Usein tulee mietittyä omaa tytärtä (5-vuotias), katsoessa, että miten ihmeessä tuon tirppanan saa kasvatettua hyvin, kun omasta lapsuudesta ei voi ottaa kasvatusmallia eikä ympärilläkään ole niitä ihmisiä jotka auttaisivat siinä miten tuommoisesta duracelista tehdään yhteiskuntakelpoinen.
Oma lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut elämää isän ja äitipuolen kanssa jotka olivat väkivaltasia alkoholisteja jotka nauttivat lasten nöyryyttämisestä. Vaikka elän nyt onnellista aikaa, traumani kulkevat nimellä ahdistuneisushäiriö luultavasti hautaan asti. Lapsen saaminen on ollut elämäni hienoimpia ja pelottavimpia kokemuksia. Pelkään vahingossa kasvattavani lapseni niin, että hän joutuu kokemaan joitain niistä helvetillisistä asioista joita minä lapsuudessani koin vaikka järki sanoo ettei se todellakaan ole edes mahdollista. Kasvatan lapseni vaiston varassa, sillä vaistolla, että kasvatan sen päinvastaisesti kuin minut on kasvatettu ja toivon, että onnistun tässä työssä nimeltä äitiys mahdollisimman hyvin arvosanoin. Toivon, että jonain päivänä pystyn elämään elämää niin etten tunne paineita lapseni kasvatuksesta ja pystyisin luottamaan omiin kykyihini, luottamaan siihen ettei tuo pieni ihmistaimi traumatisoidu pienistä pettymyksistä eikä sen maailma järky niin helposti kuin kuvittelen.
Siinä se taas juoksee nauraen koiran perässä ja hassuttelee, tulee tahmaisilla karkin tuoksuisilla käsillään halimaan ja sanoo, että rakastaa. Ja minä hölmö pelkään etten ole suoriutunut tästä äitiydestä tarpeeksi hyvin. 😳