä vain erona, että sain tietää mieheni pettäneen minua jonka jälkeen minun "tunteettomuus" miestäni kohtaa paheni, kun se oli ennen ollut hyvin ohimenevää. Aikaisemmin ajattelinkin, että ajoittaiset epäilyt siitä, rakastaako toista vai ei, kuuluu varmasti pitkään, nuorena aloitettuun parisuhteeseen, enkä ajatellutkaan eroa. Pettämisestä kun sain tietää, mietin tietysti eroa useaan otteeseen, mutta en siihen pystynyt, vaan yritin unohtaa ja antaa anteeksi. Ja yritin "sietää" toisen kosketuksen ja yrittämällä yritin haluta toista.

Nyt tunteeni ovat viilentyneet entisestään, kun menin humalassa suutelemaan tuntemaani miestä ja itseni tiedostama, mutta hyvin lievä ihastumiseni häntä kohtaan syveni.

Mieheni on hyvin samankaltainen kuin surutyttö83 kuvailee omaa miestään, huomioiva, läheisyyttää kaipaava jne. Tiedän myös, että hän romahtaisi täysin, jos erotaan. Tämän hän toi turhankin selvästi ilmi silloin, kun hänen pettämisensä tuli minun tietooni. Koin olevani loukussa, että en voi edes harkita eroa.

Hän myös kyselee usein, että rakastanko häntä oikeasti. Tiedän että rakastan, mutta monesti mietin, että riittääkö se. Rakastanko kuintenkin häntä vain kuin ystävää tai verisukulaista? Pitkässäkin parisuhteessa rakkauden ehkä kuitenkin pitäisi olla erilaista...?

Nyt kun olen ihastunut toiseen (olen kyllä melko varma, että ihastumiseni on vain hetkellistä, tai ei ainakaan pysy näin vahvana), mietin, pitäisikö sittenkin lähteä. Teenkö väärin itseäni ja miestäni kohtaan? Tunteeni ovat aivan samat kuin sinullakin surutyttö83, että menetänkö jotain ainutlaatuista jos erotaan, voiko tunteeni vielä syventyä miestäni kohtaan, miten kestän sen, jos mieheni ei pysty kunnolla jatkamaan elämäänsä jos päätän lähteä?

Käyttäjä surutyttö83 kirjoittanut 20.08.2015 klo 18:33

Ajattelin kirjoitella kuulumisiani. Yli vuosi on mennyt ensimmäisestä viestistäni ja lähes puoli vuotta viimeisimmästä. Yli puoli vuotta ollaan asuttu erillään ja lopullinen ero tehtiin maaliskuussa. Huhtikuussa mies sai oman asunnon ja muutti virallisesti pois, tavarat jaettiin.

Jo asumuseron alkamisen jälkeen oloni oli helpottunut, ja lopullisen eropäätöksen jälkeen vielä helpottuneempi. Asia saatiin päätökseen. Toki monenlaisia tuntemuksia on ollut, mutta missään vaiheessa en edelleenkään ole kaivannut vanhaan suhteeseen takaisin. En ole ikävöinyt ex-miestäni, eikä ero ole kaduttanut.

Vaikka oma olo on ollut hyvä ja mieliala on pysynyt positiivisena koko ajan niin olen myös miettinyt suhdetta, ja sitä mikä meni pieleen. Kyllähän sieltä niitä asioita löytyy. Siltikin herää välillä kysymys, että yritinkö kuitenkaan tarpeeksi. Toisaalta taas tiedän, että yritin vähän väkisinkin. Parisuhdekeskusteluissa yhtenä kotitehtävänä oli lisätä läheisyyttä, ja itsekin ajattelin, että jos käyttäydyn kuin vastarakastunut niin ehkä myös tunne palaa. Jouduin pakottamaan itseni toisen lähelle, joskus se purkautui itkuksi, olin kyllä lähellä, mutta itkin kun oma olo tuntui niin ristiriitaiselta ja pahalta. Parisuhdeneuvoja kysyi kun kerroin, että yritän suudella vuosien tauon jälkeen säännöllisesti, mutta se on väkinäistä, niin hän tiedusteli minulta, että tuleeko suudellessa kuitenkin tunne, että haluaa jatkaa.. Ei tullut ei.. yhtä väkinäiseltä se tuntui koko ajan. Vastaus oli ilmeisesti "väärä".

Itsekseni olen käynyt juttelemassa tilanteesta psykologin kanssa muutamia kertoja. Psykologi on onneksi vahvistanut omia ajatuksiani. Mitä jos olisin yrittänyt vielä enemmän, mitä se olisi tarkoittanut? Ehkä sitä, että olisin edelleen vaan jäänyt epätyydyttävään suhteeseen ja mikään ei kuitenkaan olisi muuttunut. Ehkä tunteita ja kipinää ei voi palauttaa jos ne on kerran kuolleet. Tai ehkä joskus vuosien jälkeen ne voi herätä uudelleen.. Oma olemukseni ja vointini on psykologin näkemyksen mukaan parantunut alkuvuodesta huomattavasti, samaa ovat myös läheiset todenneet ja saman suuntainen on oma kokemus, iloa ja naurua irtoaa nykyään myös minusta. Itseasiassa taidan olla aika hyväntuulinen ihminen, se vaan on ollut piilossa useamman vuoden.

Eksän kanssa ollaan nähty ja vietetty aikaakin yhdessä. Ulkopuolisen silmin kaikki on varmasti kuten ennenkin, ja niinhän se käytännössä onkin, enää vaan ei ole parisuhdetta. Nähdessä olen miettinyt, että tekisikö minun mieli koskea, mennä lähelle tms. mutta mitään sellaisia tuntemuksia ei ole herännyt. Kavereita ollaan, ehkä se on ollut niin minun puoleltani jo useamman vuoden.

Toki tulevaisuus ja elämä yksin välillä hirvittää, mutta luotto siihen, että pärjään on aika kova. Asia kerrallaan.

Käyttäjä Ysäriboy kirjoittanut 27.07.2022 klo 13:30

Ajattelin jakaa tänne oman tarinani siitä, kuinka parisuhde muuttui kaverisuhteeksi. Aluksi parisuhteessa kaikki toimi hyvin ja ensimmäisen puolen vuoden aikana suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, johon kuuluisi mahdollisesti koira, omakotitalo ja lapsia, mutta sitten meno alkoi hyytymään. Tyttöystävä halusi seksiä enää harvemmin ja harvemmin. Aluksi seksiä saatettiin harrastaa useasti viikossa, sitten viikoittain, sitten kuukausittain ja lopuksi seksikertojen välissä saattoi olla useampi kuukausi. Ilmeisesti en enää sytyttänyt tyttöystävääni, jonka vuoksia seksiä harrastettiin vähemmän. Tämä ilmeisesti lisäsi tyttöystävän tyytymättömyyttä ja niinpä hän alkoi nälvimään minua ja käyttäytymään epäkunnioittavasti.

Myöhemmin tyttöystävä lähti ulkomaille vaihtoon, eikä sitten koskaan enää palannut. Soitti ulkomailta ja ilmoitti, että tunteita ei enää ole ja että hän näkee minut enää vain kaverina. Tyttöystävä jätti siis minut käytännössä ilmeisesti huonon seksin takia. Olin kokematon, mutta koitin kehittyä, mutta vaatimukset ja odotukset olivat tyttöystävällä nähtävästi liian korkealla. Voi olla, että eron taustalla oli muitakin syitä, mutta näistä minulla ei ole hajuakaan, koska tyttöystävä ei näistä kertonut tai käsittääkseni edes mitään tulkittavia viitteitä antanut.

Lueskelin tämän keskustelupalstan kaikki tekstit ja vaikuttaisi siltä, että parisuhteet muuttuvat kaverisuhteeksi käytännössä siksi, että suhteesta puuttuu ns. kipinä eli seksuaalinen vetovoima toista kohtaan. Lukemani perusteella arvioin, että kipinä jää uupumaan suhteesta, koska;

- kumppani ei halua tai osaa kommunikoida suhteessa hiertävistä asioista

- kumppani ei arvosta toista, mahdollisesti eri arvopohja

- kumppani ei pidä toisen ulkoisista tai sisäisistä piirteistä

- kumppani ei ole sitoutunut suhteeseen, eikä panosta suhteeseen

- kumppani mieltää toisen liian kiltiksi ja saavutettavaksi

- kumppani ylianalysoi suhdetta ja tuntemuksiaan, minkä seurauksena hän ahdistuu ja kokee, ettei ole vapaa

- kumppanilla on valtavat vaatimukset ja odotukset suhteelta ja kumppanilta, ei tyydy kuin parhaaseen

- kumppani on kokematon, eikä ymmärrä tai osaa hoitaa parisuhdetta

- kumppani on loukannut toista

- kumppani on itsekäs

- kumppani on luonteeltaan enemmän tyyppiä ”asiat voisivat olla paremmin”, kuin tyyppiä ”asiat voisivat olla huonommikin

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 4 päivää sitten. Syy: Tekstin muotoilu