Hei. Kaipaisin kovasti vertaistukea, ajatuksia ja kokemuksia teiltä jotka mahdollisesti painitte saman asian parissa (kotona, työssä tms).

Perheemme 8v. esikoinen on aina ollut täydellisyyteen pyrkivä ja herkkä lapsi. Toisaalta hän saa välillä raivokohtauksia, jotka välillä kohdistuvat häneen itseen (esim. pään hakkaaminen lattiaan, jalkojen lyöminen mustelmille) ja välillä purkautuvat itkuna, huutona. Nykyisin tyttö joskus muksaisee myös minua, äitiään. Koulussa (ja aikanaan päiväkodissa) kukaan ei meinannut uskoa, kun kerroin näistä raivokohtauksista, jotka saatoivat kestää jopa pari tuntia. Itse olisin ollut erittäinen iloinen, jos lapsi olisi joskus käyttäytynyt julkisesti huonosti, silloin kaikki paineet eivät purkautuisi kotona vanhemmille.

Tässä siis hiukan taustaa, mutta niihin pakko-oireisiin, jotka tuntuvat olevan itselleni se ”viimeinen niitti”, voimat eivät vain enää meinaa riittää. Viime keväänä tyttöllä alkoi pakonomainen käsienpesu, joka paheni kesän mittaan ja on välillä niin mahdotonta, että sosiaalinen elämä on hänen kohdallaan käytännössä loppu. Aamuisin kouluun lähteminen on aikaa (ja hermoja) vievää, koska pikkuhousujen / housujen /paidan hihan/ kenkien, lähes kaikkeen koskemisen jälkeen on pestävä kädet, jotta ei likaista seuraavaksi vuoroontulevaa vaatetta. Suihkun jälkeenkään ei voi kuivata pyyhkeeseen, jonka kulma on hipaissut lattiaa, vaan täytyy seisoa siellä itkemässä ja huutamassa ja palelemassa kunnes iho on kuivunut ja sitten maton reunoja pitkin sipsutella (keskiosat ovat likaisia) hakemaan puhtaat vaatteet. Jos joku sisaruksista on käynyt sukat jalassa tytön sängyssä, pitäisi lakanat vaihtaa välittömästi.

Järjellä ei tässä tapauksessa voida avittaa, koska tyttö itkee käsiä pestessään : mä vihaan tätä jatkuvaa käsienpesua ja silti vain pesee vielä toiset pari minuuttia.

Eli kysyisin nyt olisiko jollain hyviä vinkkejä, mitä tilanteeseen voisivat tuoda helpotusta? Tai kokemusta, voiko lapsi selvitä tällaisesta tavalliseen arkeen? Otan mielellään ideoita vastaan.. Olemme käyneet kasvatus- ja perheneuvolassa ja siellä asia on pohdinnassa, mutta mitään ”ratkaisevaa” ei kuitenkaan tule tapahtumaan ennen ensi vuotta ja se tuntuu nyt hurjan pitkältä ajalta.

Vastauksista jo etukäteen kiitollisena, Sanna