mariella kirjoitti 11.7.2013 0:44

Olimme vielä viime syksynä suht onnellinen suurperhe. Minä tosin sairastuin viitisen vuotta sitten. Takana vaikeita leikkauksia, myös aivopuolelle.
Kuntouduin tosi hyvin, omalla sinnikkyydelläni ehkä eniten.
Odotimme ensimmäistä suurta perhejuhlaamme; olihan yksi pojistamme löytänyt suuren rakkauden, jonka kanssa hän halusi jakaa loppuelämänsä. Häät olivat siis järjestelyjen alla.
Loppukesästä huomasin miehessäni muutoksen. Kännykkä liimautui hänen mukaansa. Siihen ei saanut edes koskea. Kysellessäni syytä moiseen, hän käänsi asian minun vainoharhaisuudeksi...
Jatkoin sinnikkäästi juhlajärjestelyiden lomassa kyselyäni asiasta. Sain epämääräisiä vastauksia.
Häät olivat mukavat. Tosin iloa himmensi se, että mies oli edellisen illan viihteellä, tosin vanhimman poikamme kanssa. Oli yrittäjien tapaaminen ja juhlat.
Aamulla haistoin vieraan hajuveden miehestä ja huomasin vaatteissa epämääräisyyttä.
Häiden jälkeen jatkoin kyselyä ja vihaisia vastauksia sain.
Kunnes...sanoin, etten saa rauhaa, ennenkuin tilaamme puhelinerittelyn. Hän tuumasi siihen, että hän ei kyllä ymmärrä, mitä me siitä löydämme.
Saman päivän iltana maailmani romahti. Hän tunnusti suhteen tuttuun naiseen. Naiseen, joka oli ollut kuin perheemme "äitihahmo" ollen meitä vanhempi. Suhde kuulemma vain keskustelua. Mies romahti täysin: hän vajosi keittiön lattialle itkemään ja sanoi nyt joutuvansa asumaan rivitaloon yksin. Kolme päivää meni, ennekuin selvisi, että suhteessa oli ollut myös seksuaalista kanssakäymistä.
Mies joutui sairaslomalle n. kahdeksi kuukaudeksi. Hän masentui täysin. Edellisen kesänhän hän painoi töitä n. 18 tuntia/vrk. Osa siitä omien rakennusten tekoa. Vauhti oli hurjaa, mutta jälkeä hän ei tahtonut enää aikaiseksi saada.
Tuosta seksipuolesta vielä; molemmat osapuolet kertoivat saman version: se ei ollut onnistunut. Sitä oli yritetty autossa ja ainakin toinen kerta keskellä kirkasta syyskesän päivää.
Kaikki tuo edeltävä on miehelleni outoa käytöstä. Joskus, vuosia sitten hänellä oli jonkun sortin suhde, mutta siinä ei kuulemma ollut kuin soittelua ja tanssimista.
Olemme olleet nyt naimisissa 28 vuotta ja meillä on kuusi lasta.
Edellisen annoin anteeksi, vaikkei hän sitä oikein pyytänytkään, sillä tuolloin lapset olivat pieniä ja olin erittäin riippuvainen hänestä taloudellisesti kotiäitinä. Enkä saanut koskaan tietää suhteen todellista kestoa tai sisältöä.
Nyt tuntuu, etten enää jaksa...jouduin turvautumaan psykiatrin apuun selvittääkseni ajatuksiani. Siitä huolimatta tuntuu, etten pääse tästä ylitse. Ehkä pahimmalta tuntuu se, että hän, nähtyään vakavan sairauteni vaiheet, voi tehdä minulle näin. Tämä tuntuu niin julmalta ja raadolliselta.
Pettämistään mies ei puolustele. Hän tietää ja sanoo tehneensä väärin. Myös lapset perheineen tietävät asiasta. Mies itse halusi kertoa tapahtuneen. Mies yrittää kovasti hyvittää tekoaan huomioimalla minua joka päivä.
Keskustelimme tapahtuneesta alussa todella paljon, mutta se, ettei hän itsekkään tajua, miksi teki näin, tekee minulle edelleen epävarman olon.
Jos olisi joku selkeä syy...Ainoa mitä hän osaa sanoa on se, ettei hän ollut psyykkeeltään tuolloin normaalitilassa.
Lääkäri, jonka luona hän kävi sairaslomaa hakemassa oli puhunut jostain "minä-putkesta", jolloin kaikki ulkopuoliset, tärkeät ihmiset ikäänkuin sulkeutuvat pois elämästä. Kuulostaa hyvin erikoiselta.
En tiedä onko teistä kukaan törmännyt vastaavaan?
Tilanne on nyt se, että olemme ikäänkuin jatkoajalla...Minun päätettävissäni on se, eroammeko vai ei.
Viime syksynä mies raivostui ihan mitättömästä asiasta.Tuolloin hän huusi haluavansa erota, vaan kun ei pysty, koska kaikki pitäisivät hulluna sellaista, joka eroaa sairaasta vaimosta.
Tuo lause kaikuu edelleen päässäni. Tekikö hän tämän siksi, että minä lähtisin? Nyt hän toisaalta sanoo, että oli tuolloin sekava, eikä tarkoittanut sitä vakavasti otettavaksi. Kuitenkin asia vaivaa mieltäni. En halua, että hän jatkaisi kanssani säälistä tai velvollisuudentunnosta.
Olen nyt todella fyysisesti hyvin kuntoutunut, mutta psyyke tässä on koetuksella. Kuinka kauan kestää uskottomuudesta selviäminen? Ja mitä keinoja olisi parantaa omaa oloa, kun mies ei enää halua puhua asiasta. Puhuminen herättää hänessä kuulemma ahdistuksen ja inhon siitä, mitä hän on tehnyt. Hänestä olisi parempi vain elää tätä päivää. Minä en siihen valitettavasti vielä pysty.

Tarkemmin kun asiaa ja tilannettamme olen miettinyt, onko tämä kuitenkaan pahinta, mitä elämässämme on näinä vuosina ollut. Meillä on ollutmyös perheväkivaltaa. Se alkoi odottaessani esikoistamme. Potkuja, repimistä, hiuksista kiskomista, tönimistä...mies ei ole sietänyt sitä, että olen erimieltä asioista, kuin hän. Usein riidat alkoivat hänen paljosta työnteostaan. Myös anoppi tunkeutui elämäämme ja tästä aiheutui väkivaltaisia tilanteita. Opin olemaan hiljaa...pelkäsin miestäni.
Kaikki muuttui sairastumiseni myötä: minä sain fyysisen koskemattomuuden ja turvallisuuden tunteen suhteessamme ensimmäistä kertaa suhteemme aikana, kunnes tuli tämä pettäminen. Eli; koen tämän tilanteen nyt niinkuin henkisenä väkivaltana. Ehkä nyt nousevat pintaan myös muistot aiempaa ja siksi kaipaisin kovasti vertaistukea tilanteessani. Sairaus antoi minulle näennäisen suojan kipua vastaan. Henkinen kipu on jopa kovempaa, kuin koskaan aiemmin...