Hei.

Asun maalla, joten täällä ei ole tukipalveluja ja lapseni asuu toisella paikkakunnalla, ja on kieltänyt kaiken tiedon anatamisen minulle. Mikä ehkä on hyväkin näin.

Ongelmani on siis aikuinen lapseni, joka on mielenterveysongelmainen, alkoholisti ja huumeriippuvainen.
Nyt hän on hoitojaksolla mutta sielläkin puhe on vain sitä, kuinka paljon helpompaa olisi kannabiksen kanssa kuin noiden lääkkeiden.
Eli en usko tämänkään hoitojakson tehoavan.

Hän on siis 25v.
Olen itse alkoholisti-isäni jo menettänyt viinalle ja nyt pelkään näin käyvän myös lapseni kohdalla.
Olen päättänyt (miten kamalaa ajatella edes näin oman lapsensa kohdalla) että apu minulta loppuu, jos hän ei auta itseään.
Rakkaus ei, mutta en voi elää hänen elämäänsä.

On raskasta kantaa sellaista tunnetta, että hylkää lapsensa. On vaikeaa päästä eroon niistä syyllistävistä ajatuksista, että olenko minä tehnyt väärin kaiken hänen lapsuudessa, vai miten tämä tapahtui?

Nyt kun sanoin että haluaisin lapseni takaisin, hän sanoi ettei sellaista lasta ole ollut olemassakaan. että etkö sä äiti tiedä, että mä olen aina ollut tällainen.
Tiesin hänen vain haluavan satuttaa minua ja kokeilevan taas kerran minua.
Vastasin että et ole ollut. Sinäkin olet joskus ollut se pieni ihan tavallinen poika joka tykkäsi olla kainalossa.
Tätä hän ei kestänytkään kuulla vaan laittoi puhelimen pois.

Miten äiti selviää siitä, että menettää lapsensa maailman tuuliin?