Voi että kuinka tutulta kuulosti moni kohta kirjoituksessasi, toki elämämme on myös monin tavoin erilaista, mutta silti tuli tiettyä hengenheimolaisuutta. Noh, minulla ei ole nyt mitenkään ilosanomaa sinulle kerrottavana: tuo tie johtaa lopulta pahaan jamaan. Minä olen ollut siellä jaman pohjalla vakavassa masennukseesa ja yritän paraikaa rämpiä sieltä ylös. En todellakaan halua sinua sinne.

Uusimmassa Lapsemme lehdessä (Mannerheimin lastensuojeluliton lehti) oli artikkeli parisuhteen hälytysmerkeistä ja viimeisessä kappaleessa minusta on osuvasti kirjoitettu: "Kun toinen muuttuu, toisen on pakko muuttua. Muutos on sitä suuremmalla syyllä tarpeellinen, jos perheessä on lapsia."

Tuo lausahdus saattaisi sopia sinun elämään hyvin. Pystyisitkö lopettamaan vähäksi aikaa kaiken sen ahertamisen kotona, joka on sinulle automaationa lengennut? Jotain varmasti tapahtuisi, jos sinä et enää laittaisi ruokaa, siivoaisi, pesisi pyykkiä, hoitaisi kaikkea! Sinun työsi nousisi myös sille kuuluvaan arvoon. Muistatko yhden Muumi-jakson, jossa Muumimamma kyllästyi olemaan vain kodinhenki ja lähti toviksi pois Nuuskamuikkusen kanssa? Kun hän palasi takaisin, oli muut perheenjäsenet oivaltaneet mamman arvon ja merkityksen ihan eri tavalla, kun he olivat hänen poissaollessaan joutuneet hoitamaan valtavan määrän kotiasioita.

Vaikka oletkin kotona ja koti on tavallaan sinun työpaikkasi, se ei kuitenkaan oikeuta ketään perheenjäsenistä olemaan arvostamatta sinua! Valitettavasti tuskin kukaan muu voi muutosta käynnistää kuin sinä itse. Vaikka kuinka pyytelisit ja anelisit apua, niin perhe ei hevillä luovu helposta elämästään. Kukapa nyt omista mukavista eduistaan luopuisi... Onhan se paljon mukavampaa ruuan jälkeen istahtaa lukemaan lehteä tai tölläämään telkkua, kuin korjata sotkuinen ruokapöytä jne...

Jos pystyt ja uskallat tehdä kertarysäyskokeilun, voisitko lähteä muutamaksi viikoksi jonnekin toiselle paikkakunnalle vaikka sukuloimaan? Ottaisit sen nuorimman muksun mukaan, koska hänellähän ei ole kai hoitopaikkaa. (En ihan muista mitä kerroit lastesi iästä, kun se sinun kirjoitus ei näy tässä samalla) Saisivat isommat lapset ja isä hoidella huushollia keskenään. Äläkä vahingossakaan siivoa heille kotia lähtiessä tai tee ruokaa valmiiksi jääkaappiin ja pakastimeen. Muutaman päivän poissolo ei vaikuta mitään, koska sitten he jättäisivät kaiken tekemättä ja sinua odottaisi sotkuinen huusholli kun palaisit...

Jos isompi lähteminen on hankalaa, niin älä ainakaan luovu harrastuksesta vaan järjestä niitä illoiksi rutkasti lisää. Illalla et ole sen enempää työvelvollinen kuin kukaan muukaan perheenjäsen! Jokaisella on tasavertainen oikeus ottaa omaa aikaa. Kyllä miehenkin pitää osata laittaa muksu nukkumaan, älä tee sitä valmiiksi. Ja isommat lapset oppivat juuri kotoa tasa-arvoisen työnjaon. Minullakin teki ja tekee edelleen tosi pahaa katsella nuoren kaaosmaista omaa huonetta, mutta me emme sitä hänelle siivoa. Kun hän kerran valitti seiskaluokkalaisena, ettei oo puhtaita vaatteita, totesin tyynesti, että ei minulla ole ollut pesukone mukana työssä. Opetin hänelle pesukoneen käytön juurta jaksaen ja nyt hän aina varaa itselleen pesukoneen, että hän voi pestä silloin ja silloin pyykkiään.

Kuulostin ehkä julmalta ja suorasukaiselta, mutta valitettavasti perheenne marssijärjestys tuskin muuttuu pyytämällä. Olet niin kiltisti tehnyt kaiken vuosikausia. Nyt on aika alkaa elämään omaa elämää, koska vaarana on vakava uupuminen. Olet sen arvoinen, ettei sinun kuulu nuutua kotihommien alle ja vielä aliarvostettuna 🙂👍

Pelasta itsesi antamalla aikaa ja oikeutta itsellesi. Kun rohkenet arvostamaan itseäsi, muutkin tulevat lopulta joskus perässä.

Voimia sinulle suureen muutokseen, joka ei tule olemaan helppo, mutta lopputulos on varmasti sen arvoinen 🙂👍

Ihan muuten loppuhuomautuksena kerron: juuri nyt tällä hetkellä mieheni siivoa tuolla ruokapöytää ja marisee koko ajan, että mä en yhtään tykkää siivota tätä pöytää! Miks mun pitää siivota tää pöytä. Miks kukaan ei oo siivonnu tätä pöytää... jatkuu ... jatkuu. 😀

Kiitos sinulle uupunut Kameli, että vastasit kirjotukseeni🙂

Ihanaa kuulla, että joku tunnistaa samoja piirteitä ja jaksaa jopa vastata kirjoitukseeni.

Minä olen mielessäni aatellut, että lähden viikonlopuksi nuorimmaisen kanssa jonnekin, missä saan ajatella asioita ihan rauhassa. Minnekään sukulaisen luo en varmaankaan voi mennä mutta aattelin mennä jonnekin hotelliin yöpymään ja siellä saan kaikessa rauhassa aatella asioita ja laittaa niitä tärkeysjärjestykseen.Ihaninta olisi mennä kaikessa rauhassa ihan yksikseen mutta siitä taas kärsii muut lapset. Yhdellä lapsella on harrastukset viikonloppuna ja häntä täytyy kuskailla sinne tänne. Eli toisen akuisen aika menee siihen ja koen, että parasta on lähteä nuorimmaisen kanssa.

Minä en uskalla lähetä pariksi viikoksi "pois ulottumattomiin", koska koen tekeväni vääryyttä 7- vuotiaalle, joka juuri on aloittanut koulun.Minusta tuntuu, että minun täytyy olla kotona, kun hän lähtee kouluun. Mutta pikkuhiljaa syksyn edetessä hän saa harjotella myös yksin lähtemistä. Muutaman kerran hän on jo tullut kotiin avaimen kanssa kun minä olen ollut kuopuksen kanssa asioilla.

Ehkä syy juuri väsymykseeni on siinä, että teen kaiken liian valmiiksi perhelleni.Mutta se on jotenkin vaikea juttu, koska koen, että "työpaikkani " on koti. Ja jos saisin joskus pienen kiitoksen tai huomion osoituksen mieheltäni, jaksaisin varmasti paremmin eteenpäin.Nyt vain tuntuu, että olen "piika" joka huolehtii kaikesta.

Kiitos vielä Uupunut kameli, toivon kaikkea hyvää sinulle🙂

Kuulostaapa tutulta. Olen 39 vuotias perheen äiti maalta. Lapset ovat tosin 17 ja 15.
Lapseni tosin osallistuvat koti töihin aika mukavasti, mutta mieheni ei.
Hän on maatalous yrittäjä. Käyn itse töissä kodin ulkopuolella. Miehelläni on sellainen ajatusmaailma että vaimolle kuulu kaikki kotityöt, olen kyllä varmasti tähän osa syyllinen, kun en ole vaatimalla vaatinut alusta lähtien häntä osallistumaan.
Hänellä on myös oma "harrastus", pullo konehallissa. Hän saa "harrastaa" pullon kanssa melkein päivittäin, mutta jos minä lähden johonkin, niin heti ollaan suu mutussa. Kaikilla sukulaisilla ja ystävillä on miehestäni loistava perheen isä kuva.
Olen monesti miettinyt eroa, se olisi kaikille läheisille ja kyläläisille yllätys.
Ymmärtäisikö ystävät ja sukulaiset jos kertoisin mitä täällä verhon takana eläminen oikein on? Vai tehtäisiinkö minusta synti pukki??

Hei kodinhoitoon väsyneet naiset!🙂🌻

Luen mielenkiinnolla tekstejänne, vaikka itse olenkin vaikean masennuksen seurauksena ollut 'todella toisenlainen' äiti, vaimo ja nainen. Ilokseni huomaan, että lähelläni olevat perheeni jäsenet (lapseni ja mieheni) yleensä arvostavat sitä vähäistäkin mitä teen ja jopa kannustavat menemään omiin harrastuksiini yms.

Kunpa te jotenkin saisitte miehenne ja nuorenne/lapsenne tajuamaan, miten vaikeaa vaimon/äidin sitten on nousta jos voimat kokonaan menevät eikä oikeasti enää jaksa siivota ja laittaa ruokaa. Voisiko näistä asioista puhua? Voisiko ihan rauhallisesti selittää, mitä omassa päässä liikkuu; eli miehelle jopa että ero on käynyt mielessä, kun on niin raskasta, ja muille että äiti ei kertakaikkiaan jaksa elleivät auta.

Meillä nuoret pääasiallisesti siivoavat omat huoneensa (siis niihin en puutu ollenkaan; mieheni pojan on aina sekaisin ja oman tyttärenikin välillä todellinen 'vaatekasa'), muuten 'auttavat' satunnaisesti. Oma 14-vuotias poikani auttaa eniten (ihan pyytämättä); hän kenties haluaa auttaa MINUA, ja se on aivan ihanaa. Itse en ole oikein voinut vaatia muilta tekemistä, kun en itsekään vieläkään tee paljoa. Koti kyllä pysyy pysytssä siivottomampanakin, ja ruoanlaittoon ei tarvitse laittaa paljoa aikaa silloin kun ei jaksa. On monia yksinkertaisia ja nopeita ruokia. Meillä tosin kaikki, mitä teen kelpaa nuorilleni; he siis arvostavat ruoanlaittoani. Mieheni ei aina, etenkään jos on jostain vihainen minulle (mitä on valitettavan usein), mutta yritän olla antamatta sen vaikuttaa itseeni. Hän kuitenkin laittaa yleensä eri ruokaa pojalleen, joka ei syö kuin ihan muutamia juttuja (perunaa, lihaa, makkaraa).

Voimaa saisin enemmän (kokemuksesta tiedän ja itse haluaisin) yhteisestä tekemisestä mieheni kanssa (kuin jokaisesta omasta menemisestäni), mutta olen väsynyt sitä hänelle ehdottelemaan tai pyytämään. Ihmettelen vaan ettei itse tajua. Nyt mieheni on menossa viikonlopuksi kalaan sukulaismiehen kanssa, ja mietin minne itse lähtisin... Ihan vaan tuulettumaan, muuta (kuin sotkuisen ja likaisen kotimme) näkemään, muita ihmisiä kuulemaan, tai vaikka tanssimaan. Mieheltäni en voi 'kysyä', koska hän on aika mustasukkainen, ja vaikka itse voin 'vaan tanssia', hänelle se kenties kertoisi muuta. Toki mieluiten tanssisin mieheni kanssa; käymme pari kertaa vuodessa eli ihan liian vähän. Hänellä ravintolaanmenoon liittyy aiempi paljo juominen, joten hän ei kovin mielellään mene niihin paikkoihin.

Toivotan jotain ratkaisua päivään kerrallaan!🙂🌻 Kuunnelkaa itseänne!!!🙂👍

"Kunpa te jotenkin saisitte miehenne ja nuorenne/lapsenne tajuamaan, miten vaikeaa vaimon/äidin sitten on nousta jos voimat kokonaan menevät eikä oikeasti enää jaksa siivota ja laittaa ruokaa. Voisiko näistä asioista puhua? Voisiko ihan rauhallisesti selittää, mitä omassa päässä liikkuu; eli miehelle jopa että ero on käynyt mielessä, kun on niin raskasta, ja muille että äiti ei kertakaikkiaan jaksa elleivät auta."

Juuri niin!!! Sitä myös minä toivon sydämeni pohjasta!!!
Minä olen perusluonteeltani hirmu pitkämielinen ja pyydän nätisti, selitän kauniisti, odotan jne. Sitten kun menee kauniista puheesta huolimatta kuukausia ja useita vuosiakin, eikä mitään tapahdu miehen lupauksista huolimatta, perustelen välillä kipastikin, että minä en yksinkertaisesti jaksa. Mutta tuntuu, ettei mikään auta, ei nätti puhe eikä kipakka perustelu. Ihan kuin jutut menisivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kävipä meille niinkin, että olimme hyvin rakentavasti keskustelleet eräästä merkittävästä asiasta, jossa olin joutunut vuosikausia ylikävellyksi. Keskustelimme ainakin varttitunnin sitä yhtä ja samaa asiaa ja käsittelimme vielä monelta kantilta perusteellisesti. Minä puhuin enemmän, koska mies ei yleensä puhu yhtään mitään tuollaisissa tilanteissa, ellen houkuttele häntä puhumaan. Muutoin hän on oikea hölösuu. En missään nimessä saarnannut, vaan yritin selitää miltä minusta tuntuu ja miten olen puhki asian suhteen. Käytin minä-viestintää ja varoin tarkoin syyttämästä toista. Mies tuntui ymmärtävän tilanteen kohtuuttomuuden ja lupasi vakaasti, että enää ei voi jatkua näin, vaan tilanne tulee muttumaan. Olin helpottunut ja onnellinen, että vuosia vaivannut asia saataisiin lopultakin hyvälle tolalle. Noh, olimme viikon päästä siitä käymässä terapiassa (yhdessä) ja kerroin siellä iloissani, että olemme saaneet yhden asian sovittua paremmalle tolalle ja sillä on positiivnen vaikutus minun mielialaan. Mies katsoi minuun ihan hölmönä. Hän ei enää edes muistanut koko keskustelua, saatikka mitä oli luvannut. Järkytyin siitä, että millään minun puhumisella ei taida olla yhtään mitään merkitystä. En ymmärrä, miten saisin hänet kuulemaan minua. Tulee jo ihan typerä olo. Olenko minä siis niin merkityksetön, ettei mitään minun puhetta kuunnella ja kuulla? Olenko minä ihan hölmö, kun suostun alistumaan siihen, ettei mitään puhettani noteerata?

Tulin sen tapauksen jälkeen vahvaan uskoon (siis tämä oli vain yksi niistä tuhansista tapauksista, joissa puhe on mennyt kankkulan kaivoon), että meidän parisuhteessa tehoaa vain teot tai tekojen tekemättä jättäminen. Siis simerkiksi minun on ihan turhaa pyytää apua vaikka siihen pöydän siivoukseen. Minun on turha keskustella, että asia korjaantuisi. Mutta jos minä jätän siivomamatta sen pöydän, KUKAAN ei voi olla huomaamatta sotkuista pöytää. Olisittepa kerrankin nähnyt meidän tiskipöydän, kun minä en tyhjentänyt tiskikonetta, enkä siis laittanut likaisia koneeseen, eikä kukaan muukaan voinut laittaa. Likaiset astiat kertyivät vuoreksi tiskipöydälle. Lopulta siihen ei mahtunut enää mitään. Sen tapauksen jälkeen mieskin alkoi osallistumaan tiskipöytäasioihin. Ja hän piti myös "puhuttelun" perheelle, että jokaisen pitää tuoda omat astiat koneeseen jne. Sen jälkeen homma on sujunut jo paljon paremmin, mutta hyvin varkain se meinaa luisua siihen, että minä teen taas kaiken. Minun on vain pitänyt nostaa sotkusietokynnystäni (ja se on ollut ihan kamalan vaikeaa), mutta "onneksi" masennus on auttanut siinä, koska en yksinkertaisesti välillä jaksa tehdä yhtään mitään. Olkoot liat ja pölyt. Minua vain hävetää tämä huusholli niin paljon, että en haluaisi kenenkään näkevän tätä. Minä pidän puhtaudesta ja järjestyksestä - moni varmaan pitää.

Minun mies on kai siis sellainen toiminnan mies - puheet eivät tehoa, mutta teot (ja etenkin tekemättä jättämiset) vievät asiat perille tajuntaan asti. 🙂👍

Me kotitöiden uuvuttamat naiset: yritetään jaksaa yhdessä ja kehitellään strategioita, joilla saadaan nuo ukot liikkeelle yhteisen kodin ja hyvinvoinnin eteen. 🙂👍

Uupunut kameli kirjoitti 28.9.2007 19:11

Me kotitöiden uuvuttamat naiset: yritetään jaksaa yhdessä ja kehitellään strategioita, joilla saadaan nuo ukot liikkeelle yhteisen kodin ja hyvinvoinnin eteen. 🙂👍

Aloittajan kirjoitusta lukiessani tuli mieleen, että olette miehenne kanssa molemmat yhtä hukassa tilanteessanne. Kumpikin ihmettelee minne katosi se ihana kumppani ja arvostelee toisen käyttäytymista. Vaatii, ja vaatii oikeuksiaan ja loukkaantuu verisesti, kun ei toinen ymmärrä mikä MINULLE on niin tärkeätä.
Minä tiedän yhden strategian joka meillä auttoi.
Olin pitkään kotiäitinä viiden lapsemme kanssa, eli ymmärrän mitä käyt läpi.
Olin loukkaantunut, kun mieheni piti seksiä itsestään selvänä, vaikka ei ollut itse mitenkään ottanut huomioon minun toiveitani.
Ei edes koskaan enää sanonut rakastavansa minua.
Sitten huomasin yhden asian: hyvänen aika! Enhän minäkään sano.
Aloin miettimään omaa tympeää käyttäytymistäni ja sitä, että kai metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan.
Kannatti kokeilla.
Eräänä iltana vaan menin syliinsä ja kerroin kuinka rakas hän minulle on. Koko elämä.
Mies kasvoi ihan silmissä.
Miehet ovat niin kovin erilaisia kuin me naiset. Samat "konstit" eivät toimi.
Kunnioita ja kiitä miestä, niin saat hänet tekemään mitä tahansa puolestasi.
Ainakin meillä kävi niin.

Kiitos teille jokaiselle, jotka olette jaksaneet lukea kirjoitukseni sekä niille, jotka ovat jopa vastaanneet siihen🙂

Itsestäni tuntuu tällä hetkellä, että ehkä se aurinko alkaa kuitenkin paistamaan tännekinpäin.
Olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi, että minun ei todellakaan tarvitse tehdä kaikkea tässä huushollissa. Olen itsekin tehnyt ruokailun jälkeen niin, että kun olen syönyt, noussut pöydästä pois ja mennyt katsomaan, tulisiko tv:stä jotain katseltavaa. Kyllä sen pöydän sitten joku on siivonnut🙂👍.

Liikuntaa olen pyrkinyt harrastamaan pari kertaa viikossa ja olen saanut siitä kivasti voimia henkiseen jaksamiseen.Olen jopa käynyt mutaman kerran hölkkälenkillä ja se on tuntunut tosi mukavalta.

Lasten kanssa väännetään asioista lähes joka päivä ja se on aika uuvuttavaa. Mutta kai nämä pitää käydä läpi , että lapsi itsenäistyy. Miehen kanssa ei tarvitse onneksi nyt joka päivä enää nahistella,tuntuu että hänkin on alkanut tajuta, ettei elämää kannata tuhlata jatkuviin erimielisyyksiin.

Nyt meidän pitäisi opetella puhumaan toisillemme asiallisesti, niin saataisiin varmasti monta solmua aukaistua. Mutta se taito on vasta opettelun alkuvaiheessa.

Itse koen, että olen saanut voimia täältä kun olette vastailleet kirjoitukseeni sekä lukiessani muiden kirjoituksia. Toivon, että tämä suunta, mikä meillä on menossa , jatkuisi tosi pitkään🙂👍

Toivon kaikille oikein mukavaa ja rauhallista syksynjatkoa. Ammennetaan voimia luonnon ihanasta värimaailmasta🙂