Olen ollut naimisissa 1,5-vuotta ja viimeinen puoli vuotta ei ole ollut mitenkään ihanteellinen.Tai en sitten tiedä,että onko se koskaan ollutkaan.Mieheni tekee pitkiä työpäiviä ja kotiin tultuaan lösähtää sohvalle katsellakseensa tv:tä tai ollakseen tietokoneella.Hän ei silloin kuule mitään,eikä tietenkään ole kiinostunut jospa vaikka minulla olisi hänelle kerrottavaa.Vapaapäivinään hän nukkuu aamulla pitkään,herättyään haluaa jonkinlaista aamiaista ja taas jälleen toistaa saman mitä aina iltaisinkin,lösähtää tietokoneen ääreen.Mieheni käyttää minua kyllä ruokakaupassa,mutta me emme esim. tee mitään yhteistä.Myöhemmin iltapäivällä hän useimmiten lähtee omien kavereittensa kanssa salille ja minä jään siivoilemaan ja laittamaan ruokaa.Meillä ei siis ole mitään yhteistä.En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä,koska rakastan häntä kuitenkin. Ajattelin,että jos jollain on yhtään samankaltaisia murheita avioliitossaan,niin haluaisin kuulla,että mitä olette tehneet?🙂
Nyt on jo sinunkin tekstisi lukenut moni, eikä kukaan ole vastannut, niin minä nyt jotain sinulle koetan sanoa, jos mieleen tulee.
Ensimmäinen ajatus on, että tylsäähän tuollainen elämä on. Sitähän alkaa miettimään, että "Ai mikä parisuhde, missä?"
Toinen ajatus: Onko mies kenties väsähtänyt ja menettänyt kiinnostuksensa keskinäiseen elämäänne? Pitääkö itsestäänselvänä asioita, joita teillä on?
Kuitenkin hän jaksaa käydä harrastuksessaan, niin ei aivan masentuneeltakaan vaikuta.
Kaiketi se on paras aloittaa keskustelemaan aiheesta? Kertoisit, kuinka rakastat miestäsi ja haluat tehdä hänen kanssaan mukavia asioita arjessa jne...lienet yrittänytkin?
Vai pitääkö mennä konkreettisen tekemisen puolelle? Mitä tapahtuu, jos lähdet muutamaksi viikoksi pois? Kotiin tullessasi, mikä olisi vastaanotto?`
Mitä tapahtuu, jos itse menet innokkaasti menoissasi, pyydät vieraita, leivot, touhuat, et passaa ketään, jätät toisen huomiotta, et anele, et pyydä, elät vain "itsellesi"...?
Jotenkin.....kun ihmisen elämä on hänen omansa ja hän tekee siitä itselleen elämisen arvoisen. Lähellä toista eläessään toisen elintavat tietysti vaikuttavat toiseenkin, siksi parisuhde on myös niin "herkästi muotoaan muuttava".
Minusta on vaikeaa tietää, missä pitäisi mennä vaatimisen ja vapaaehtoisuuden raja. Kun siis vaatii ja velvoittaa toiselta jotakin, niinhän kaiketi parisuhteessa on lupa tehdä. Mutta kuitenkin suuri vaatimusten määrä voi rasittaa ja ärsyttää toista ja onko moisista vaatimuksista mitään hyötyä? Eikös asioiden pitäisi parisuhteessa perustua paljolti omaan haluun ja vapaaseen tahtoon? Toki ajattelen, että toisen vaatiminen on itselle joissakin asioissa oikein hyvä asia. Onko kyse myös siitä vastapuolesta, miten hän nuo vaatimukset näkee ja näkeekö ne ylipäätään vaatimuksina?
Nyt, jos ajatellaan, että menet ja vaadit, että: " Nyt saa loppua tuo sohvalla makoilu ja netissä rymyäminen!" " Nyt vietetään aikuisten yhteistä aikaa!", niin en tiedä, saattaahan tuo olla tehokastakin. Mutta tuskin sentään sohvan ja tietokoneen piilottaminen johtaa tuloksiin, vaiko?
Siis, kahden aikuisen kotihan on sen yhteisen kodin lisäksi molemmille oma koti. Eli kummankin olisi kannettava kortensa kekoon, kummallakin on siis vastuu omasta elämisestään sen joka alueella. Sillätavalla myös sitten vastuu siitä, mitä toiselle olemisillaan ja tekemisillään aiheuttaa.
Toivottavasti joku muu vastaa sinulle selkeämmin aatoksin 🙂