Paljonko pitää vielä kestää?
Viimeiset kolme vuotta ovat olleet aika kamalia, tai 3 ja puol oikeestaan…silloin mieheni ilmoitti että ei enää halua jatkaa suhdettamme, olimme olleet 8 vuotta yhdessä, oli talo ja kaksi lasta ja minä kuvittelin että olemme yhdessä loppu-elämämme. Hän löysi toisen ja lähti ja maailmani romahti.
Reboundina sekoilin naimisissa olevan miehen kanssa ja mukamas olin rakastunut, niin hänkin ja oli jättämässä vaimoaan, noh ei kai jättänyt mistä näin jälkeenpäin olen onnellinen mutta silloin olin aivan rikki.
Sit meni vuos ja rupesin on-off seurustelee nuoremman miehen kanssa, josta selvisi että hän seurusteli samaan aikaan toisenkin kanssa eri paikkakunnalla…josta sain tietää vasta kun tämä ”toinen nainen” oli raskaana…. Hän valehteli että se oli yhdenillan juttu joka meni pieleen ja yritin antaa anteeksi ja jatkoimme vielä suhdettamme.
1,5 vuotta sitten tapahtui vähän liikaa kerrallaan ja siitä en ole vielä noussut. Menetin työni, viikko myöhemmin veljeni kuoli yliannostukseen, sain tietää että olen raskaana…sen kaksinaamaisen casanovan kanssa, kaikki tämä kahden viikon aikana.
Sit vielä äitini kaatui ja mursi nilkkansa ja vähän sen jälkeen kaatui uudestaan ja mursi reisiluunsa.
Nyt minulla on kolme ihanaa lasta joiden kanssa olen yksin. Kaksi vanhempaa tapaavat isäänsä säännöllisesti ja meillä on ihan ok välit. Nuorin on vasta 6kk ja hänellä ei ole isää ollenkaan. Häntä ei kiinnosta ollenkaan tytön olemassaola. Pikkuisellani on isoäiti ja veli jotka hän ei tule koskaan tapaamaan sekä isä joka ei koskaan edes kysy miten hän voi, kun joskus soittaa niin höpöttää vain tyhjänpäiväisiä asioita.
Nyt vielä selvisi että äidilläni on parantumaton sairaus ja pari vuotta elinaikaa. Olemme vanhempani kanssa erittäin läheiset ja lapset tapaavat heitä lähes päivittäin. Tiedän että isäni ei tule selviämään siitä kun äiti kuolee ja menetän heidät kummatkin samalla.
Minulla on voimat aivan lopussa. Huudan lapsille koko ajan ihan kamalan turhista asioista ja sit tulee kamalan huono omatunto siitä. Neuvolassa kerroin että äiti on sairastunut ja olen ihan loppu…vastaus oli onnex sulla on huumorintajua ja olet niin hyväntuulinen??? Mitä helvettiä??? Huumorillako mun pitäis ottaa se tosiasia että äitini kuolee???
Miten minä jaksan? Mistä apua kun ei kehtaa pyytää? Miksi kaverit ei huomaa kuinka rikki olen? Miten lapseni jaksavat ainaista huutoa? Miten pystyn lopettamaan sen? Miten helvetissä löydän elämänilon taas??? En edes muista milloin elämä olisi viimeks ollut elämisen arvoinen. Lasten ja vanhempieni takia sinnittelen vaikka oikeesti olisi niin paljon helpompaa vaan antaa periksi. Ei vaan jaksais enää☹️
Paljon on yhden ihmisen harteille annettu kannettavaksi. Se, että kirjoitat tänne on jo hyvä alku paremman elämän suuntaan..Auttavia tahoja löytyy takuulla, eikä se ole heikkous myöntää tarvitsevansa apua. Olet ilmeisesti tottunut aina näyttämään iloista naamaa ja menemään huumorilla eteenpäin, joten voi olla että tavallaan kaivat omaa kuoppaasi juuri sillä eikä kukaan näe, miten pahoin voit sisimmässäsi. Kukaan ei voi olla ajatustenlukija, joten rohkeasti vain, ota yhteyttä kunnalliseen mielenterveystoimistoon vaikka, että pääset puhumaan noista vaikeista asioista jos ystävät eivät ole apuna.
Joskus on vain otettava se ensimmäinen askel itse ja jos sinulla on "oikeita" ystäviä, niin avaa ihmeessä keskustelu. Kukaan todellinen ystävä ei käännä selkäänsä. Jos sinulla on läheiset välit vanhempiesi kanssa niin puhu heille. Tämä on teidän yhteinen surunne, taipaleenne ja yhdessä siitä selvitään! Elämässä tapahtuu asioita, joille ei voi mitään ja joita ei itse voi muuttaa, mutta sen voitte yhdessä tehdä että nautitte ja teette parhaanne näiden viimeisten vuosien aikana. Vaikeaa se on, kun tietää että joskus se lähtö tulee, mutta jos jostain vain tulisi se ilo elää ja nauttia. Nuo diagnoositkin on joskus sellaisia, että ne muuttuvat aikaa myöten, ehkä tapahtuu jopa ihmeparaneminen tai keksitään uusi hoito joka tepsii.
En tiedä kuinka vanhoiksi vanhempasi saavat elää, mutta jos läheiset välit on ollut niin olet saanut elää sen suhteen todella rikasta elämää!! Minun äitini on kuollut aikapäivää sitten, hän ei koskaan nähnyt minun menevän avioon (olisi varmaan estänyt ;)), omia lapsenlapsiaan (joita ei ole vieläkään), minun valmistuvan ammattiin jne jne. Voi ole onnellinen kaikesta siitä, mitä sinulla vielä on! Älä keskity siihen miten huonosti sinua on kohdeltu tai mikä mättää, vaan koita olla kiitollinen siitä mikä rikkaus se on, että on omia lapsia, on vanhemmat jotka välittää.
Taatusti teet parhaasi vanhempana ja onhan se kamala taakka kantaa vastuu lapsista yksin. Hae apua, ennen kuin lapsesi kärsivät pahemmin. Kerro heille, miksi sinä olet vihainen tai huudat. Lapset ymmärtävät tosi paljon enemmän kuin mitä aikuiset luulevat. Kerro heille, että olet välillä aika lopussa, kerro että sinulla on omat syysi olla äkäinen niin etteivät he jää siihen vaikutelmaan, että heissä on se syy. Se on tärkeää! Tietysti jos heissä on syytä, niin sekin pitää sanoa. Pyydä heiltä apua, älä yritä jaksaakaan yksin. Tiedän itsekin, että avun pyytäminen on hirveän vaikeaa mutta kun kerran uskaltaa niin se on ihanan helpottava tunne, kun huomaa ettei tarvitse olla yksin! Ei tarvitse jaksaa, vaan läheiset ymmärtää ja tukee. Usko pois. Pallo on sinulla, ei kukaan voi tietää ajatuksenjuoksuasi. Ehkä kun kerrot ystävillesi, niin heistä joku sanoo että olikin miettinyt että onko jotain vialla..
Voimia sinulle, hae apua ennen kuin todella on liian myöhäistä. Kannattaa ehkä piipahtaa myös lääkärissä, jospa olet masentunut kaiken taakan alla ja tarvitsetkin enemmän apua kuin ajattelet..Taito se on elää tätä päivää, ei eilistä eikä huomista..
Hei vaikket saanut neuvolasta apua
katso jostain muita tukimuotoja itsellesi.
Oman itsesi vuoksi ja lastesi.
Paljon on sulla tapahtunut.Tuosta vaan rohkeesti hakeen itselleen apuja niin saat auringon paisteen itsellesi.Älä ihmeessä luovuta.
Itsellänikin oli taipumus huutaa lapsilleni,kun oli niin paha olo.Yritän tästä pahasta tavasta päästä ja etsiä muuta konstia.
Mietiä hyviä asioita mitkä on tuottanut sulle aikaisemmin iloa.Ota näistä aluksi kiinni ja sitten jatkat.Nuorimmaisen hymystä,uudesta taidosta iloitset jne.
Toivottavasti saat itsellesi apuja 🙂🌻
Hei Ninnuska,
Kuormasi on nyt toisaan enemmän kuin täysi - heti ensiavuksi neuvoisin sinua kirjoittamaan täällä tukinetissä omalle tukihenkilölle, jonka avulla tuota valtaisaa kuormaasi voisitte pala palata käsitellä.
Seuraavaksi kehoittaisin sinua varmaan ajan lääkärille tai sitten siellä neuvolassa aivan vakavasti puhumaan siitä, kuinka raskasta sinulla on ja kuinka se alkaa heijastua lapsiinkin. Eiväthän ne voi siellä niin totaalisia tumpeloita olla, ettivät ymmärrä avunpyyntöä, kun sellaisen saavat. Unohda kaikki "reipas tyttö"-meiningit ja anna asioiden tulla ulos.
Vanhempiamme emme voi valita, sinulla on ollut onni saada läheiset ja kunnolliset vanhemmat. Valitettavasti nuorimmaisesi joutuu selviämään pelkästään sinun rakkautesi avulla. Olethan toki tunnustuttanut lapsen kuitenkin isällä (se tapahtuu oikeuden toimesta, jos tyyyppi ei siihen suostu), kyse lapsen edusta?
Pitkistäkääb matkoista ei selviä kuin ottamalla askelen kerralla. Koeta, jos vain mitenkään pystyt, ajatella yhtä pientä askelta kerralla - älä koko loputonta pitkää matkaa.
Voimia sinulle! 🙂🌻
Ninnuska, olen itse ollut ihan samanlaisessa tilanteessa. Että elämässä ei ollut muuta turvallista paikkaa kuin kylppärin lattia, koska siellä oli lattialämmitys ja kuului naapuereitten ääniä. Lapset nukkuivat, sain rauhassa romahtaa.
Etsi apua, heti. Et millään jaksa yksin. Kukaan ulkopuolinen ei näe tilannettasi, tarkoitan kavereitasi. Ammattiapu on ainoa vahtoehtosi. Perheneuvola, Mobile, sosiaalitoimisto... kunhan johonkin otat itse yhteyttä.
Ylitä kynnys, aivan varmasti saat apua. Elämäsi rakentuu taas ehjäksi pienissä paloissa, oikeasti.