En oikeastaan osaa sanoa, mitä tuollaisessa tilanteessa tulisi tehdä, sen voit päättää vain sinä itse.

Tavallaan tuntuu siltä, että jos et ole suhteessa mukana täysillä, sitä ei kannata jatkaa, vaan antaa molempien irrottautua siitä ja ehkä etsiä jotain parempaa. Jotain mikä antaa sen, mitä haluat ja missä olet onnellinen. Sama pätee myös kumppaniisi; eikö hänkin ansaitse olla suhteessa, jossa saa sen, mitä kaipaa?

Itse olen tilanteessa, jossa eron jälkeen koitamme exän kanssa keksiä tapaa olla ystäviä ja jatkaa suhdetta jossain muussa muodossa kuin parisuhteena. Itse olen sitä mieltä, että parisuhde ei ole se ainoa tapa olla ja elää, vaan myös muunlaiset suhteet ovat tärkeitä, ja jos "kipinä" puuttuu suhteesta, joka muuten toimii, on ehkä parempi, että suhde muuttaa muotoaan ystävyydeksi.

Se ei tietenkään ole helppoa, eikä käy saman tien, vaan vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja etenkin ymmärrystä suhteen molemmilta osapuolilta.

Ainoa neuvo, mitä osaan antaa, on se, että ole puolisosi tukena, vaikka päättäisittekin erota. Itse tulin siis jätetyksi, ja vielä kolmannen osapuolen vuoksi, mutta vaikka vielä usein vihaankin exää sen takia, olen samalla äärimmäisen kiitollinen ja iloinen siitä, että hän on jaksanut puhua kanssani erostamme, kuunnella ahdistuneita tilityksiäni ja ottaa vastaan vihaista avautumista siitä, kuinka perseestä hän on päätöksensä takia. Hän ymmärtää, miksi olen vihainen, ja antaa minulle tilaa olla sitä, ja antaa purkaa vihaani itseensä. Tiedän, että se johtuu siitä, ettei hän halua menettää ystävyyttäni, vaikka parisuhde loppuisikin (ja mielestäni onnistuneessa parisuhteessa on mukana myös ystävyyttä; miksi niistä molemmista tulisi luopua?), ja se on jollain tapaa kovin lohdullinen ajatus. Samalla tosin myös hämmentävä, mutta keskityn mieluummin siihen lohdullisuuteen 😉

Pointtini on ehkä se, että jos parisuhde ei enää tunnu parisuhteelta, saattaa olla sen aika loppua tai vaihtua ystävyydeksi, jos se toimii molempien mielestä myös niin. Silloin täytyy vain muistaa, että jätetylle osapuolelle muutos on vaikeampi, tai ehkä mahdoton. Se vie aikaa ja sattuu ja sinun muutoksen alullepanijana tulisi ottaa se huomioon, tukea toista, ja ehkä hyväksyä myös se, jos hän ei lopulta pysty olemaan ystävä. Tee selväksi se, ettet tee mitään satuttaaksesi häntä, tai ollaksesi ilkeä, vaan että vain tuntuu siltä, ettei suhteenne enää toimi tai anna sinulle sitä, mitä haluat parisuhteelta.

Muutama viikko on tässä vierähtänyt. Olen yrittänyt miehelle avata ajatuksiani ja toisaalta pyytänyt miettimään, että onko suhteemme toimiva. Onko tämä sellainen suhde minkälaisen hän haluaa. Mihinkään ei kuitenkaan ole edetty. Itse ahdistun satunnaisesti tilanteesta ja jään miettimään asioita. Yritän tulkita omia ajatuksia ja tuntemuksia.

Kävin juttelemassakin tilanteesta ulkopuolisen kanssa ja hänen saamansa kuvan perusteella parisuhteemme on "ihan hyvä", mutta tunnetasolla olen miehestäni etäällä. Mikä kuulosti omaan korvaan aika pahalta.

Nokan kommenttia olen miettinyt, että jos en ole täysillä suhteessa mukana niin onko järkeä jatkaa. Toisaalta olen miettinyt, että entä jos tämä on vain ohi menevä vaihe. Huono vaihe, joita kai jokaiseen parisuhteeseen tulee, mutta toisaalta taas asia on noussut mieleeni useampia kertoja vuosien aikana. Niin ja mieheni ansaitsisi sen, että kumppani olisi suhteessa täysillä mukana, jos vain jotenkin saisin hänet asian ymmärtämään.

Moi!

Voisin muutaman ajatuksen yrittää kirjoittaa....olen itse samassa tilanteessa kuin miehesi nyt.

Olen ollut naimisissa vaimoni kans kohta 10 vuotta ja meillä on kolme pientä lasta. Toukokuun lopussa vaimoni kertoi että hänellä on ollut useamman kuukauden toinen mies.

Ei tästä stoorista tähän ketjuun sen enempää mut tätä sotkua selvitellessä on tullut esille asia joka on kuin suoraan teidän elämästä. Minä haluan vaimoani ja minun puolelta sitä kipinää ja intohimoa löytyy. Vaimolta ei tahdo löytyä.

Yks syy ulkopuoliseen suhteeseen oli just tuo kipinän puuttuminen omassa parisuhteessa. Meidän suhde toimii hyvin ja arki pyörii. Mut jotain vaimoni mukaan puuttuu.

Yhden vinkin haluan antaa jos sulla on halua saada teidän suhde kuntoon....tehkää yhdessä paljon ihan arkisia asioita. Ruokaa, pihahommia, harrastuksia yms....nuo on ainaki meillä toiminu kun on tässä yritetty saada suhdetta kuntoon ja etsitty kadonnutta kipinää ja intohimoa.

Toinen vinkki....älä missään nimessä petä puolisoasi tai aloita uutta suhdetta ennen kuin on entinen paketissa. Mikään ei loukkaa niin paljon kuin pettäminen.

Viestisi kolahti niin, että voisi olla omani. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 10 vuotta. Yksi lapsi on, kihloissa mutta ei naimisissa. Minun tahdostani.

Meillä on erinäisiä ongelmia ollut koko viimeisen 5 vuotta, joiden johdosta ne välittävät ja arvostavat tunteeni ovat kuihtuneet. Olemme mieheni kanssa kuin veli ja sisko.

Aika kornia sikäli, että alunperin hän tuota sanontaa viljeli - ja sittemmin minä olen ollut se, joka tuon suhtautumisen vahvemmin tuntee omakseen. Alunperin loukkaannuin noista sanoista, mutta se on minulle nykyään totuus.

Nyt olen järjestellyt asioitani niin, että voisin lähteä heti kun haluan. Lapsen suhteen sovittakoon lastenvalvojalla. En pelkää tulevaa, ennemminkin epäilen nykyhetkeä. Teenkö varmasti oikein, jos lähden. Kun lähden, tiedän eläväni itseni kanssa hyvillä mielin. Jos jään, mietin tätä varmaan aina. Samaa pyörää pyöritän. Ollako vaiko eikö olla.

Haluan vielä lisää lapsia, mutten nykyisen mieheni kanssa. Haluan tuntea itseni rakastetuksi. Haluan rakastaa aidosti ja täydestä sydämestäni.

Jos meillä ei olisi yhteistä lasta, en olisi enää yhteisessä tuvassa tuon miehen kanssa.

Kiitos kirjoittaneille kokemuksista ja ajatuksista.

Kehää täälläkin pyöritään omien ajatusten kanssa. Toisaalta on hyvä olla, mutta puuttuuko sitten kuitenkin jotain. Ja voiko sitä jotain edes saada. Pelkään, että kadun jos erotaan, mutta pelkään myös, että jonain päivänä saatan katua sitä, että ei erottu. Mistä sen sitten tietää..

Meillä on yhteisiä harrastuksia ja paljon tehdään asioita yhdessä. Nyt on yritetty tehdä vielä enemmän ja vähän jotain erityisempää. Eikä siinä yhdessä vietetyssä ajassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta ei sillä taida olla minulle tällä hetkellä sitten kuitenkaan erityistä merkitystä. Minä olen mukana/paikalla, ja on ihan mukavaa, mutta en saa tilanteisiin mitään tunnetta. Varmaan mietinkin liikaa miltä minusta tuntuu ja jo se ehkä tappaa kaikki tuntemukset. Voin olla mukana, voin olla lähellä, mutta ehkä en kuitenkaan ole läsnä.

Huomaan, että seuraan pariskuntia ja heidän välistään kemiaa, bongaan lehdestä erinäisiä artikkeleita, facebookista parisuhde hehkutuksia. Eiväthän ne ole koko totuus, mutta väkisin vertaan näitä omaan tilanteeseen. Mutta ihmiset on erilaisia, nyt pitäisi tietää millaiseen parisuhteeseen minä pystyn, millainen olen tai olisin parisuhteessa.

Kirjoituksista ja ajatuksista heräsi muutamia kysymyksiä.

Jos tunnet jo etukäteen mielipahaa ja surua kumppanin puolesta, jonka maailma romahtaa erouutisesta eikö kannattaisi ajatella pitkitettyä suhdetta myös jotenkin kumppania venyttävänä ja ohentavana asiana. Kertarysäys on ehkä nopeudessaan aggressiivinenkin keino, mutta jotenkin kohtuullisempi koska siinä on kuitenkin se asiasta toipumisen mahdollisuus. Ehkä. Tai voi olla toisinkin.

Jos ei ole varma haluaako jatkaa vai ei, onko se epävarmuus ollenkaan kohtuutonta. Kulapa kaiken osaisikaan varmuudella pohtia loppuun saakka ja tuottaa kumppanilleen sanoiksi valmista, harkittua ja siistiin pakettiin käärittyä ratkaisua. Ehdottaisin epävarmuuden esille ottamista, ehkä fyysisen välimatkan kokeilemista, taukoa/koeaikaa tms. Itseä häiritsee usein se että kiire tai nopeus ylipäätään määrittelevät isoissakin ratkaisuissa liikaa lopputulosta. Entä jos antaisi parisuhteelle aikaa, ratkaisulle aikaa ja siinä samalla sille oikealle päätökselle mahdollisuuden.

Uskon myös siihen, että välimatkaa otettuaan ja vaikka eroonkin päädyttäisi on mahdollisuus vielä vaikka mihin, mikäli on oltu avoimia ja rehellisiä. Rakkaushan voi leimahtaa vaikka yllättäen uudelleen, kun se on vapaata ja perustuu sille ettei valmiiksi rakentuneita odotuksia ole.

Kannustan rohkeuteen, avoimuuteen ja rehellisyyteen. Ja sitä niin suhteessa toiseen kuin itseenkin.

Eeeh... Ei niitä elokuvien intohimoisia, läpi elämän kestäviä, joissa joka aamu herätään onnellisina suukotellen ole olemassakaan. Jos kumpikaan ei ahdista toista, rakkautta on, eikä missään nimessä kolmansia osapuolia, niin muistakaa ne pienet asiat, muistelkaa teidän rakastumisen ensivaiheita ja puhukaa. Niin kauan kun normaali perhe-elämä toimii, eikä toisen tunteet ja halut kaiu kuuroille korville niin miettikää tovi yksin eläviä raatoja.
Pitkä ja raskas päivä takana, niin en jaksa argumentoida erikseen jokaista asiaa, mutta miettikää elämää, parisuhdetta, yksin ja erikseen ja miettikää mikä voisi olla uudessa suhteessa parempaa ja onko se kovinkaan mahdollista, niinkus ihan loppu-elämäksi?
En kannusta ketään elämään kulisseissa, mutta jos luotto toiseen on syvää, on rakkautta ja niiden osoituksia, älkää pilatko kaikkea vain sen takia, että jossain kuvitelmissa voisi olla se ruoho vihreämpää.🤕

No en sentääs kuvittele, että parisuhteen tulisi olla aina jatkuvaa intohimoa jne. Kumpikaan ei ahdista toista, mutta sitten se seuraava kohta, "jos rakkautta on", mistäs sen sitten tietää. Rakkauden osoituksia ei juurikaan ole, tai no on toisen huomioimista ja arkisia asioita, huolehtimista että toisella on asiat kunnossa, mutta samalla lailla huolehtisin ystävästä. Läheisyyttä ei kauheasti ole, tällä hetkellä minun on vaikea olla lähellä. Olen yrittänyt hakeutua lähelle, mutta jotenkin se tuntuu teennäiseltä.

Miehen kanssa on asioista puhuttu ja olen pyytänyt, että katsotaan nyt jonkin aikaa. Mitään vastauksia en ole osannut antaa. Olen miettinyt erilleen muuttamista ainakin hetkeksi aikaa, ja miehellekin olen tästä sanonut. Itse vaan pelkään, että jos muutan pois niin erkaannun miehestä vielä enemmän. Tosin tuloshan sekin on.

Se on totta ettei tälläinen löysässä hirressä roikkuminen voi ikuisuuksia jatkua, eikä ole reilua kummallekaan. Rassaa vain kumpaakin.

Ehkä tämä mietityttää senkin vuoksi tällä hetkellä paljon kun jos haluaisi lapsia niin pikkuhiljaa asia olisi ajankohtainen iän puolesta tai kohta tulee ikä vastaan. Mutta jos parisuhde ilman lapsia jo mietityttää niin mitä se sitten on jos lapsia saisi/olisi, aikaa toiselle kun ei ole sitäkään vertaa mitä nyt.

Mitä teidän parisuhteelle kuuluu nyt, surutyttö83? Itselläni on myös vastaavanlaisia tunteita avioliitossani. Aloitin aiheesta uuden viestiketjun.

Minä kyllä tiesin kun olin todella onnellinen. Rakastin ja intohimoa oli. Tässä siis eroavainen mielipide edellisiin. Kyllä niitä elokuvien "rakastan tuota ihmistä ikuisesti" -fiiliksiä on olemassa, minä rakastan yhtä ihmistä elämäni loppuun saakka. Tiedän sen. Näin se vain on. Ehkä olen sitten sairas, mutta ainakin nyt olen sanonut sen.

Toistaiseksi ollaan yhdessä.. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Paljon olen parisuhdettamme mielessäni puinut, jonkin verran myös miehen kanssa. Nyt suunnitelmissa on mennä parisuhdeneuvojalle, jos emme jatka yhdessä niin ehkä siitä on hyötyä vaikka eroaisimmekin.

Tuttavani erosi kesällä pitkästä suhteesta, tilanne heidän parisuhteessa oli melko samanlainen kuin meillä. Tämä siis tullut ilmi vasta eron jälkeen, aiemmin ei asiasta oltu juteltu. Heillä vain siinä mielessä eri tilanne, että heistä kumpikin oli sitä mieltä, että tunnepuoli on loppunut ja eletään kavereina.

Itse olen epävarma suhteestamme, toisinaan yritän olla miettimättä, mutta sitten taas tulee ajanjaksoja, että itku on herkässä tilanteen vuoksi ja asiat pyörii mielessä. Välitän kyllä miehestäni, mutta tuntemani välinpitämättömyys häiritsee itseäni. Kun katson niin en tunne lämpöä, en kavahda kosketusta, mutta en sitä myöskään kaipaa. Emme puhu paljoakaan, jos puhutaan niin arkisista asioista.

Nyt kun olen tilannettamme miettinyt niin merkit tälle on ollut olemassa jo pitkään, vuosia. Mutta koskaan aiemmin en ole tainnut pysähtyä asiaa sen enempää miettimään. Toisaalta edelleenkään en haluaisi luovuttaa, koska arki suhteessa on helppoa, toivoisin että kipinä, lämpö ja läheisyys minun puoleltani vielä löytyisi.

En tiedä mitä pitäisi tehdä, pelkään että päätetään me tai minä kummin tahansa niin se saattaa olla se yksi elämän suurimmista virheistä.

Mukavaa kun kirjoitit ajatuksistasi, surutyttö83. Tunnistin taas itseni kirjoituksestasi.

Omassa avioliitossani mieheni kaipaa läheisyyttä enemmän kuin minä. Minä en juurikaan tee aloitteita pusuttelulle, halaamiselle tai muullekaan läheisyydelle, koska minusta harvoin tuntuu siltä, että haluaisin niin tehdä. Välillä havahdun siihen, etten automaattisesti halaa tai suukottele miestäni kun tapaamme jossain. En erityisemmin välttele läheisyyttä, se vaan ei tule ensimmäiseksi mieleeni kun näen mieheni.

Pidän miehestäni hyvin paljon ja hän on paras ystäväni. En haluaisi missään tapauksessa menettää häntä elämästäni. Mutta hän on minulle kuin verisukulainen ilman seksuaalista viehätysvoimaa.

Pyörittelen mielessäni täysin samoja asioita. Kymmenen vuotta yhdessä, ja aloitettu todella nuorena.

Minä en epäile ettenkö rakastaisi miestäni, en hetkeäkään. Mutta seksielämä on ajatunut karille, tunnistan alkuperäisestä viestistäsi nuo läheisyyteen liittyvät ajatukset täysin. Tunnen kovaa syyllisyyttä asiasta. Ja pelkoni juurikin on - palautuuko ne tunteet enää? Tarkoitan ikävää, kaipuuta, seksuaalisia tuntemuksia miestäni kohtaan. Vai onko meistä tullut vain ystäviä..

Olen aina ollut itsenäinen ihminen, todella tietoinen omasta tahdostani, omasta tilastani, omasta ajasta. Tiedän, että välillä olen itsenäinen jopa kylmyyteen asti. En välttämättä jaa ajatuksiani tarpeeksi, kun olen ahdistunut sulkeudun. Jossain määrin työstän asiaa jossain määrin vaatisin että mieheni lopulta tunnustaisi sen, että tarpeemme ovat tässä erilaiset. Hänen reaktionsa nykyiseen tilanteeseemme on tulla jatkuvasti lähelle, varmistella rakastanko, varmistella onko kaikki hyvin, patistaa puhumaan, keksiä jatkuvasti yhteistä tekemistä. Täysin päinvastainen kuin oma reaktioni ottaa rauhallista omaa aikaa.

Eniten minua ahdistaa se, että edes vaikeina aikoina me emme voi käydä avointa keskustelua siitä, olisimmeko onnellisia muualla, jonkun muun kanssa tai yksin. Mitä ajatuksia eroajatus herättää. Joudun käymään tätä pohdintaa täysin yksinäni, kun mieheni menee ihan tolaltaan jos mainitsen eron edes teoreettisena mahdollisuutena, mihin jotkut liitot päättyvät.

Luulen olevani masentunut. Mielialani vaihtelee, mutta on pääsääntöisesti synkkä. Välillä tuntuu täysin toivottomalta ja ilottomalta. Ei löydy voimaa eikä motivaatiota työhön tai kodin puuhiin, väsyttää ja kolottaa. Ahdistaa, rintaa puristaa ja itku on usein herkässä. Jos ei itketä, niin olo on kuin kylmällä kalalla. Jopa kuolemanajatuksia tulee, sellaisia että olisiko se nyt niin kamalaa jos nukkuisi ja nukkuisi vaan eikä heräisikään. En sanoisi että itsetuhoisia ajatuksia, mutta fatiikkia - invalidisoivaa väsymystä. Olen kertonut näistä tuntemuksistani miehelleni, ja tuntuu että ainoa vastine mitä saan on "eihän se ole minun syyni, ei kai me erota, kerrothan sinä minulle sitten kaiken". Tupla-ahdistus.

Mietin, onko masennus syy vai oire. Pelkään tehdä päätöksiä, ajattelen että olen lääketieteellisesti jotenkin epätasapainossa enkä nyt luota omiin ajatuksiini. Olisi aivan korvaamatonta päästä juttelemaan asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa. Toivottavasti olette vielä linjoilla pelakuu ja surutyttö ja muut samoja asioita pohtivat.

Kyllä sitä linjoilla aina välillä ollaan..

Nyt on muutamia kertoja parisuhdeneuvontaa takana ja on ollut kyllä itselle rankkaa. Ei sinänsä ne tapaamiset itsessään, mutta jatkuvasti pyöritän asioita mielessäni. Todennäköisesti aivan liikaa. Kaiken lisäksi löydän koko ajan lähinnä niitä negatiivisia asioita tai syitä miksi tähän tilanteeseen olemme päätyneet.

Mies toivoo tilanteen korjaantuvan, tosin välillä kysyy olenko luovuttanut tai epäili, että olen jo päätökseni kuitenkin tehnyt. Kaverille asioista kirjoitin ja hän sanoi myös, että kuulostaisi, että olen jo päättänyt erosta. Itse yritän kuitenkin edelleen tapella vastaan, kun järki sanoo, että mikään ei ole pielessä, mutta halaus, läheisyys, kosketus ei vaan tunnu missään. Viime viikkoina on ainakin itketty paljon ja mielialasta riippuen masennustestikin antaa jonkinlaisia pisteitä. Miehen kosketus ja läsnäolo tuntuu jopa häiritsevältä.

Sen verran ollaan sentään menty eteenpäin, että alkuunhan mies oli sitä mieltä, että ero tarkoittaisi "maailman loppua", mutta nyt hän näkee eron vaihtoehtona muiden joukossa. On saanut aikaa totuttautua ajatukseen ja on sitä käsitellyt.

Toisaalta lohdullista tietää, että en ole ongelman ja tunteettomuuteni kanssa yksin. Lisäksi olen viime aikoina törmännyt muutamaan henkilöön, jotka ovat juuri tunteiden puuttumisen vuoksi eronneet. Kun vaan tietäisi mikä olisi oikea ratkaisu. Tällä hetkellä asumusero houkuttelee, ehkä se toisi ne omat ajatukset selkeämmin pintaan.

Millaisia asioita siellä parisuhdeneuvonnassa on käsitelty tai miten? Kyselty, laitettu keskustelemaan, annettu kotitehtäviä? Olen kiinnostunut, koska olen itsekin tuota pohtinut. Vallitseva tunnelma on se, että minä olen se tunteettomuuden tai etäisyyden aiheuttaja, minun pitäisi nyt pystyä yksinään muuttumaan, olen ajatellut josko menisin johonkin neuvontaan ensin yksinäni. Toisaalta ahdistus onkin tällä hetkellä itselläni niin suuri, että tuntuukin että minun pitää ensin jotenkin rauhoittaa itseni, että olisin edes kykenevä puhumaan järkeviä parisuhteestamme jonkun toisen edessä. Nyt kärsivällisyys on niin koetuksella, että tuskastun ihan liian pian.

Asumusero voisi olla todella hyvä ratkaisu. Me olemme sitä kokeilleet vuosia sitten, silloin se auttoi pääsemään kriisistä yli. Meidän kohdalla kortti on siis käytetty, mutta uskon että monelle siitä olisi apua! Yksinolo ja rauha, se että pääsee hetkeksi pakoon ajatuksiaan. Saa tilanteen niin sanotusti jäihin hetkeksi aikaa, yhdessä saman katon alla pyöriessä asia on koko ajan pinnalla, ja happi saattaa loppua.

Minusta kuulostaa kuitenkin hyvältä, että miehesi on hyväksynyt eron mahdollisuutena. Tämä siitäkin syystä, ettei parisuhdetta minusta voi korjata laput silmillä "tässä ollaan vaikka mitä tulisi". Vasta kun hyväksyy sen, että asioiden täytyy muuttua, jotta tässä ollaan, saa oikeasti käytyä läpi sen, millainen muutos on mahdollista. Meillä mieheni on sanonut että ei aio erota. Minkä pitäisi varmasti olla imartelevaa, mutta aiheuttaa minussa vain tuskaa - jos jatkuvasti pahoitan toisen mielen, masennukseni vie toisenkin pohjaan mukanaan, vie ilon toisenkin elämässä - miksi haluaisin pakottaa toisen ihmisen tähän? Minusta pitäisi käydä selkeästi läpi se, mitä kumpikin toiselta vaatii, mihin kumpikin on valmis, ja olla rehellinen siinä, pystyykö tekemään toisen vaatimia muutoksia.